*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60723 ***

LAPSET

Kuvauksia lapsille lapsista

Kirj.

JALMARI FINNE





Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.




SISÄLLYS:

Karhu.
Napukka.
von Döbelnin kuriiri.
Sandelsin hattu.
von Döbelnin ruusu.




Karhu.


Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessään
venäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvin
katkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzin
upseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodan
ylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijan
peräytymisestä.

Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössä
Tampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentin
luo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäytti
hevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oli
ilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuuli
kysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunut
hevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli oma
hevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin.
Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen ja
sotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän ei
tahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitä
ilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalle
oli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä,
kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävän
paikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän oli
tottunut hevosen selässä istumaan.

Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyään
hevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissä
lämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudella
tulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää.
Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen miten
pellavanvärinen tukkansa putoili maahan.

-- Mikä on nimesi? kysyi leikkaaja.

-- Ei minulla ole nimeä, vastasi poika.

-- Vai ei ole sinulta nimeä? vastasi sotilas nauraen. Lienetkö edes
kastettukaan? Ei auta muu kuin että minä sinulle annan nimen. Karhu.
Sopiiko se?

-- Miksi ei se sopisi, vastasi poika.

-- Sinulla on nimittäin tuollainen pyöreä naama kuin karhulla ja olet
tukeva ja tanakka ja astuskelet hajareisin, aivan kuin karhu. Vanhako
sinä olet?

-- Viidentoista vuotias.

-- Eipä uskoisi, kylläpä olet ikääsi nähden kookas.

Näin oli hän saanut nimen ja Karhuksi kutsuttiin häntä piankin koko
rykmentissä, sillä kaikkien huomio kääntyi häneen heti kun hän hevosen
selässä näytti taitoaan. Ja siinä hän olikin oikea mestari, hän
saattoi pysyä seisaaltaan hevosen selässä ajaessaan täyttä laukkaa
ja istuessaan satulassa hän saattoi putoamatta kumartua niin syvälle
sivulle, että osasi ottaa minkä esineen tahansa maasta.

Tehdessään miesten huviksi kaikellaisia temppujaan osoitti Karhu
kyllä vilkkautta, mutta sotamiesten seurassa hän oli jäykkä, juro
ja harvasanainen. Hän ei koskaan yhtynyt sotilaitten keskusteluihin
ja vastasi vain lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta aina
hän kuunteli toisten puheita varsinkin silloin kun ne sodasta
keskustelivat. Ja kun muut innostuivat, niin pysyi hän vaiti, hänen
harmaat silmänsä vaan tulivat tummemmiksi. Ja varsinkin Adlercreutzistä
puhuttaessa ne hohtivat niin ihmeellisesti ja hän oli silloin kaunis,
niin omituinen valo levisi hänen muuten rumille kasvoilleen.

Sotilaat oppivat pitämään tuosta hiljaisesta pojasta, joka aina oli
valmis toisia palvelemaan.

Eräänä iltana kun uusmaalaiset rakuunat lämmittelivät eräässä pirtissä,
tuli sisään hämäläinen kuriiri. Heti hänen astuttuaan sisään vetäysi
Karhu tuvan perimpään kolkkaan. Hän olisi pysynyt siellä, elleivät
halot takassa olisi loppuneet ja korpraali käskenyt häntä menemään
noutamaan lisää. Sanaakaan sanomatta nouti Karhu pihalta halkoja ja
laski ne permannolle takan viereen. Hämäläinen kuriiri katsoi hyvin
pitkään häneen ja kun Karhu aikoi jälleen palata nurkkaansa, sanoi hän
pilkallisesti:

-- Vai täällä sinäkin olet?

Karhu tuli aivan kalpeaksi eikä sanonut sanaakaan. Kaikki pirtissä
olijat katsoivat häneen. Syntyi pitkä äänettömyys. Lopulta läksi Karhu
liikkeelle ja sanaakaan sanomatta, katsomatta kehenkään hän meni
pihalle. Hän hengitti raskaasti seisoessaan pakkasessa ulkosalla.
Sitten hän meni riihen luo, jonka oveen hän oli sitonut hevosensa,
asettui sen viereen seisomaan, siveli sen kaulaa ja toisella kädellään
syötti sille heiniä. Hämärässä hän näki, miten hämäläinen sotilas läksi
talosta ja kohta huomasi hän rakuunojenkin valmistautuvan lähtöön. Hän
päästi hevosensa irti, hypähti satulaan ja ajoi toisten luo. Hänen
lähestyessään vaikenivat kaikki ja hän huomasi, miten jokainen häntä
väisti. Karhu ei uskaltanut ajaa hevostaan rivin alkupäähän, jossa
hän tavallisesti oli ollut ja hän huomasi, miten toinen jo otti hänen
paikkansa. Hän pysytteli viimeisten joukossa pihamaalta lähdettäessä,
mutta kun hän ajoi hevosensa viimeisen rakuunan rinnalle, niin tämä
karautti äkkiä ratsuaan ja jätti Karhun yksin. Karhu näki, miten kaikki
häntä karttoivat. Arkana jäi hän yhä kauemmaksi toisista eikä kukaan
näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Lopulta pysäytti hän hevosensa
kokonaan ja antoi toisten ajaa yhä loitommalle.

Hän oli niin iloinnut sotilaitten seurasta ja nyt hän huomasi, miten
yksin hän oli, kun kaikkien ystävällisyys oli haihtunut tuon hämäläisen
sotilaan kertomuksen johdosta. Ja Karhu tiesi, mitä tämä oli kertonut
tovereilleen, eikä hän sen vuoksi uskaltanut puolustaakaan itseään.
Hänellä oli häpeäpilkku elämässään ja hän tiesi kaikkien välttävän
häntä heti sen tiedettyään.

Kauvan hän antoi ratsunsa seisoa paikallaan. Se kävi jo levottomaksi,
mutta Karhu ei sitä huomannut, hän tuumi lähtisikö kokonaan pois
sotaväestä.

Silloin kuului hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta kaukaa. Se oli
Adlercreutz, joka saapui oman vartiojoukkonsa kanssa. Siellä ei vielä
hänestä tiedetty mitään, heidän seurassaan hän siis voi olla vielä
jonkun aikaa. Hän odotti ratsujoukkoa tien syrjässä ja liittyi sitten
heihin.

Adlercreutz oli jäänyt viimeiseksi armeijasta viiden ratsumiehen
keralla. Hän oli levoton, sillä aivan viimehetkellä oli hän saanut
vakoojien kautta tietää, että venäläisiä joukkoja kulki pitkin seutua
aikoen hyökätä suomalaisiin.

Karhun liittymisen jälkeen eivät he olleet kauvaakaan ratsastaneet kun
eräässä tien käänteessä ilmestyi äkkiä heidän eteensä parvi kasakoita.
Nyt oli heidän käännyttävä tai hyökättävä kasakoitten rintaman läpi
eteenpäin. Adlercreutz tuumi hetkisen, katsahti pieneen joukkoonsa.
Heitä oli yhteensä seitsemän ja venäläisiä parikymmentä.

-- Eteenpäin! komensi hän. Suomalaiset kannustivat ratsujaan. Syntyi
vimmattu taistelu, mutta niin äkillinen oli ollut suomalaisten
hyökkäys, että venäläisten joukko hajaantui ja Adlercreutz kiisi
täyttä laukkaa miehineen eteenpäin. Penikulman päässä he pysähtyivät
suureen kartanoon, jonne edeltäajanut rakuunajoukko oli asettunut yötä
viettämään.

Karhu näki entiset toverinsa ja nyt tiesi hän täytyvänsä lähteä pois.
Adlercreutz oli mennyt kartanoon, jonka isäntä lämpimästi otti hänet
vastaan. Karhu seisoi pihamaalla valmiina eroamaan joukosta, kun
Adlercreutz ilmestyi portaille ja huusi:

-- Minun vartiostoni!

Nuo viisi miestä, jotka olivat ajaneet hänen seurassaan, riensivät
portaitten luo. Adlercreutz laski heidän lukumääränsä ja sanoi sitten:

-- Missä on se rakuuna, joka tiellä liittyi meihin?

Karhu tiesi sillä häntä tarkoitettavan, eikä uskaltanut olla
lähestymättä. Tultuaan portaitten luo viittasi kenraali heitä
seuraamaan häntä kartanoon.

Astuttuaan sisään jäivät rakuunat oven luo riviin, Karhu jäi arkana
heidän taakseen.

Adlercreutz lyhyenä, leveäharteisena käveli huoneessa ja kääntyi sitten
rakuunain puoleen:

-- Se oli lyhyt, mutta tulinen ottelu. Minä saan hengestäni kiittää
teitä. Onko kukaan haavoittunut?

Hän kulki miehen luota miehen luo kysellen, ja jokaisen hän tunsi
nimeltään. Vaarallisia haavoja ei ollut kellään.

-- Sepä oli onnen kauppaa, sanoi kenraali mielihyvillään hykerrellen
käsiään.

Hän näki Karhun toisten takana.

-- Sinä olet se, joka tiellä liityit meihin? kysyi hän.

-- Niin olen, vastasi Karhu.

Toiset väistyivät syrjään, niin että hän nyt ensi kertaa seisoi
Adlercreutzin edessä.

-- Sinua minä en tunne? kysyi hän. Mikä on nimesi?

-- Karhu.

-- Ja kuulut rykmenttiini. Kuinka kauvan?

-- Kaksi viikkoa.

-- Kuinka vanha olet?

-- 15 vuotta.

Kenraali katsahti hämmästyneenä rotevaan poikaan, mutta ei sanonut
sanaakaan. Hetkisen päästä hän kysyi:

-- Mistä tulit tänne?

Karhu kalpeni ja oli vaiti.

-- Vastaa, mistä tulit tänne?

Karhun päässä kiisivät ajatukset nopeasti eteenpäin. Nyt se siis oli
tullut, ajatteli hän. Nyt hänen se täytyi sanoa, se, jota hän oli
muilta salannut. Ja kenraalilleen hän ei voinut valehdella.

-- Mistä sinä tulit? Etkö saa suutasi auki?

-- Vankilasta.

Adlercreutz oli hetkisen vaiti rypistäen silmäkulmiaan.

-- Sinä karkasit?

-- Niin.

-- Mistä rikoksesta olit tuomittu?

Karhu tuli aivan punaiseksi ja vastasi hiljaa:

-- Varkaudesta.

Ankarana kajahti kenraalin ääni:

-- Etsi sitten onneasi muualta. Minun rykmentissäni ei ole varkaita.
Riisu univormutakkisi pois. Heti paikalla. Ei hetkeäkään enää saa se
olla ylläsi.

Karhu oli aivan kalpea. Olisihan hän vapaaehtoisestikin lähtenyt
pois sotaväestä, mutta nyt hänet ajettiin. Ja sen teki kenraali
saatuaan kuulla, että hän oli varas. Hän avasi takkinsa napit ja
riisui sen yltään. Adlercreutz oli kääntänyt selkänsä sotilaille ja
seisoi ikkunan luona katsellen pihalle. Tuvassa oli aivan hiljaista,
sotilaat seisoivat aivan jäykkinä katsomattakaan Karhuun. Tämä kääri
takin hellävaroen kokoon ja laski sen penkille. Kenraali kääntyi ja
aikoi juuri käskeä häntä poistumaan tuvasta, kun sanat kuolivat hänen
huulillaan. Hänen katseensa osui pojan rintaan. Risainen paita oli
aivan verinen.

-- Oletko haavoitettu? kysyi hän.

-- Pari naarmua.

-- Missä ne sait?

-- Äsken.

-- Taistelussa kasakkain kanssa?

-- Niin.

-- Se olit sinä, joka sait iskun, kun eräs kasakka aikoi iskeä minuun?

-- Minä se olin, sanoi Karhu hiljaa. Hän, joka taistelussa oli ollut
niin urhoollinen, oli nyt arka ja ujo.

Adlercreutz käveli hetkisen huoneessa edes ja takaisin. Sitten hän
kääntyi Karhun puoleen. Äänensä oli käskevä, mutta samalla hellä:

-- Pue takki yllesi!

Karhu sävähti, hän ei ensin tahtonut ymmärtää käskyä. Hänkö saisi pukea
takin jälleen ylleen! Sitä ei siis otettaisikaan häneltä pois! Hän
saisi siis kuitenkin kuulua rykmenttiin.

-- Pue takki yllesi, sanoi Adlercreutz uudelleen.

Karhu sieppasi takin penkiltä ja puki sen nopeasti ylleen. Mutta vasen
käsi ei löytänytkään hihan reikää, hän koetti nostaa kättään, se ei
noussut. Hän katsahti arasti kenraaliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi
sitä, ettei hän osannut noudattaa hänen käskyään. Adlercreutz huomasi
pojan avuttomuuden, hän tarttui Karhun hervottomaan käteen, nosti
paidan liian ylös, ja ammottava verihaava tuli näkyviin.

Adlercreutz avasi nopeasti oven ja huusi ulkona vahdissa olevalle
sotilaalle:

-- Kutsu välskäri tänne!

Nyt uskalsi Karhu kysyä:

-- Minä saan siis jäädä tänne?

-- Saat.

-- Eikä minulta enää koskaan oteta univormua pois?

-- Ei.

-- Vaikka minä olenkin ollut vankilassa?

-- Se on nyt unohdettu.

Karhun teki mieli sanoa jotain, kiittää, luvata jotain, mutta ei
löytänyt sanoja. Veri kohosi hänen poskillen ja hänen silmänsä olivat
tummat katsoessaan kenraaliin.

-- Kyllä minä vielä näytän, ajatteli Karhu, ettei hän suotta ollut
minulle ystävällinen.

Samassa riensi välskäri sisään. Kenraali sanoi hänelle osoittaen Karhua:

-- Sido tuon pojan haavat, hän sai ne pelastaessaan tänään henkeni.

Sitten kääntyi hän Karhun puoleen ja sanoi:

-- Tänä päivänä sinä olet sovittanut sen, mitä ennen lienetkin
rikkonut. Uusi sellainen teko ja minä mainitsen nimesi päiväkäskyssä.

Päiväkäskyssä! Oikein Karhu säpsähti, sehän oli suurin kunnia, minkä
sotilas voi saavuttaa. Nimi päiväkäskyssä! Ja hän tiesi, että niin
kauvan kuin vaaroja oli, hän saattoi sen saavuttaa. Ja vaaroja ei sodan
aikana puuttunut, eikä siis tilaisuutta urhoollisuuteen.

Kun välskäri sitoi hänen haavojaan ja ompeli käsivarressa olevaa
pistimen tekemää haavaa, kysyi hän:

-- Koskeeko?

Karhu nauroi ääneen, niin lapsellinen oli hänen mielestään tuo kysymys.
Ja hänen naurunsa sointui niin oudolta, sillä hän ei koskaan sitä ennen
ollut nauranut.

Haavoistaan huolimatta hän kuljeskeli pitkin pihamaata, kävi viemässä
ratsunsa talliin ja puheli sille hiljaa taputellen sitä kaulalle ja
kokosi suuren tukon heiniä sen eteen.

Kun kenraali teki iltatarkastuksen, seisoi Karhu rivissä jälleen omalla
paikallaan ja kenraali nyökkäsi hänelle astuessaan hänen ohitseen.
Karhu oli siitä onnellinen. Kenraali oli ystävällinen hänelle,
vankilasta karanneelle varkaalle, kaikkien nähden!

Isossa väentuvassa hän aikoi asettua syrjään muista levolle, kun kuuli
vanhan rakuunan Hakalan mainitsevan hänen nimeään:

-- Karhu! Tule tänne, poika!

Hakala kokosi runsaasti olkia tuvan perälle hänelle vuoteeksi. Kun hän
astui sinne miesten ohi, ei kukaan enää katsonut vihamielisesti häneen,
muutamat nyökkäsivät hänelle ja pari ojensi kättäkin. Kaikki oli siis
taas hyvin, kaikki sovitettu yhden teon kautta.

Ei hän voinut nukkua. Haavoja kivisti hiukan, mutta mielensä oli niin
pehmeä ja hyvä. Ja tietämättä miksi, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä
ja hän itki hiljaa.

Koko tupa nukkui, kuului vain miesten raskas hengitys. Ja Karhusta
tuntui kuin jotain kovaa, tylyä, katkeraa, joka oli hänen mieltään
painanut ja ahdistanut, olisi alkanut sulaa pois. Hän oli vapaa omasta
häpeäntunteestaan ja tunsi olevansa toisten arvoinen, sillä se, jolle
Adlercreutz oli nyökännyt, oli yhtä hyvä rakuuna kuin kuka muu tahansa.

-- Mitä sinä itket? kysyi pimeässä ääni hänen vieressään.

-- En mitään. Minun on vain niin hyvä olla.

Karhu nieli kyyneleensä, rukoili iltarukouksensa, rukoili kaikkien
puolesta, rukoili varsinkin kenraalinsa puolesta. Hän ei saanut kuolla,
hänen täytyi elää siksi, kunnes hän, Karhu, oli saanut tulla hänen
päiväkäskyynsä, kunnes Adlercreutz omalla kädellään kirjoittaa hänen
nimensä paperille, jonka kuningas saa lukea.

Lopulta painuivat hänen silmänsä umpeen, tuvassa kuului vain nukkuvien
miesten hengitys ja sirkan sirinä uunin takaa.

       *       *       *       *       *

Armeija kulki yhä pohjoista kohden antautumatta taisteluun venäläisten
kanssa. Sotilaat olivat alakuloisia ja katkeria, he olisivat tahtoneet
taistella, mutta sitä ei sallittu. Talonpoikien avulla venäläiset
jakelivat suomalaisille kirjoituksia, joissa heitä kehoitettiin
antautumaan. Kun sellainen kerran joutui Karhun käsiin, niin häpesi hän
sitä, että sellaista uskallettiinkaan ehdoittaa suomalaisille.

Silloin tällöin uskalsivat sotilaat kysyä päälliköltäänkin, milloin
aletaan taistella. Adlercreutz oli vaiti.

Armeija saapui Siikajoelle. Suomalaisen armeijan asema oli nyt niin
edullinen, että Adlercreutz päätti ryhtyä taisteluun. Se tieto herätti
sotilaissa tavatonta riemua. Vihdoinkin saatiin siis ryhtyä otteluun.

Taistelu oli kiivas, suomalaiset taistelivat monta tuntia
urhoollisesti, mutta täytyi heidän lopulta peräytyä. Karhu näki tämän
ja oli vimmoissaan. Täytyisikö armeijan taaskin lähteä pakoretkelle!

Äkkiä saapui hyökkäyskäsky. Adlercreutz oli nähnyt heikon paikan
vihollisten rintamassa ja sitä kohden hän äkkiä lähetti ratsuväkensä.
Hurraa-huudoilla ottivat sotilaat tämän hyökkäyskäskyn vastaan.
Innoissaan joutui Karhu hämäläisten joukkoon, jotka etumaisina
ryntäsivät. Hän iski kuin vimmattu, huusi ja hyökkäsi eteenpäin.
Hän tiesi kenraalin katselevan kunnaalta joen toiselta puolelta ja
odottavan taistelun tulosta, josta niin paljon saattoi riippua.
Nyt tiesi Karhu sen hetken tulleen, jolloin hän voisi näyttää
urhoollisuuttaan. Kasakan pistin osui häneen, hän pysyi horjumattomana
hevosensa selässä. Mutta eräs vihollinen osui miekallaan hänen
otsaansa. Hän tunsi kaiken mustenevan ympärillään, hän horjahti,
koetti pidellä hevosen harjasta kiinni, mutta hän putosikin alas
hankeen. Kun hän kylmässä lumessa virkosi tajuntaansa, huomasi hän
taistelun loitonneen ja suomalaisten peräytyvän. Hän näki vieressään
kuolleen upseerin, se oli hämäläisten johtaja, luutnantti Kihlström.
Hänen miekkansa oli vielä hänen kädessään. Karhu koetti nousta,
horjahti, nousi uudelleen. Hän tahtoi päästä taisteluun, hänen täytyi
jaksaa nousta. Jo jaksoi hän pysyä seisaallaan, hän tahtoi rientää
taisteluun, mutta hänellä ei ollut asetta. Hän otti miekan kuolleen
luutnantin kädestä ja alkoi astua hangessa taistelevia kohden. Hevonen,
jolla ei ollut ratsastajaa, kiisi hänen ohitseen, hän sieppasi sen
kiinni, hyppäsi satulaan ja riensi sinne missä hämäläiset taistellen
peräytyivät. Miekkaansa heiluttaen ja huutaen hän kiisi eteenpäin.
Hämäläisten avuksi tuli uusmaalaisia rakuunoita, hänen omaa väkeänsä.
Ne tunsivat hänet, ja yhdessä he ryntäsivät jälleen venäläisiin. Karhu
oli kuten kirkastettu ajaessaan ratsun selässä, hän oli avopäin, kalpea
ja silmät kiiluivat tummina. Hänen kasvoilleen valui verta otsassaan
olevasta haavasta. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin se, että
heidän täytyy voittaa nyt, kun kenraali kunnaalta seurasi taistelua.
Vähitellen alkoivat venäläiset peräytyä, ne taistelivat vielä
vimmatusti, mutta lopulta pakenivat. Voitto oli suomalaisten!

Oli tullut jo ilta. Joen jäällä asteli hiljaa hevonen ja sen selässä
makasi nuori mies, joka oli tarttunut lujasti hevosen ohjaksiin. Ne
olivat kietoutuneet hänen käsiensä ympäri ja estivät häntä putoamasta.
Karhu irroitettiin pyörtyneenä satulasta ja vietiin Siikajoen
pappilaan, jossa haavottuneita sidottiin.

Hän oli tainnoksissa koko ajan. Nyt makasi hän olkivuoteella toisten
haavottuneiden joukossa.

Adlercreutz käveli sairaiden välitse kuten etsien jotakuta. Avatessaan
silmänsä näki Karhu hänen seisovan vieressään. Hän katsoi päällikköönsä
ja tämä näytti ymmärtävän hänen katseensa, sillä hän sanoi:

-- Minä näin sen.

Tyytyväisyyden hymy levisi Karhun kuolemankalpeille kasvoille.

-- Ja huomenna sinä olet päiväkäskyssä.

Karhu aikoi nousta, mutta ei jaksanut, hän putosi raskaasti vuoteelleen
ja kaikki pimeni hänen silmissään. Kun hän ne jälleen avasi, näki hän
kenraalin seisovan koko esikuntansa seurassa hänen vieressään. Ja
hän näki, miten Adlercreutz irroitti rinnastaan kunniamerkin, joka
annettiin urhoollisuudesta taistelutantereella, ja kiinnitti sen hänen
rintaansa veriseen paitaan sydämen kohdalle.

-- Minun kenraalini! sanoi Karhu hiljaa. Nyt minä kuolen! Hänen
silmänsä ummistuivat ja hengitys tuli yhä heikommaksi, kunnes vihdoin
taukosi.

Seuraavana aamuna laskettiin Siikajoen sankarit suureen yhteiseen
veljeshautaan, ja liput painuivat alas, kun kenraali heitti kourallisen
multaa erään vaaleatukkaisen pojan rinnalle, jossa loisti talviauringon
valossa kunniamerkki.




Napukka.


Kyllä se Napukka nimeään vastasi, pieni se oli, tavattoman pieni,
vaikka olikin jo seitsemän vuoden vanha. Olisi luullut, ettei sillä
ikää ollut kolmea vuotta enempää. Ja ruma se oli. Tukka oli likaisen
keltainen ja törrötti joka suuntaan, eikä sitä millään harjalla olisi
saanut jakauksella pysymään. Naama oli aivan pyöreä ja sen keskellä
pikkuinen pysty nokka, silmät olivat pienet ja pyöreät ja suu suuri.
Ja sitten sääret! Ne olivat aivan väärät, ne olivat aivan kuin padan
korvat. Ruma se Napukka oli, todella ruma. Mutta viisas poika se oli,
osasi jo lukea ja kirjoittaa, ja minkä se kerran luki, sen se myös
muisti. Eikä ollut vielä muuta kuin seitsemän vuotias! Ja kun sen
kanssa keskusteli, niin huomasi, että ymmärsi se maailman menosta
enemmän kuin monet aikamiehet. Sodasta Napukka varsinkin tiesi tarkoin
kaikki, tunsi kaikkien päälliköiden nimet, tiesi kaikki armeijaosastot
ja missä ne milloinkin olivat. Ainahan seudulle sattui tulemaan
sotamiehiä, ja niiltäkös Napukka kyseli. Ja kun hän oli niin hauska
poika ja niin viisas, niin vastasihan jokainen.

Jokainen piti Napukasta ja teki mielellään kaiken sen, mitä poika
pyysi. Ja parasta oli tehdäkin, sillä jollei Napukka saanut tahtoaan
täytetyksi, alkoi hän huutaa, parkua oikein vimmatusti. Eikä se ollut
mitään tavallista parkunaa, hänen äänensä soi kuin torvi, niin että
kuulijan korvia vihloi. Paimenessahan Napukka oli äänensä sellaiseksi
saanut, huutamalla ja hoilaamalla pitkin metsää. Ja kyllä karja sen
kuuli ja tuli sitä kohden. Jokainen, joka ensi kertaa kuuli Napukan
äänen, aivan hämmästyi, kuinka sellainen suuri ääni tuli niin pienestä
ruumiista. Olisihan ihminen jaksanut vähän aikaa kuunnella tuota
toitotusta, mutta kun Napukka jaksoi huutaa vaikka kuinka kauvan, niin
johan sitä lopulta suostui vaikka mihin, jotta hän taukoisi. Tämän
Napukka tiesi ja käyttikin parkunaansa hyväkseen. Hän ajatteli pikku
päässään näin:

-- Kullakin on oma voimansa. Voittaa se pikkuinenkin sen ison,
voittihan Taavettikin Koljatin. Ja minun linkoni on minun kurkkuni.

Ei Napukalla ollut enää isää eikä äitiä, hän oli aivan orpo, ja eli
ihmisten armoilla. Anttilan talossa pidettiin häntä mielellään, sillä
poika oli viisas ja vilkas. Kesällä hän oli paimenessa ja sai karjan
tottelemaan itseään. Kun hän ensi kertaa paimensi Anttilan karjaa, niin
härkä tuli vihaisena Napukkaa kohden ja aikoi viskaista tuon nulikan
ilmaan. Mutta Napukka parkasi, voi, hyvänen aika, kuinka hän parkasi.
Härkä jäi silmät selällään ja häntä pystyssä tätä ihmettä katsomaan.
Ja kääntyipäs, kääntyipäs poispäin eikä uskaltanut puskea. Mutta kun
härkä kääntyi, niin silloinpas Napukka sivalsi sitä karahkalla selkään,
ja siitä päivästä oli Napukka Anttilan karjan komentaja. Talvella
hän oli opettanut lapsia lukemaan ja kova komento kävi tuvassa,
jossa Napukka opettajana oli. Maantielle kuului kun Napukka parkaisi
jollekulle laiskurille. Kauppilan Eemeli, joka oli pitkä poikaroikale,
jo yhdentoista vanha, mutta ei osannut vielä lukea, ei kerran tuntenut
i:tä. Mutta silloinkos Napukka huusi hänen korvaansa i--i niin kovaa,
että Eemeli toiseen päivään asti ei sillä korvalla kuullut yhtään
mitään. Mutta sen jälkeen Eemeli oppi ja pian luisti lukeminen kuin
vettä vain.

Sota läheni kylää. Viereisessä pitäjässä oli venäläisiä sotilaita ja
pian ilmestyi Anttilaan suomalaista sotaväkeä. Venäläiset ajoivat
heitä takaa. He asettuivat talon luo suurien kiviröykkiöiden suojaan,
ja pitivät uskollisesti puoliaan. Venäläisiä lähestyi yhä enemmän,
ne alkoivat saartaa pientä parvea. Talosta, joka sijaitsi kunnaalla,
näki etäälle joka taholle. Seuraavana päivänä ilmestyi venäläisiä jo
talon toisellekin puolelle, metsän laitaan. He luulivat varmaankin
suomalaisten joukkoa suuremmaksi ja sen vuoksi viivyttelivät lopullista
hyökkäystä. Eräänä yönä koettivat suomalaiset murtautua venäläisten
rintaman läpi, mutta heidän täytyi palata taloon takaisin.

Tämä pieni, kymmenmiehinen joukko oli tarkastelumatkallaan eronnut
pääjoukosta, joka oli penikulman päässä. Jos heille vain saataisiin
sana, niin silloinhan he voisivat tulla avuksi. Mutta miten pääsisi
venäläisten rintaman läpi. Eräänä iltana eräs sotilas koetti pujahtaa
talosta ja venäläisten huomaamatta päästä metsään, mutta he saivat
hänet kiinni ja hän joutui vangiksi.

Napukka kuuli, miten korpraali neuvotteli talon isännän kanssa asiasta.

-- Ei mies pääse pujahtamaan täältä pois, sanoi korpraali, ei muu kuin
nainen tai lapsi. Ja jollei sanaa saada pääosastolle, ei meistä parin
päivän päästä ole ainoatakaan hengissä.

Nyt kysyttiin talon naisilta, lähtisikö kukaan heistä tälle
vaaralliselle retkelle. Naiset kiljaisivat kauhusta kuullessaan
asiasta. Mennä venäläisten rintaman halki! Se on mahdotonta!

Silloin Napukka vetäisi isäntää takin liepeestä ja kuiskasi:

-- Kyllä minä menen!

Isäntä oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:

-- Kuule, poika, sinä et tiedä, mistä on kysymys.

-- Kyllä minä tiedän, vakuutti Napukka. Mikkolan lähellä on pääjoukko.
Minun pitäisi mennä sanomaan heille: Tulkaa meille, meillä on vieraita.

-- Mutta sinun täytyisi pujahtaa venäläisten ohitse. Ne ottavat sinut
kiinni.

-- Oho! Minut kiinni! No, kylläpä ne sitten olisivat aika jehuja. Eihän
teidän iso sonnikaan uskaltanut käydä minun kimppuuni, ei silloin
venäläinenkään.

Korpraali kuuli keskustelun ja sanoi:

-- Poika näyttää terävältä, voihan koettaa. Jos ne hänet saavat kiinni,
niin eivät ne toki lapselle mitään pahaa tee.

-- Koettakoonpas vaan, tiuskasi Napukka. Kyllä minä näytän heille.

Asia päätettiin, Napukka sai lähteä. Jotta häntä perillä uskottaisiin,
sai hän pienen paperipalan mukaansa. Sille oli Korpraali kirjoittanut
asiansa. Ensin annettiin Napukalle hyvä ateria, jotta hän jaksaisi
matkan kulkea.

Hän meni navetan parvelta hakemaan saappaitaan. Juuri kun hän aikoi ne
vetää jalkaansa, hän tuumi, minne hän kätkisi kirjeen, jotta venäläiset
eivät sitä saisi käsiinsä, jos sattuisivat ottamaan hänet kiinni. Jos
sen pistäisi saappaasen, niin sieltä se varmasti haettaisiin. Äkkiä
häntä alkoi kovasti naurattaa. Hän oli löytänyt varman piilopaikan,
sellaisen, ettei sieltä kukaan hakisi. Hän riisui paikatut housunsa
jalastaan, ratkoi istuimen kohdalla olevan paikan yhden reunan irti
ja pisti kirjeen sinne. Ja kun hänellä aina oli neula ja lankaa
vaatteittensa parsimista varten, niin ompeli hän pian reunan taas
kiinni. Nyt oli kirje turvassa, sellaisessa paikassa, ettei sieltä
kukaan ymmärrä sitä etsiä.

Hän veti housut taas jalkaansa, kiskaisi saappaat jalkaansa ja meni
pihamaalle.

-- Onko sinulla kirje? kysyi korpraali.

-- Tietysti on.

-- Missä se on?

-- Onhan vain vississä paikassa.

-- Missä?

-- Sellaisessa, ettette tekään sitä löytäisi.

-- Onnea matkalle sitten, sanoi korpraali.

Napukka kuuli lähtiessään hänen sanovan isännälle:

-- Minä luulen, että tämä tuuma oli turha. Ei hän voi asiaa toimittaa.

-- Koetetaan, vastasi isäntä. Se on viisas poika, ja minä uskon, että
hän jollain koiranjuonella ajaa asiansa. Se poika on tottunut saamaan
tahtonsa täytäntöön.

Tuo isännän lause miellytti Napukkaa. Mutta se korpraali oli typerä.
Oli muka niin varma asiastaan, vaikkei Napukkaa tuntenutkaan. Se
suututti, ja hän päätti kiusallakin toimittaa asiansa.

Napukka juoksi mäen rinnettä tietä alas. Kun hän väärine säärineen
livisti ja tomu pöllysi hänen ympärillään, niin olisi luullut suuren
kerän menevän alas. Maantie kulki peltojen halki. Venäläisiä ei näkynyt
missään. Napukka oli heittänyt juoksunsa ja käveli. Hänen sydämensä
löi kiivaasti, sillä hän tiesi, että tuolla, missä tie jatkuu metsään,
siellä niitä venäläisiä on. Hän koetti eroittaa niitä. Ei ketään
näkynyt. Kaikki oli rauhallista.

-- Parasta on sentään valmistua, jos tässä saisi niinkuin ravata,
ajatteli Napukka, riisui saappaat jalastaan ja otti ne käteensä.

Yhä lähemmäksi hän tuli metsän reunaa. Ei näkynyt vihollista, ei
missään. Jo oli hän ensimäisten puiden kohdalla, kun kuula suhahti
hänen ohitseen. Nytkös Napukka sai jalat alleen. Hui, kuinka sitä
mentiin. Saappaat hän heitti tien sivuun ja ravasi täyttä kyytiä. Mutta
takaa kuului juoksua. Se tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Napukka
ponnisti voimiaan, mutta takaa-ajaja tuli jo aivan kintereillä. Samassa
se jo ennätti hänet, sieppasi Napukasta kiinni, ja siinä hän nyt oli
räpistelemässä venäläisen sotilaan kynsissä.

-- Anna minun mennä! tiuskasi Napukka.

Mutta siitäkös sotilas välitti. Hän tarttui Napukkaa niskasta kiinni
ja vei häntä eteenpäin. Napukka oli niin hämmästynyt, ettei ymmärtänyt
edes huutaakaan.

Sotilas vei Napukan läheiseen torppaan. Siellä oli venäläisten upseeri,
partaleijuinen mies. Sotilas selitti hänelle jotain, jota Napukka ei
ymmärtänyt. Upseeri viittasi ja pari sotilasta alkoi etsiä Napukan
puvusta jotain. Napukka hosui vastaan, sillä hän arvasi niiden etsivän,
onko hänellä kirjettä. Jo oli takki tutkittu, jo kopeloitu povesta, ja
jo ne lähensivät käsiään housujakin kohden. Silloin Napukka vimmastui,
hän katsoi vihaisesti upseeriin, joka hänen mielestään oli aivan
Anttilan sonnin näköinen. Ja Napukka parkaisi! Voi, hyvänen aika,
kuinka hän parkaisi! Sotilaat aivan hölmistyivät ja upseerikin astui
askeleen taapäin, niin hän hämmästyi sitä suurta ääntä, joka tuosta
lapsesta lähti. Napukka huomasi heidän hämmästyksensä ja parkaisi
vielä huikeammin. Mutta silloin sotilaat remahtivat nauruun. Ne
nauroivat niin, että Napukkaakin nauratti. Mutta nauruun hänellä ei
ollut aikaa. Hän koetti livahtaa ovesta pakoon. Siellä oli sotamies
tiellä ja tämä aikoi siepata hänet kiinni, mutta Napukka livahti
käsistä ja pujahti pöydän alle. Upseeri tavoitti nauraa hohottaen häntä
sieltä, Napukka syöksyi hänen sääriensä välistä pakoon. Ja nyt alkoi
oikea ajo. Napukka kirkui ja sotilaat nauroivat. Poika välähteli kuin
salakka sinne ja tänne, vuoroin oli hän penkillä vuoroin penkin alla,
milloin oli hän siellä milloin täällä, väisti heidän käsiään, livahti
heidän jalkojensa välistä. Lopulta hän hyppäsi tuvan pöydälle ja
parkaisi siinä entistään kovemmin. Hän oli niin hullunkurisen näköinen
seisoessaan vääräsäärisenä ja suuri suunsa ammollaan keskellä pöytää,
että venäläiset unohtivat tarttua häneen. He nauroivat, ja kuinka he
nauroivat! Upseeri piti vatsastansa kiinni. Hi-hi-hi, hirnui hän. Ja
sotilaat ulisivat hohoho. Pihalla olevat sotilaat kurkistivat ikkunasta
ja nekin nauroivat. Ovi aukeni ja nauravia sotilaita katsoi tupaan.

Nyt Napukka kiljaisi oikein kimeästi. Ja siihen vastasi sotilaitten
naurunräjähdys. Samassa hyppäsi Napukka lattialle ja riensi ovelle.
Hän pujahti etummaisten sotilaitten jalkojen välistä, ne kaatuivat ja
kaatoivat pari muutakin ja keskellä hälinää pääsi Napukka pihalle. Hän
livisti minkä ennätti porttia kohden, eikä kukaan ymmärtänyt pidättää.
Mutta samassa jo syöksyi miehiä tuvasta. Jo oli Napukka portilla, kun
tuli este. Torpan sika makasi keskellä tietä. Että se juuri sillä
hetkellä oli tullut siihen makaamaan! Napukka kaatui sen päälle ja
hädissään tarttui sian harjaksiin. Mutta tästäpä sika pelästyi, se
nousi pystyyn ja lähti aika kyytiä juoksemaan pitkin tietä. Napukka
kiljaisi kauhusta, sika vinkaisi ja kiisi eteenpäin. Napukka makasi
suullaan sen selässä, hän siirtyi samassa hajareisin istumaan, jotta ei
putoaisi.

Sotilaat aivan ällistyivät tätä merkillistä ratsastusta, mutta sitten
remahti nauru. Ja sitä naurua kuului vielä sittenkin kun Napukka jo oli
kaukana.

Sika pujahti erään aidan alle ja Napukka putosi maahan. Hän nousi
istualleen ja ihmetteli itsekseen. Sotilaita ei näkynyt missään,
maantie oli edessään. Hän ei oikein voinut käsittää, kuinka kaikki oli
tapahtunutkaan. Hän oli ollut venäläisten vankina, vaan taas vapaana.
Äkkiä muisti hän asiansa, tunnusteli oliko kirje paikallaan ja lähti
sitten eteenpäin juoksemaan.

Kauvan sai hän juosta ja jo jalkoja väsytti, olisi tehnyt mieli istua,
mutta se asia oli toimitettava. Vihdoin viimein näkyi Mikkolan talo. Jo
näkyi suomalaisia sotilaitakin. Pian oli Napukka perillä.

-- Missä täällä on päämies? huusi hän pihalla.

-- Mitä minusta? sanoi eräs komea sotaherra.

-- Minulla on kirje teille.

-- Anna se tänne.

-- Odottakaa pikkuruisen, sanoi Napukka. Hän riisui housut jalastaan.
Paita lekotti tuulessa hänen väärien sääriensä ympärillä, mutta kukaan
ei nauranut, aivan kuin arvasivat, että tuo pieni mies toi tärkeitä
tietoja. Napukka repäisi housujen istuimessa olevan paikan irti, otti
kirjeen ja ojensi sen sotaherralle.

-- Tässä se on. Siellä meilläpäin on pahoja vieraita. Tulkaa sinne pian
ja oikein himphamppua, sanoi hän.

Ja kyllä kiire syntyikin. Heti kun kenraali oli lukenut kirjeen, huusi
hän komennussanoja. Hevosia tuotiin esiin, miehiä nousi satulaan ja
kohta ajoi joukko täyttä laukkaa Anttilaa kohden. Napukka istui erään
sotilaan takana. Jo tultiin lähemmäksi torppaa. Tuolla oli aidan takana
sikakin. Se katseli kummastellen ratsujoukkoa. Napukka näki sian,
kiljaisi sille. Silloinkos se pelästyi, se kiisi pitkin niittyä minkä
alta pääsi.

Torpan lähellä syntyi vimmattu taistelu. Napukka seisoi sotilaan takana
satulassa ja huusi, huusi kuin hullu, ilosta ja innosta. Jo lähtivät
venäläiset pakoon ja sekös Napukkaa nauratti. Lepistö vain kahisi kun
ne menivät karkuun.

Anttilassa oli ilo suuri kun apujoukko saapui, vaara oli ohitse,
venäläiset pakenivat.

Napukka oli hiipinyt syrjään. Nurkan takaa hän katseli sotamiehiä,
varsinkin tuota komeata kenraalia, jolle hän oli kirjeen antanut.
Hän oli taistelussa ollut urhoollisin kaikista, taistellut aivan
vimmoissaan, mutta kuinka lempeän ja hyvän näköinen hän oli nyt.

Samassa hän kuuli nimensä mainittavan. Ja sitten korpraali huuteli
häntä.

-- Mitä ne nyt minusta? ajatteli Napukka.

Ja hän tuli äkkiä niin ujoksi ja hän koetti livahtaa piiloon
korpraalia, kenraalia ja sotilaita. Mutta eräs sotilas näki hänet.

-- Tuolla se on! huusi hän.

Ja nyt juoksi usea mies hänen jälestään ja saivathan ne hänet kiinni ja
toivat kenraalin eteen.

-- Siinähän se minun uusi sota-torveni on! sanoi kenraali. Mikä sinun
nimesi on?

-- Napukka se vain on.

-- Eihän se ole mikään nimi.

-- Kyllä se on. Onhan se minun nimeni.

-- Eikö sinulla ole muuta?

-- Onhan minulla Matti, mutta kun Mattia on niin paljon maailmassa --.

-- Niin pidät aivan oman nimen, vai mitä? sanoi nauraen kenraali.

-- No, kun minä olen sellainen pikkuinen napukka.

-- Olet kyllä, mutta mies sinä olet ajamaan asiasi, oikein aika mies,
sanoi kenraali.

-- Totta kai nyt sen verran osaa tehdä, sanoi Napukka. Ja teinpäs minä
sen, tein kiusallakin, vaikka tuo korpraali ei sitä uskonut.

-- Eikö uskonut? sanoi kenraali nauraen.

-- Eihän se. Mitäs se semmoinen uskoisi. Hän aikoi lähettää naisia
sille asialle, ei tytöt sellaista osaa tehdä.

-- Sen tekee vain mies.

-- Niin juuri, me miehet, sanoi Napukka ylpeänä.

Mutta äkkiä hän tuli taas ujoksi ja aikoi hiipiä pois.

-- Minne sinä nyt menet? kysyi kenraali.

-- Kun ne saappaani jäivät sinne metsän syrjään tien viereen, menen ne
hakemaan, etteivät ne juuttaat vie ainoitani, sanoi Napukka.

-- Elä mene, sanoi kenraali. Kuule, rankaisemmeko korpraalia,
rankaisemmeko? Lähetämme hänet hakemaan ja oikein hevosen kanssa.

Kuinka Napukkaa nauratti. Korpraali hakemassa hänen saappaitaan, tuo
suuri mies hänen pieniä saappaitaan ja oikein hevosen kanssa. Oli se
kenraali sentään hyvä kenraali. Ja Napukka nauroi ja kenraali nauroi.
Ja sitten nauroivat kaikki. Napukka katsoi korpraaliin.

-- Mars matkaan nyt! huusi hän.

Korpraali naurahti, teki kokokäännöksen ja pian kuului kavioiden
kopsetta.

-- Se oli oikein, sanoi Napukka, mitä hän joutavia epäili.

Sillä aikaa kun korpraali oli hakemassa saappaita, kertoi Napukka
retkestään. Joka kerta kun hän huusi ja parkaisi, räjähtivät sotilaat
nauruun. Ne nauroivat aivan kuin venäläisetkin ja kenraali piteli
samoin vatsastaan kiinni kuin se venäläinen upseerikin. Ja kun
sikaratsastus tuli esiin, niin ei tahtonut Napukka saada ääntään
kuulumaan, niin kaikki nauroivat.

Korpraali toi saappaat. Nyt oli Napukka valmis menemään.

-- Miksi sinä aijot? kysyi kenraali Napukalta.

-- Sotamieheksi tietysti, tokaisi Napukka.

Samassa hän tuli hyvin, hyvin vakavaksi, hän katsoi miehiin ja katsoi
sitten omiin vääriin sääriinsä. Ja sitten loi hän katseen kenraaliin.
Hän ei uskaltanut sanoa, että eihän vääräsäärinen pääse sotilaaksi.

Mutta oli aivan kuin kenraali olisi arvannut hänen ajatuksensa, hän
taputti Napukkaa olalle ja sanoi niin hellästi, niin sydämellisesti:

-- Se on sydän, joka miehestä tekee sotilaan, eikä vartalo.

Eikä kukaan sanonut enää mitään. Napukka katsoi vain kenraaliin ja
suuret ilon kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Niinhän se on, sanoi hän hiljaa, sydänhän se on. Ja onhan se
kurkkukin ja se huuto --.

-- Onhan se sekin, sanoi nauraen kenraali, taputti häntä olalle ja
meni tupaan. -- Mikä tuon sotaherran nimi on? kysyi Napukka eräältä
sotilaalta.

-- Se on se Adlercreutz.

-- Hänkö? Ja pidätkö sinä hänestä?

-- Miksi sitä kysyt?

-- Minä pidän niin että -- ja jollet sinä pidä, niin olet tyhmä mies,
sanoi Napukka. Kun minä tulen suureksi, niin minä palvelen häntä.

Sotilaat kokoontuivat ja lähtivät pois. Vielä viimeiseksi nyökkäsi
kenraali Napukalle. Napukka seisoi kujan suussa ja katseli heidän
lähtöään, hän aikoi huutaa heille oikein kunniahuudon, mutta kurkku
tuntui niin kuivalta, ei lähtenyt ääntäkään.

Ja sotaväki loittoni yhä, jo tulivat ensimäiset metsän reunaan. Silloin
ponnisti Napukka ääntään, ja heleä, kirkas huuto kaikui läpi seudun.
Kaikki sotilaat kääntyivät ja Napukka eroitti kenraalin heiluttavan
hattuaan.

Ja Napukka katseli siksi kunnes viimeiset katosivat metsään, katseli
vielä kauvan senkin jälkeen. Ja äkkiä hän huomasi suurten kyynelten
valuvan pitkin poskiaan. Hän seisoi aitan nurkan luona ja itki, itki
ilosta ja sydämessä tuntui niin ihmeellisen kepeältä.




von Döbelnin kuriiri.


Kauhajoen luona rakentelivat suomalaiset varustuksiaan. Toinen
armeijaosasto von Döbelnin johdolla oli asettunut Kauhajoen kirkon
luo odottamaan vihollisen hyökkäystä, jonka odotettiin tapahtuvan
kahta tietä, Lappväärtistä ja Nummijärveltä. Vakoilijat olivat olleet
liikkeellä ja olivat tiellä tavanneet vihollisparvia.

Sotilaat olivat innoissaan, Döbeln oli johtamassa, voitto oli siis
varma.

Seitsemänkymmentä talonpoikaa, jotka juuri äskettäin olivat saaneet
sotilastakin ylleen ja olivat siis aivan vasta-alkajia sotatoimessa,
saivat korjata seitsemän siltaa, jotka vihollinen oli polttanut ja
hävittänyt.

Toiset rakentelivat vallituksia joen reunalle. Uteliaina vilkuilivat
miesten silmät toisinaan lyhyeen, hinterään mieheen, jolla oli musta
side otsallaan, ja joka seisoen maantiellä katseli työn edistymistä.
Jokainen oli kuullut puhuttavan von Döbelnistä, tuosta uljaasta
kenraalista, mutta harvat olivat hänet nähneet. Ja nyt hän seisoi
tuolla, tuo sotilaitten epäjumala, kaikkien ihailema sankari.

Uusien sotilaitten joukossa oli 17 vuotias nuori mies, joka erosi
kaikista muista reippautensa ja ulkomuotonsa puolesta. Millä ilolla hän
nosti puita ja kiviä vallitukseen; kirves, jota hän katkoessaan puita
heilutti kädessään, näytti kuin kasvaneen kiinni käteen. Voimakkaasti
se iski runkoon, jätti jälkeensä syvän ja sileän jäljen. Pari kolme
lyöntiä ja puu oli kaatunut. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei hän
huomannut kenraalia, ei huomannut silloinkaan, kun tämä jo lähestyi
ja miesten työinto yhä vain kiihtyi. Döbeln katseli miehiä ja iloitsi
pohjalaisten reippautta, mutta suurimmalla ilolla katseli hän tuota 17
vuotiasta miestä, joka työssä liikkui niin reilusti. Tuo nuori mies
oli tavattoman tumma. Tukka oli pikimusta, ylähuulessa näkyi jo tumma
viiksen juova ja parta oli alkanut tummentaa leukaakin. Kesäaurinko
oli polttanut hänen kasvonsa aivan ruskeiksi. Vartalo oli hento, mutta
jäntevä, koko ruumis näytti olevan aivan jäntereitä. Hänen vieressään
oleva mies lainasi häneltä kirveen, hän olisi voinut levätä hetkisen,
mutta työn vimma paloi hänessä. Edessään oli miestä korkeampi mänty.
Poika tarttui siihen, kiskasi, puu ei noussut maasta, poika karjasi
kiukusta, kiskasi uudestaan ja jo nyhtäsi hän yhdellä vedolla männyn
juurineen maasta.

-- Pois tieltä! huusi hän ja suuressa kaaressa lensi heittämänsä
mänty vallitusta kohden. Eräs mies kumartui syvään välttääkseen puuta
osumasta päähänsä. Poika nauroi nähdessään kyyristyvän sotilaan. Mutta
samassa oikasi sotilas ruumiinsa ja poika tunsi tuon kumartuneen
sotilaan kenraalikseen. Tunsi hänet tuosta mustasta otsalla olevasta
siteestä. Nauru kuoli pojan huulilla ja hän jäi aivan kivettyneenä
seisomaan. Döbeln nauroi vain ja sanoi:

-- Nono!

Hän astui lähemmäksi poikaa ja kysyi:

-- Nimesi?

-- Maunu Ferm.

-- Se oli kaunis heitto, vaikkakin minun pääni oli vaarassa, sanoi
kenraali ja taputti Maunua olalle ja jatkoi matkaansa.

Maunu katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Kenraali oli puhutellut häntä!
Taputtanut vielä olallekin! Kiittänyt häntä työstä!

-- Katsoisipa tuo nyt taakseen, ajatteli Maunu, niin nyt saisi hän
nähdä!

Hän sylkäsi käsiinsä, tarttui suureen kiveen, jota kaksi miestä oli
hitaasti vyöryttänyt eteenpäin, mutta jättänyt paikoilleen.

-- Etkö siitä lähde! huusi Maunu, ponnisti koko ruumiillaan, kivi
heilahti, ja vyöryi eteenpäin, ja, kuten olisi se ollut lumipallo, hän
kuljetti sen vallituksen luo.

Jo oli kivi paikoillaan. Hän oikasi ruumiinsa, vilkasi sinnepäin, jonne
Döbeln oli mennyt. Kenraali seisoi paikallaan ja katseli häneen päin.
Hän hymyilikin, kenelle? Hän nyökkäsi, kenelle? Hänellekö, Maunulle?
Maunu vilkasi ympärilleen, lähellä ei ollut ketään muuta kuin hän,
hänelle siis hän nyökkäsi. Tuntui niin hyvältä ajatella, että kenraali
oli katsellut, miten hän vyörytti kiveä. Maunu nosti oikean kätensä
korkealle ilmaan ja heilutti sitä. Uudelleen nyökkäsi kenraali etäältä.
Se oli siis hänelle!

Maunun päivettyneen ihon alla näkyi ilon punastus. Hän iloitsi
ja häpesi. Hän tuli äkkiä ujoksi, häpesi sitä, että oli kättään
heiluttanut kenraalille, hyppäsi vallituksen toiselle puolelle ja
ponnisti ja teki työtä siellä niin, että vieressä oleva mies sanoi:

-- Hellitä poika, aivanhan sinä taitat luusi työssä.

-- Pidä suusi kiinni! sanoi Maunu nauraen ja jatkoi työtään.

Yhä tiheämpään tuli tietoja vihollisen lähestymisestä ja sotamiehet
intoilivat päästä taisteluun. Kenraalin oli vaikeata hillitä enää
sotilaitaan.

Yötä päivää seisottiin valmiina taisteluun, ja yhä odotti kuitenkin
kenraali. Sotilaat eivät sitä ymmärtäneet, sillä ainahan Döbeln ennen
oli syöksynyt taisteluun heti kun vain tilaisuus ilmestyi.

Eräänä päivänä kokosi kenraali kaikki pohjalaisensa ja porilaisensa ja
piti heille puheen:

-- Toverit! Vihollinen lähenee, ja Jumalan avulla saamme heistä
voiton. Huomisaamuna saa taistelu alkaa. Silloin otaksun venäläisten
olevan niin lähellä, että vallituksiemme avulla voimme heidät tuhota.
En kehoita teitä urhoollisuuteen, siitä te olette tunnettuja, vaan
tyyneyteen ja kylmäverisyyteen taistelussa, kun inhimillinen tulisuus
siellä niin usein saa liian suuren vallan.

Innostus, iloisuus valtasi sotajoukon tämän kuullessaan.

-- Minä tarvitsen vaikeaan tehtävään miehen, joka tuntee tarkoin seudut
täältä Närpiöön, jatkoi kenraali, tältä seudulta olevat miehet astukoot
esiin.

Kaksikymmentä kolme miestä astui rintaman eteen.

-- Siinä voi henki olla vaarassa, jatkoi kenraali, uskaliaimmat vain
jääkööt.

Ei ainoakaan mies noista kahdestakymmenestä kolmesta peräytynyt.

-- Hyvä on, sanoi Döbeln, astui miesten ohi tarkastaen jokaista. Moni
miehistä oli vanha sotaurho, jonka kasvoissa näkyi arpia edellisissä
taisteluissa saaduista haavoista. Oli joukossa nuoriakin ja niistä
erottautui heti Maunu Ferm tumman muotonsa kautta. Döbeln pysähtyi
hänen eteensä.

-- Seuraa minua, sanoi hän Maunulle.

Pappilassa Döbeln ojensi Maunulle kirjeen, joka oli ommeltu
öljyvaatteiseen säiliöön.

-- Vie tämä kapteeni Gyllenbögelille Närpiöön. Matkaa on kuusi
penikulmaa. Nyt on keskipäivä. Huomisaamuna kuudennella tunnilla
täytyy sinun olla takaisin tuoden hänen vastauksensa. Matka on vaikea,
vihollisen parvia risteilee tällä välillä. Sinun täytyy välttää niitä,
urhoollisuus ei ole pääasia vaan viisaus. Kirje on ehdottomasti vietävä
perille ja tuotava vastaus. Ota kuriirihevonen. Ja nyt Jumalan haltuun.

Ylpeänä meni Maunu talliin ja valitsi paraimman ratsun, hyppäsi
satulaan ja lähti iloissaan matkalle.

Maunu ajoi täyttä laukkaa maantietä pitkin Kauhajoen kirkonkylästä
Lappväärttiin päin. Tultuaan Keturin kylään, penikulman päähän
Kauhajoelta, kävi hän hiukan neuvottomaksi. Närpiöön päästiin
maantietä vain Lappväärtin kautta, ja siellähän oli venäläisiä. Hän
kuuli Keturissa niiden jo etenneen sieltä Karijoelle asti, joka oli
puolivälissä Keturin ja Lappväärtin välillä. Sitä tietä oli siis
mahdotonta päästä perille Närpiöön. Mutta jos ajoi metsän halki
pohjoiseen päin Teuvalle, neuvoi eräs talonpoika, niin pääsi sieltä
metsätietä sitten suoraan Närpiöön. Jos hän tahtoi onnistua matkallaan,
niin oli tämä tie ehdottomasti turvallisin. Keturista Teuvalle oli
kaksi penikulmaa aivan asumattoman seudun läpi. Maunu tiesi, että
hänellä ei ollut aikaa heittää hukkaan ja läksi matkalleen. Talonpoika
viittasi kädellään:

-- Tästä suoraan on Teuva, melkein pohjoiseen.

Katsoen aurinkoa määräsi Maunu matkan suunnan, samoin piti hän silmällä
metsässä puita, varsinkin honkia, joiden pohjoinen puoli runkoa aina
on tummempi ja oksat pohjoisen puolella lyhemmät ja niin kutsutut
"pohjoisoksat" aivan suorat. Vaikeata oli ratsun keralla päästä
eteenpäin. Siellä, missä oli aukeata, saattoi hän ajaa täyttä laukkaa,
mutta kivikoissa ja keskellä metsää täytyi hänen usein astua alas
hevosen selästä ja taluttaa ratsuaan.

Niin hyvin oli hän kuitenkin laskenut ilman suunnat, että lopulta
suoraan hänen eteensä ilmestyi Teuva. Hän ajoi suurimman talon pihalle
ja juotti hevostaan talon kaivolla, kun talon isäntä, liukaskielinen
ukko tuli häntä puhuttelemaan. Ukko oli tavattoman ystävällinen, niin
ystävällinen, että se oudoksutti Maunua. Ukko alkoi tiedustella, minne
tämä sotilas oli matkalla ja oli valmis tulemaan oppaaksi. Hän toi
ladosta heiniä Maunun hevoselle ja sen tehtyään pyysi Maunua käymään
tupaan lepuuttamaan jalkojaan. Maunu asteli hitaasti eteenpäin tupaa
kohden ja kysäsi katsoessaan yli viljavan, lakean seudun, jossa
kylätiet kulkivat kolmeen suuntaan, mikä niistä vei Närpiöön. Ukko
viittasi erästä tietä, ja heti heräsi Maunussa epäilys siitä, että
se ei ollut se oikea. Tuvassa ei ollut muita kuin kymmenen vuotias
poika, jonka ukko sanoi pojanpojakseen. Kalle, se oli pojan nimi,
lähestyi heti Maunua ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista. Ukko
sanoi menevänsä hakemaan vieraalleen jotain haukattavaa, ja heti hänen
mentyään kysyi Maunu Kallelta:

-- Mistä tie menee Närpiöön?

Kalle vei Maunun ikkunan luo ja viittasi aivan toiseen suuntaan kuin
ukko oli näyttänyt. Samassa huomasi Maunu ukon kulkevan nopeasti
pihan poikki hänen hevostaan kohden ja kumartuvan sen vatsan alle ja
puuhailevan jotain satulavyön kanssa. Maunu arvasi heti hänen jotenkin
vahingoittaneen sitä, ehkä leikanneen sen poikki, joten satula ei
pysyisi hevosen selässä. Maunu ei sanonut mitään, hän käveli vain
tuvassa ja katseli ympärilleen. Oven suussa oli hevosen valjaita
naulassa riippumassa, hän otti kuten ohimennen sieltä lujan hihnan, ja
pisti sen salavihkaa taskuunsa.

Samassa saapui ukko sisään ja toi Maunulle maitoa ja leipää, jotka hän
nopeasti oli noutanut toisesta tuvasta.

-- Meillä ei ole ketään muita kotona kuin minä ja Kalle-poika, sanoi
hän, siksi täytyy minun palvella vierasta.

-- Missä muu väki on? kysyi Maunu.

-- Naapuritalossa.

-- Siellä on paljon -- sanoi Kalle.

Mutta ukko keskeytti heti pojan puheet:

-- Ole siinä vaiti, kun aikaihmiset puhuvat.

Maunu söi hyvällä ruokahalulla, mutta koko ajan hän piti ukkoa
silmällä. Tämä oli mennyt tuvan nurkkaan ja aikoi ottaa seinältä
alas kiväärin. Samassa nousi Maunu ja tuli hänen luokseen, tarttui
kivääriin, kuten tarkastaakseen sitä ja huomasi sen heti samallaiseksi,
kuin venäläiset käyttivät sodassa. Kiväärin laski hän kädestään
penkille, kiitti isäntää ruuasta ja kätellen häntä veti häntä hiljaa
ovea kohden. Ukko seurasi aivan ulos asti. Portailla hän pysähtyi ja
Maunu riensi pikku Kallen seurassa hevostaan kohden. Hän tarkasti
satulaa, sen vyö oli leikattu poikki! Hän vilkaisi tupaan päin, ukko
oli kadonnut portailta. Nopeasti otti Maunu hihnan taskustaan ja sitoi
sen avulla vyön lujaan kiinni.

-- Mitä naapuritalossa on? kysyi hän Kallelta.

-- Venäläisiä suuri joukko, vastasi poika.

Maunu hyppäsi satulaan.

-- Kalle, tule taakseni satulaan, niin neuvot minulle tietä Närpiöön ja
saat ratsastaa vähän matkaa.

Hän nosti pojan satulaan. Samassa kuului laukaus. Ukko seisoi tuvan
ovella ja ampui Maunua kohden. Kuula suhahti ohitse.

Maunu oli pannut Kallen taakseen satulaan ja ajoi nyt täyttä laukkaa
eteenpäin.

-- Päästä poika pois! kuuli hän ukon huutavan.

-- Tule itse ottamaan! huusi Maunu takaisin. Kuului uusi laukaus, kuula
osui maahan lähelle hevosen jalkoja. Maunu huomasi, että ukko koetti
ampua hevoseen, hän ei tohtinut ampua Maunua kohden peläten osuvansa
pojanpoikaansa, joka istui satulassa Maunun takana.

Kalle neuvoi tietä, ja metsänrajassa Maunu laski hänet satulasta maahan
ja kiitti häntä. Ei ollut aikaa puhella, sillä tietä pitkin kiisi jo
parvi venäläisiä ratsain.

Maunu kannusti hevostaan, se kiisi eteenpäin hurjaa vauhtia kuin lintu.
Döbeln piti aina hyviä hevosia, ja tämä oli hänen nopein juoksijansa.
Maunu tiesi sen vuoksi, että venäläiset eivät häntä saavuta.

Eivätkä ne saavuttaneetkaan, kääntyivät varmaankin takaisin
huomatessaan takaa-ajon turhaksi.

       *       *       *       *       *

Maunu saapui Närpiöön ja ojensi Döbelnin kirjeen Gyllenbögelille. Heti
sen luettuaan, kutsui kapteeni Gyllenbögel upseerinsa ja jakoi heille
määräyksiään. Hän oli suostunut Döbelnin ehdoitukseen ja valmistui
pienen joukkonsa kanssa lähtemään Lappväärttiin hyökätäkseen takaapäin
venäläisiin.

Käskyt jaettuaan hän kirjoitti vastauksensa Döbelnille ja antoi sen
Maunulle. Kirje oli suljettu öljytystä kankaasta tehtyyn koteloon.
Paitsi tätä kirjettä ojensi hän toisen samallaiseen koteloon suljetun
kirjeen vietäväksi hänen rouvalleen, sillä Kauhajoen kautta oli
jonkimmoinen mahdollisuus saada se lähetetyksi etelään, Turkuun.

       *       *       *       *       *

Annettuaan hevosensa levätä valmistautui Maunu paluumatkalle. Muuta
tietä ei ollut kuin Teuvan kautta, ja siellä oli joukko venäläisiä.
Samaa tietä hän ehkä nytkin voi päästä, ja ehkä hänen onnistuu nytkin
livahtaa niiden käsistä.

Oli tullut ilta, valoisa kesäilta, Maunu ajoi täyttä laukkaa Teuvalle
päin. Hän ajoi nuo kolme penikulmaa yhteen mittaan, pysähtymättä
muuta kuin juottaakseen silloin tällöin hevostaan. Kun hän tuli
metsän laitaan, josta keskellä viljelyksiä näkyi Teuvan pieni kylä,
pysäytti hän hevosensa ja tuumiskeli, ajaisiko suoraan kylän halki
vai kiertäisikö pitkin metsää aukeaman toiselle puolelle. Hän piti
jälkimmäistä tekoa viisaampana, sillä kylässä hän voisi joutua
monilukuisen vihollisen käsiin.

Hän ajoi hiljaa metsän halki, monasti hän käveli ja talutti hevostaan.
Hän koetti pysytellä metsän piilossa, mutta samalla kuitenkin pitäen
silmällä Teuvan kylää. Maantie, joka Teuvasta johtaa Lappväärttiin oli
autio, ei näkynyt liikettä missään.

Jo lähestyi hän tietä ja aikoi mennä sen toiselle puolelle metsään, kun
pitkin tietä Lappväärtistä Teuvaa kohden tuli kasakkaparvi. Se näki
Maunun! Nyt olivat viisaat neuvot kalliita ja sukkeluus ja nopeus ainoa
pelastuksen mahdollisuus. Hän hyppäsi hevosen selkään ja ajoi nopeasti
metsään.

Mutta hänen hevosensa oli pitkästä ratsastuksesta uupunut, venäläiset
tulivat yhä lähemmäksi. Hän kuuli niiden huudot aivan selkänsä takana.
Metsässä tuli aukea niitty eteen. Maunu ajoi sen yli, kun samassa lensi
hänen takaansa silmuköysi. Silmu osui hänen kaulaansa, vetäytyi samassa
kireälle ja Maunu putosi hevosen selästä. Samassa oli kymmenen kasakkaa
hänen ympärillään. Maunu taisteli kuin hullu vastaan, hänellä ei ollut
aseita, hän käytti nyrkkiään ja iski oikeaan ja vasempaan. Mutta
lopulta joutui hän kiinni, taisteli vielä maassa kuin vimmattu, niin
että kun hän vihdoin köytettynä makasi maassa oli hänen pukunsa aivan
risainen.

Kasakat olivat sitoneet hänen kätensä ja jalkansa. Eräs oli ottanut
hänen hevosensa kiinni, ja nyt heitettiin hän sen selkään ja koko
joukko ajoi Teuvaa kohden.

Maunu puri hammasta kiukusta ja häpeästä maatessaan sidottuna oman
ratsunsa selässä.

Teuvalla tuli talon isäntä pihamaalle vastaan ja nähdessään Maunun
huusi hän ilkeästi:

-- Kas, siinähän se Döbelnin kuriiri on. Hyvästipä hoidit asiasi. Nyt
sinä et enää lähde tästä talosta.

Maunu irroitettiin hevosen selästä ja makasi nurmella. Ukko kumartui
hänen puoleensa ja tutki hänen taskunsa. Pian löysi hän öljykankaan
sisään suljetun kirjeen ja riensi sen kanssa tupaan, jonka ovelle
ilmestyi venäläinen upseeri.

Muutamat kasakat kantoivat Maunun talliin ja heittivät hänet sinne ja
tallin ovi sulkeutui ja Maunu kuuli, miten yksi kasakka jätettiin sen
eteen vartijaksi.

Maunu olisi itkenyt, jollei hän olisi ollut niin kiukuissaan. Hänet
oli Döbeln valinnut monesta sotilaastaan kuriiriksi, ja näin huonosti
hän oli hoitanut asiansa. Hän makasi jalat köytettyinä ja kädet selän
taakse sidottuina ja yö kului yhä pitemmälle ja Döbeln odotti häntä
Kauhajoelle kello kuudeksi aamulla.

Talli oli pimeä. Katossa oli aukko, jonne johti tikapuut ja josta
päästiin tallin parvelle. Kesäyön varhain nouseva aurinko loisti sinne
jostain aukosta, koska parvi näytti valoisalta.

Maunu kieritteli itseään lähemmäksi tikapuita ja saapui vihdoin niiden
juurelle. Hän katsoi ylös. Tuolla parvella välkkyi jotain kirkasta.
Kattoparruun oli pantu korjuun viikate. Niin, viikate se oli, sen hän
näki varmasti. Sillä hän voisi katkoa siteensä, mutta se oli siellä
ylhäällä parrun varassa ja hän makasi alhaalla tallissa kädet ja
jalat köytettyinä. Hän päätti päästä sinne ylös, hänen täytyi sinne
päästä keinolla millä tahansa. Ponnistaen voimiaan hänen onnistui
vihdoin päästä seisaalleen ja lopulta aivan tikapuitten varaan. Hän
asettui selin niihin, tuki selän taakse sidotuilla käsillään itseään,
koukisti polviaan, ja pääsi nousemaan jo yhden pienan. Hän hengähti
helpoituksesta. Varovasti, hyvin varovasti, jotta ei tallin oven takana
oleva vahti kuulisi, hän sitten ponnistaen käsillään ja jaloillaan
nousi piena pienalta ylemmäksi. Lopulta oli hän parvella. Viikate oli
hänen edessään, mutta millä hän sen saisi alas, kun hän ei voinut
nostaa käsiään. Kiukkuisena hän tarttui hampaillaan viikatteen terän
päähän ja alkoi kiskoa. Se irrottautui yhä enemmän, se tuli parrun
päältä yhä pitemmälle. Lopulta se putosi alas.

Se kilahti! Henkeään pidättäen kuulosteli Maunu. Vahti ei varmaankaan
ollut kuullut viikatteen putoamista, sillä Maunu kuuli hänen astelevan
tallin oven edessä.

Äkkiä heittäytyi Maunu selälleen ja alkoi hangata käsiensä nuoria
viikatteen terää vastaan. Hän tunsi vihlasevan tunteen käsissään ja
samassa jotain lämmintä ja kosteaa. Hän arvasi terällä loukanneen
kätensä ja veren valuvan siitä. Mutta siitä hän nyt välitti vähät,
köysi oli saatava poikki, se oli pääasia. Hän hankasi ja hankasi ja
äkkiä hän tunsi köyden heltiävän. Kädet olivat vapaat! Nopeasti nousi
hän istualleen, sieppasi verisin käsin viikatteen ja nopeasti katkoi
jalkojensa ympärillä olevan köyden.

Nyt oli hän vapaa!

Mutta tallin parvelta oli päästävä pois. Sen päässä oli aukko, josta
valo tuli sisään. Hän hiipi sen luo ja katsoi ulos. Ketään ei näkynyt
missään. Nopeasti sitoi hän siteinään olleet köydet yhteen, kiinnitti
toisen pään hirteen ja lipui köyttä myöten alas.

Hän seisoi nyt tallin takana tietämättä, minne päin hän suuntaisi
kulkunsa. Talli oli nurkittain navetan kanssa ja sen takaa kuului
hiipiviä askeleita. Maunu aikoi lähteä juoksemaan, kun navetan nurkan
takaa astui esiin pikku Kalle, ja hänet nähdessään alkoi iloiten
viittoa. Nopeasti hiipi Maunu hänen luokseen.

-- Sinä olet päässyt karkuun! sanoi hiljaa Kalle. Sepä hyvä. Minä
aijoin jo kiivetä parven kautta talliin ja katkaista köytesi.

Maunu sulki iloissaan pojan syliinsä.

-- Hevosesi on tuolla metsän laidassa. Minä vein sen sinne laitumelta,
jossa venäläisten hevoset ovat. Se on sidottu puuhun, mutta satulaa
sillä ei ole. Sen ottivat venäläiset.

-- Mutta miten minä pääsen sinne, ettei kukaan huomaa? kysyi Maunu.

-- Ryömi pitkin pellon ojia, minä näytän, miten paraiten pääset ja
kuljen ojan viertä rinnallasi. Minua ei kukaan epäile, kun käskivät
minun paimentaa hevosia.

Kallen opastamana ryömi nyt Maunu pellon ojia pitkin. Kesti kauvan
ennenkuin hän pääsi metsän reunaan, mutta lopulta kuitenkin hän tuli
sinne aivan likaisena mullasta ja kätensä verisinä ja mustina.

Siellä oli hänen oma hevosensa. Hän hyppäsi sen selkään, taputti pikku
Kallea päähän ja alkoi ajaa Keturia kohden metsän halki. Hän joudutti
ratsua ja saapui vihdoin Keturiin. Siellä juotti hän hetkisen hevostaan
ja kysyi paljoko kello oli. Se oli viisi! Hänellä oli siis tunti aikaa.

Vielä tunti aikaa ja vain penikulma ratsastettavana! Hän tiesi
saapuvansa ennen määrä-aikaa perille Kauhajoelle.

Hän ajoi täyttä laukkaa maantietä myöten. Jota lähemmäksi Kauhajokea
hän tuli sitä vaikeampi hänen oli olla. Hän oli määräajan sisällä
käynyt Närpiössä, mutta miten hän oli hoitanut asiansa? Jättänyt
tärkeät kirjeet vihollisen käsiin! Ja äkkiä selvisi hänelle, mitä se
merkitsi. Hän ei ollut ainoastaan hoitanut huonosti päällikkönsä asiaa,
mutta koko maan asiaa. Venäläiset saavat tiedon sotasuunnitelmasta,
ja sen sijaan että suomalaiset saisivat voiton, he ehkä joutuvatkin
tappiolle. Ja kaikki se oli hänen syynsä. Hän tunsi itsensä niin
kelvottomaksi raukaksi. Mutta käyköön kuinka tahansa, hänen täytyy
mennä Döbelnin eteen, sillä hän oli luvannut tulla. Rangaiskoon
päällikkö häntä, hän sen ansaitsi, kunhan ei vain ajaisi häntä kokonaan
armeijasta pois.

Döbeln oli kiivas, hän suuttuu varmasti silmittömästi. Maunu toivoi,
että Döbeln sen verran hillitsisi itseään, että hän saisi selittää ja
sanoa, että hän oli koettanut parastaan, vaikka ei ollut onnistunut.
Hän ei ollut tahtonut pilata sotasuunnitelmaa ja saattaa omaa
kenraaliaan ja tovereitaan vaaraan.

Maunu heitti ohjakset pois, hyppäsi alas hevosen selästä, ja antoi
lähimpänä olevan sotilaan viedä sen talliin. Itse riensi hän pappilaan,
avasi oven ja pysähtyi oven suuhun. Döbeln istui pöydän ääressä
kirjoittamassa. Hän nousi äkkiä nähdessään Maunun ja astui häntä kohden.

-- Asia? kysyi hän.

-- Minä vein kirjeen perille, sanoi Maunu.

-- Ja vastaus?

-- Sen varastivat minulta venäläiset.

Hän tiesi Döbelnin tavattoman tuliseksi mieheksi ja odotti myrskyä.
Döbeln ei sanonut mitään. Hän seisoi paikallaan luoden terävän katseen
Maunuun, joka oli pakoitettu luomaan silmänsä maahan. Sitten läksi
Döbeln liikkeelle, käveli kiihkeästi tuvassa edes ja takaisin. Maunu ei
uskaltanut katsahtaakaan häneen, seisoi vain kalpeana paikallaan.

-- Miksei hän soimaa tapansa mukaan, ajatteli Maunu, se olisi paljoa
helpompaa kuin tämä vaitiolo. Jos hän edes riehuisi, löisi häntä,
ajaisi hänet ulos, häpäisisi häntä koko miehistön edessä. Se olisi
helpompaa kuin seisoa siinä oven suussa ja kuulla hänen kiihkeään
astuvan. Ja Maunu käsitti, mitä tiesi tuon kirjeen joutuminen
venäläisten käsiin. Siinähän Gyllenbögel ilmoitti hyökkäävänsä
venäläisiin takaapäin. Nyt ne tiesivät aikeen ja voivat olla varuillaan
ja tuhota Närpiön pienen sotajoukon. Ja tämä kaikki oli tapahtunut
hänen kauttansa, juuri hän oli ollut tuo kelvoton kuriiri! Hänen olisi
pitänyt kuolla ennen kuin antoi kirjeen ottaa. Ja joskin kenraali
antaisi tämän kaiken anteeksi, niin eihän hän enää koskaan saisi olla
hänen kuriirinaan, ei Döbeln koskaan enää katsoisi ystävällisesti
häneen, kääntyisi ehkä poispäin kun hänet näkisi, ei koskaan nyökkäisi
hänelle. Toverit unohtaisivat ehkä tämän onnistumattoman retken, kun
hän selittäisi kaiken, mutta ei Döbeln. Hänen asioillaan täytyi joko
onnistua tai kaatua.

Samassa puhkesi myrsky. Döbeln oli kävellyt yhä kiivaammin, koettanut
hillitä itseään, mutta lopulta puhkesi suuttumus esiin:

-- Tolvana! Koira! Sellainenko sinä olet! Jokainen venäläinen akkakin
voi voittaa sinut. Mikä mies sinä olet, joka et yksinäsi vastusta
vaikka kymmentä? Tiedätkö sinä, mitä sinä tämän kautta olet pannut
vaaraan? Tiedätkö? Suuren yrityksen, joka olisi varmasti onnistunut,
ellet sinä olisi raukkamaisena antanut käsistäsi Gyllenbögelin kirjettä.

Ja hän jatkoi suuttumuksen purkausta. Vuoroin hän käveli, vuoroin
seisoi Maunun edessä, joka ei uskaltanut katsoakaan ylös. Ja
kiukkuisina sinkoilivat sanat. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja Maunu
toivoi hänen lyövän häntä korville, sillä sen hän oli ansainnut.

Hetkeksi taukosi puhetulva. Döbeln käveli taas pitkin huonetta silloin
tällöin lausuen jonkun kiivaan sanan. Jälleen seisahtui hän Maunun
eteen.

-- Missä sinulla oli tuo kirje? kysyi hän.

-- Täällä povitaskussa, vastasi Maunu. Se oli vahavaatteeseen ommeltu
kuten sekin --

-- Kuten mikä?

-- Se kirje, jonka Gyllenbögel antoi minulle toimitettavaksi tätä tietä
hänen rouvalleen.

-- Ja senkin kirjeen ottivat venäläiset?

-- He tyhjensivät taskuni ja ottivat pois kaikki, mitä siellä oli.
Se oli tässä taskussa, sanoi Maunu ja pisti kätensä sinne. Käsi ei
löytänytkään taskun pohjaa, se meni syvemmälle, ja hänen sormensa
tunsivat jotain kovaa takin päällisen ja vuoren välissä. Maunu repäisi
sotilastakkinsa auki, kiskaisi vuoren irti ja permannolle putosi
öljyvaatteeseen suljettu kirje.

Maunu kumartui ottamaan sen ylös. Hän katsahti siihen ja kiljahti.
Sehän oli kapteenin kirje Döbelnille. Venäläiset olivatkin saaneet
hänen rouvansa kirjeen käsiinsä!

-- Sehän on, sopersi hän, se on -- hyvä Jumala -- se on se kirje -- se
oikea -- kapteenin kirje -- se on tässä -- venäläiset saivatkin väärän
-- se oikea -- se on --

Döbeln sieppasi kirjeen, repäisi kankaan rikki, otti kirjeen ja luki
sen. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän hengähti syvään ja huudahti:

-- Hyvä!

Maunu aivan vapisi. Kirje oli siis sittenkin pelastunut, hän ei siis
ollutkaan saattanut sotaväkeä vaaraan. Itse hän oli kyllä huonosti
hoitanut tehtävänsä, mutta sattuman kautta oli asia onnistunut. Ja
vaikka kenraali nyt ajaisi hänet pois, niin samapa se, kun Döbeln vain
oli onnistuva aikeissaan taistelun suhteen.

Döbeln käveli jälleen tuvassa, käveli ja vihelteli hiljaa, pysähtyi
sitten Maunun eteen ja sanoi:

-- Kerro koko matkasi!

Maunu ei uskaltanut katsoa ylös, niin häntä vielä hävetti. Hän alkoi
kertoa, kertoi kaiken mitä oli tapahtunut alusta siihen asti, kun hän
oli saapunut jälleen Döbelnin luo. Hän lopetti kertomuksensa sanoen:

-- Ja tässä minä olen!

Silloin hän uskalsi katsoa kenraaliin.

Döbeln hymyili, hän hymyili! Nyökkäsi hiljaa päätään ja hänen tummat
silmänsä kiiluivat niin veitikkamaisesti. Hän oli taas tuo hyvä, tuo
iloinen kenraali. Ja Döbeln tarttui Maunun rintaan takin nappiin,
nykäisi siitä ja sanoi:

-- Tyhmeliini!

Maunu aivan värisi, hän katsoi vain Döbelniin, koetti sanoa jotain,
mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Kaikki oli anteeksi annettu, hän
tiesi sen nyt, ja hän olisi tahtonut kiittää siitä ja sanoa, että hän
on valmis menemään vaikka tuleen. Mutta eihän hän osannut puhua.

-- Saat mennä! sanoi Döbeln.

Maunu kääntyi mennäkseen, kun Döbeln huusi:

-- Seis! Kuule, takkisi on aivan rikki. Uusia sotilastakkeja tuskin
kohta saamme. Ja ehjästi täytyy sinun olla puettu. Tottahan toki,
sellaisen pojan. Tuolla oven pielessä on vanha takkini. Olethan samaa
kokoa kuin minä. Samaa kokoa -- ja -- no, samaa sorttiakin. Revi
sentään kenraalinmerkit siitä pois.

Maunu sieppasi takin naulasta ikäänkuin peläten jonkun riistävän
häneltä sellaisen aarteen.

-- Käske adjutanttini tänne. Miehille saat sanoa, että taistelu alkaa,
me olemme valmiita.

Maunu syöksyi ulos. Talon kuistilla seisoivat adjutantit, ne lähetti
hän kenraalin luo, itse syöksyi hän pihalle huutaen:

-- Me olemme valmiita. Taistelu alkaa kohta.

Hän aivan hyppi ilosta. Hänen intonsa sytytti muutkin tuleen ja
kartanossa syntyi iloinen hälinä.

Kun kenraali ilmestyi portaille, oli väki valmiina taisteluun.

Döbeln kulki ohitse rintaman.

-- Missä on minun kuriirini? kysyi hän.

Maunu astui esiin. Auringon kirkkaassa valossa, uudessa takissaan,
ruskettuneena ja säteilevänä näytti hän tavattoman kauniilta.

Döbeln puhui heleällä, soinnukkaalla äänellään:

-- Pojat! Vihollinen tulee Lappväärtistä päin meitä kohden. Varustukset
ovat valmiita. Voitto on varma, sillä Gyllenbögel hyökkää häneen
takaapäin. Me voimme antaa venäläisille kelpo löylyytyksen. Mutta ennen
kaikkea, ei uhkamielisyyttä; tyyneyttä, se vie varmasti voittoon. Minä
sain tiedon Gyllenbögelin lähdöstä liikkeelle, sen toi tämä sotilas.
Hän on matkansa tehnyt hyvin ja minä tahdon sen sanoa kaikkein kuullen.
Hän on taistellut matkallaan kuin paholainen -- no sen näköinenkin hän
on, tumma ja kiiluvasilmäinen.

Kenraalin puhe loppui nauruun. Tummana ja ruskettuneena näytti Maunu
todellakin joltain kauniilta pimeyden enkeliltä. Hän erosi aivan
täydellisesti kaikista muista suomalaisista. Sotilaat nauroivat täyttä
kurkkua. Kenraalin lause oli hetkiseksi rikkonut sotilasjärjestyksen.
Döbelnin suupielissäkin näkyi naurun väre ja silmät loistivat.

Pian palasi vakavuus hänen kasvoilleen, käsi viittasi ja nauru taukosi.
Döbeln sanoi:

-- Vararatsuni hänelle. Hän on tänään minun kuriirini. Hän saa ajaa
heti jälestäni. Minä tarvitsen varman miehen sinne, missä vaara on
suurin ja vaikein tehtävä.

Maunun sydän löi niin että rinta tuntui ahtaalta. Hänen olisi tehnyt
mieli itkeä ilosta. Hän nielaisi kuten vaikean palan alas kurkustaan.
Kenraalin varahevonen tuotiin hänelle, hän hyppäsi sen selkään. Ja
silloin hän sai puhelahjansa, hän huusi niin että kajahti:

-- Eläköön kenraali!

Pohjalaiset yhtyivät riemulla huutoon, se nousi, se laski, se nousi
jälleen, kaikui lähimetsästä. Döbeln istui ratsunsa selässä, suorana,
kauniina, hän nosti hattuaan sotilailleen, noille sankareille, jotka
jumaloivat häntä, hän tiesi sen, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä
sokeasti taisteluun isänmaan puolesta. Ja hänen rintansa nousi hänen
syvään hengittäessään.

Käsi viittasi, torvet soivat ja joukko lähti taisteluun varmana
voitostaan.




Sandelsin hattu.


Eversti Sandels oli joukkoineen Toivalan talossa. Oli syyskuun
iltapäivä. Taistelu oli tauonnut, venäläiset olivat peräytyneet. Joka
päivä oli ollut pieniä kahakoita, ja miehet eivät viikkokausiin olleet
nukkuneet muuta kuin täysissä pukimissa.

Ikkunasta näkyi, miten Sandels istui mietteissään tuvan pöydän ääressä.
Lämpöisessä tuvassa oli hän avannut sotilastakkinsa, everstinhattunsa
hän oli laskenut syrjään ja piti päässään vanhaa kulunutta
sotilashattua. Hän piirsi edessään olevalle paperille hanhensulalla
jotain kartan tapaista. Sotilaat, jotka pihamaalla puhdistivat
aseitaan, näkivät sen ja tiesivät päällikkönsä laskevan suunnitelmia
uusiin hyökkäyksiin, sillä hänen oli varjeltava Toivalan salmea ja
estettävä venäläisiä pääsemästä pohjoiseen päin.

Sotamiesten joukossa oli pieni rumpalipoika Eero, 12-vuotias
pojanvekara, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut rumpalina, mutta suuren
iloisuutensa ja sukkelan kielensä tähden jo tullut kaikkien sotilasten
lemmikiksi.

Jalassaan oli hänellä lapikkaat, harmaat risaiset sarkahousut, ainoa
sotilaallinen vaatekappaleensa oli takki. Se oli alkujaan ollut
täysikasvuisen miehen, nyt lekotti se hänen hennon vartalonsa ympärillä
muodostaen suuria laskoksia vyötäisillä, missä vyö kiinnitti sen
piukemmalle. Päässä ei ollut lakkia, vaan sen sijaan hän oli kietonut
jonkun vanhan rääsyn päänsä ympärille, ja tuon hullunkurisen päähineen
alta näkyivät hänen kalpeat kasvonsa ja pienet vilkkaat silmänsä.

Rumpunsa hän oli heittänyt syrjään ja seisoi nyt tuvan portailla
matkien Sandelsia, hänen komennustapaansa ja jyrisevää, töykeää ääntään.

Tavan takaa sotilaat remahtivat nauruun. Päivän kiihkeä taistelu oli
unohtunut.

Äkkiä nauru taukosi.

Eero kääntyi katsomaan ja vetäytyi säikähtyneenä syrjään -- Sandels
seisoi hymyillen hänen takanansa.

Hän kääntyi Eeron puoleen, joka samassa teki kunniaa ja kysyi häneltä:

-- Mikä sinä, naskali, olet?

-- Minä olen rumpali, vastasi Eero heleällä pojanäänellään, katsoen
Sandelsia suoraan silmiin, ja suupielissä leikki hymy, sillä hän näki
Sandelsin silmien nauravan ja tiesi, että matkimisesta ei seuraisikaan
mitään toruja.

-- Vai rumpali, sanoi Sandels. Kovinpa olet vähäpätöinen.

-- Ei ole jaksettu kasvaa, tokaisi Eero. -- Mutta sama kai se on, kun
vaan jaksaa rumpua lyödä.

-- Vai niin, hymähti Sandels. Jaksatkohan sinä?

-- Ettekö kuullut tänään? vastasi Eero, ja hänen sisuaan hiukan
kaiveli, sillä hän tiesi rummuttaneensa oikein vimmatusti, olivathan
kädetkin niin jääneet kiinni rumpukapuloihin, että kun hän tuli
torpalle, niin tuskin sai niitä auki, ja piti hieroa niitä yhteen,
ennenkuin sormet liikkuivat.

-- Kyllä minä kuulin, kyllä minä kuulin, melkein liiankin hyvin, sillä
eihän sen yli tahtonut enää minun ääneni kuuluakaan.

Eero punastui ylpeydestä. Sotilaat nauroivat Sandelsin lauseelle, ja
Eero vilkaisi kiukkuisesti heihin.

-- Mutta, jatkoi Sandels, sinä olet melkein liian nuori rämpimään
metsiä kylmässä ilmassa meidän kanssamme. Ei sitä lapsi kestä. Vanhako
sinä olet?

-- Kaksitoista vuotta.

-- Parasta olisi sinun palata kotiasi.

Eeroa aivan pelästytti ajatus, että hän ei saisikaan seurata sotaväkeä.
Äkkiä hän muisti erään seikan.

-- Niin, mutta, olittehan tekin jo kolmentoistavuotiaana luutnantti.

-- Kuka sen on kertonut, kysyi Sandels.

-- Miehet. Onko se totta?

-- On kyllä.

-- Enkös minä silloin --?

Sandels hymähti.

-- Katsotaan, katsotaan, sanoi hän. Mutta et sinä juuri sotilaan
näköinen ole. Takki sinulla on, mutta tuo lakkisi on vähän harakanpesän
näköinen.

-- Niinkö tämä? sanoi Eero tarttuen päässään olevaan riepuun. Ne
viholliset ampuivat hattuni pois päästäni, enkä minä silloin joutanut
sitä hakemaan. Ja sitten jälestäpäin en enää löytänyt koko kapinetta.
Risainen se jo olikin, eikä juuri tätä parempi.

-- No, kenen akan hameesta sinä tuon sitten sieppasit? kysyi Sandels
nauraen.

-- Ei se ole akkaväen riepuja, sanoi Eero suuttuneella äänellä,
miehen housunkappale se on. Se on ollut minulla täällä povella takin
täytteenä, kun se on liian avara.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi Sandels, mutta otahan se nyt pois, ei se
sovi Sandelsin rumpalille.

Eero viskasi heti rääsyn syrjään, ja Sandels hymähti nähdessään
hänen pienen päänsä paljaana, sillä siitä oli tukka leikattu melkein
päänahkaa myöten.

-- Kylläpä sinulla on pulipää, nauroi hän.

-- Niin onkin, sanoi Eero nauraen helakasti. Minä olin täällä salmen
toisella puolella renkipoikana, ja kun isännällä oli paha tapa
pöllyttää tukasta, niin leikkasin sen aivan lyhyeksi. Ja kylläpä
silloin isännän käsi lipesi.

Sandels nauroi, taputti häntä olalle ja aikoi mennä. Hän oli jo astunut
askeleen, kun hän käätyi jälleen Eeroon päin ja sanoi:

-- Koska sinä olet Sandelsin rumpali ja koska osaat matkia Sandelsia,
niin pitää sinulla olla Sandelsin hattukin.

Hän otti päästään sotilashatun, laski sen Eeron päähän ja hattu vajosi
korviin asti.

Eero oli aivan tulipunainen, hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan,
mutta silmät katsoivat kirkkaalla ilmeellä Sandelsiin. Hän aikoi sanoa
jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hän nielasi sanansa
alas. Sydän sykki aivan kurkkuun asti.

Sandels nyökkäsi hänelle ja palasi tupaan.

Eero seisoi aivan liikkumattomana paikallaan, hänen silmänsä olivat
vaan kääntyneet oveen, josta Sandels oli mennyt. Sitten hän äkkiä
kiljahti ilosta ja hyppäsi korkealle ilmaan.

Sotilaat nauroivat.

Vanha korprali Flink sanoi:

-- Nyt kun sinulla on Sandelsin hattu, täytyy sinulla olla Sandelsin
rohkeuskin, jottet hattua häpäise.

Eero katsoi pitkään, hyvin vakavasti nauraviin sotilaihin. Hän oli
hetken vaiti, mutta silmissä oli kummallinen tuli ja huulet pusertuivat
yhteen. Hän heitti pienen päänsä hiukan taapäin, ojensi lyhyen
lapsenvartalonsa suoraksi ja sanoi lyhyesti ja varmasti:

-- Kyllä minä sen itsekin tiedän! ja marssi tanakkana pihamaalta pois.

-- Hm! siinä on poikaa! sanoi vanha Flink hänen mentyään. Ja sotilaat
alkoivat jälleen puhdistaa kiväärejään.

Aitan takana otti Eero hatun päästään, hän silitteli sitä, hyväili
sitä, painoi rintaansa vasten, pani sen uudelleen päähänsä, otti taas
pois, hän ei tietänyt miten olisi sitä pidellyt, ja koko ajan hän
melkein puoli kovaa, ilosta väräjävällä äänellä sanoi: Sandelsin hattu!
Sandelsin hattu! Hän pyöri ympäri, hyppeli ilmaan Ja sitten istui alas
kivelle ja piti hattua sylissään hiljaa hyväillen sitä.

Äkkiä taukosi hän hyväilemästä tuli hyvin vakavaksi, ja samassa juosta
livisti hattu kourassa saunan luona olevalle kaivolle. Kiireesti hän
nosti vettä kaivosta, laskettuaan ensin hatun varovaisesti kaivon
kannelle. Ja sitten hän pesi naamansa, hankasi varsinkin päälakeaan ja
sanoi itsekseen:

-- Onhan se Sandelsin hattu!

Sitten kun hän oli kuivannut naamansa takin hihaan, pani hän hatun
jälleen päähän ja astui ylpeänä, nenä pystyssä pihamaalle, sieppasi
rumpunsa ja päästi oikean juhlarummutuksen.

Tuli ilta.

Väsyneet sotamiehet olivat menneet levolle aittaan, saunaan ja navetan
ylisille. Vanha korpraali Flink oli jäänyt vartiaksi pihamaalle.

Mutta Eero ei voinut nukkua. Hän liikkui pimeässä pihamaalla Sandelsin
hattu päässä ja hänen oli niin lämmin, niin hyvä olla, vaikka yö olikin
kylmä.

Hän hiipi tuvan ikkunan alle ja katseli, miten Sandels yhä istui
pöydän ääressä laskelmiaan tehden. Toisinaan hän katsoi ylös, niisti
talikynttilää, joka oli alkanut läpättää ja jatkoi taas työtään.
Kynttilä valaisi hänen hieman kaljua päätään.

-- Niin, ajatteli Eero, hänen hattunsa on nyt minulla, kun ei vaan
hänen päätään paleltaisi.

Ja hän katsoi kauan, hyvin kauan Sandelsiin, kunnes vanha Flink ajoi
hänet pois.

Eero lähti liikkeelle ja kierteli pihamaata.

Hänen päässään pyöri monia ajatuksia, muistoja menneestä ilottomasta
elämästään ja sitten taas ne palasivat Sandelsiin.

Hän oli orpo. Hänen isänsä ja äitinsä olivat jo aikoja sitten kuolleet,
Eero tuskin muistikaan heitä, niin kauan siitä oli. Hän oli kulkenut
talosta toiseen, ensin kerjuulla ja sitten ansaiten ruokansa sillä
työllä, minkä hän jaksoi tehdä. Sitten hän joutui renkipojaksi, mutta
kun hänen isäntänsä oli raaka ja kovakätinen, niin hän karkasi eräänä
päivänä, tuli sotilaiden luo, ja kun rumpalipoika niiltä oli kaatunut,
pyrki hän sen sijaan. Korpraali Flink antoi hänen pärryttää rumpua
kokeeksi, ja kun se onnistui kohtalaisen hyvin, pääsi hän uuteen
virkaansa.

Korpraali oli ensimmäinen ihminen, joka Eerolle oli ollut hyvä. Flink
oli vanha mies jo, ja osotti hyvyyttään omalla karulla tavallaan.
Sandelsia oli Eero ihaillut. Hän vasta oli urhoollinen ja komea. Kun
hän istui ratsun selässä ja komensi, niin oli hän niin juhlallinen,
niin suuri, ja hän sai kaikki sellaiseen intoon, että Eerokin oli
päivällä rummuttanut kuin hullu, huutanut hurraata ja taas rummuttanut.

Ja nyt tuo mies, jota Eero vaan etäältä oli katsellut, oli puhutellut
häntä, oli taputtanut häntä olalle ja oli antanut hänelle aivan oman
hattunsa. Hänelle, Eerolle! Hän olisi tahtonut mennä hänen luokseen ja
sanoa hänelle, kuinka paljon hän rakasti tuota harvapuheista miestä.

Hän hiipi jälleen lähemmäksi ikkunaa, vilkaisi Flink-vanhukseen päin,
tämä ei liikahtanutkaan, istui vain portailla kivääri vieressään seinää
vasten nojaten.

Eero hiipi lähemmäksi vanhusta. Flink nukkuu.

Eero oli aivan vimmastua. Nukkuu, kun saa olla Sandelsin vahtina!
Nukkuu, kun pitäisi vartioida.

Eero aikoi herättää hänet ja antaa hänen kuulla kunniansa.

Samassa hän muisti, että ukko oli vanha, ja taistelu oli ollut kuuma ja
ukko oli urhoollisesti ampunut ja tehnyt todellisia urotöitä.

Nyt hän oli väsynyt. Miksei hän saisi levätä, kun kerran uupui. Eero
arveli mennä hakemaan jonkun toisen hänen tilalleen, kun äkkiä ajatus
heräsi hänessä. Miksi ei hän voisi seisoa vahtina? Toisia sotilaita
väsytti ehkä myöskin. Häntä ei ainakaan väsyttänyt. Ja jos jotakin
tapahtuisi, niin voisihan hän herättää ukon.

Hän hymyili omalle tuumalleen, otti kiväärin seinän luota ja istahti
tuvan portaalle nukkuvan ukon viereen. Sotilaat olivat opettaneet häntä
ampumaan, hän tiesi miten kivääri ladataan, miten se laukaistaan, hän
oli jo monasti ampunut maaliin ja aina osunut hyvin, vaikka kivääri
olikin ollut kovin raskas. Hän oli kerran ampunut haukankin lennosta ja
silloin oli Flink kertonut siitä kaikille ja sotilaat olivat kehuneet
häntä. Hän tutki kivääriä, se oli ladattu, jos jotain sattuisi,
niin kyllä hän osaa ampua. Ja sen hän tekee, jos vaan joku tulisi
ahdistamaan Sandelsia. Hänen Sandelsiaan! Tulisivatpahan vaan, niin
näkisivät miten hän ottaisi vastaan!

Hän oli niin sanomattoman iloinen. Hän sai varjella ihailemaansa miestä
tuolla sisällä.

-- Mitähän hän sanoisi, jos tietäisi minun olevan vahtina, ajatteli hän
hymyillen, nauraisi kai taas ja taputtaisi olalle.

Hän hiveli hiljaa kädellään sitä kohtaa, johon Sandelsin käsi oli
osunut taputtaessaan häntä olalle.

Hän katseli ylös taivaalle, jossa näkyi tähtiä, ja laski kätensä
ristiin pitäen kivääriä sylissään. Ja hän rukoili Jumalaa suojelemaan
kenraalia. Hänhän taisteli Suomen vapauden puolesta, taisteli oman
henkensä uhalla, Jumalan täytyy auttaa sellaista miestä!

Äkkiä hän tarttui kivääriinsä ja tuijotti pimeään. Hän kuuli aitan
takaa askeleita. Kuka se oli? Kaikkihan nukkuivat. Nyt se tuli
lähemmäksi. Astui pihamaan yli. Nyt se läheni ikkunaa. Aitan takaa
lähestyi useampia. Keitä ne olivat?

Hänessä heräsi kamala ajatus. Venäläisiä! Ne olivat venäläisiä!

Valo ikkunasta osui ensimäiseen mieheen. Nyt Eero näki hänet selvästi.
Hän oli venäläinen sotamies. Ja nyt hän nostaa kivääriään, tähtää
tupaan päin --

Eero aivan kauhistui. Ei, ei, se ei saa tapahtua, ajatteli hän.

Silmänräpäyksessä nosti hän raskaan kiväärin.

Kuului laukaus. Venäläinen kiljasi ja kaatui.

Samassa syntyi eloa. Flink hyppäsi pystyyn. Aitasta, saunasta, navetan
ylisiltä juoksi sotilaita. Sandels ilmestyi tuvan ovelle.

-- Venäläisiä! Venäläisiä! huusi Eero.

Aitan takaa tulleet venäläiset pakenivat, suomalaiset ajoivat takaa.
Laukauksia kuului.

Sitten kaikki jälleen hiljeni.

Sotilaat palasivat pihamaalle.

Sandels seisoi tuvan ovella, ja tuvasta tuleva valo osui häneen.

-- Kuka hälytti sotilaat, kysyi hän.

-- Minä, vastasi reippaasti Eero, joka seisoi hänen vieressään.

-- Sinäkö? sanoi Sandels. Ja kuka ampui tuon ikkunan alla olevan miehen?

-- Minä, huusi Eero sellaisella ylpeydellä, että Sandels hymähti. --
Hän tähtäsi teihin ikkunan läpi, jatkoi Eero, ja sitä hän ei saanut
tehdä. Hän ei saanut ampua teitä. Ei, ei.

Hän vaikeni, sillä hän tunsi miten kaikki seisoivat aivan hiljaa.
Sandels seisoi kauan paikallaan katsoen ylös tähtiin. Sitten astui
hän hiljaa Eeron luo, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja sanoi
hiljaa, mutta niin, että kaikki sen kuulivat:

-- Jumala siunatkoon sinua, lapsi, sinä olet tänä yönä pelastanut
henkeni!

Kuinka suloiselta tuntui Eerosta! Hän katsoi ylös Sandelsiin ja suuret
ilon kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

-- Nythän hänen täytyy nähdä, kuinka paljon minä hänestä pidän,
ajatteli hän.

Äkkiä sanoi Sandels tavallisella äänellään, mutta kaikki jyrkkyys oli
siitä kadonnut:

-- Sinunhan tulee täällä ulkona vilu. Aivanhan sinä väriset.

Ja samassa hän nosti Eeron syliinsä, kepeästi kuin höyhenen. Eeron
hattu oli pudota alas.

-- Hattuni! huudahti hän.

Sandels ennätti tarttua siihen sillä kädellään, joka oli Eeron hartiain
alla, ennenkuin se putosi, ja taivuttaen päätään, pani hän hatun omaan
päähänsä.

Eero katsoi sitä pahoilla mielin.

-- Saanhan minä hatun takaisin? kysäisi hän arasti.

-- Saat, saat, sanoi Sandels hymyillen.

Sitten astui Sandels Eero sylissään tupaan, laski hänet omaan
vuoteesensa, veti ryijyn hänen peitokseen ja sanoi:

-- Nuku nyt!

Sandels istahti jälleen pöydän ääreen, niisti kynttilän, ja ryhtyi
työhön.

Eero katsoi vuoteesta Sandelsiin ja hänen oli niin hyvä, niin lämmin
olla.

-- Saanhan minä aina jäädä teidän luoksenne, sanoi hän hiljaa.

-- Saat, vastasi Sandels kääntyen vuoteesen päin.

-- Saanko silloinkin, kun menette oikein vaaralliselle retkelle?

-- Saat, saat! Nuku nyt vaan!

-- Lupaatteko sen varmaan?

-- Lupaan, lepää nyt jo!

-- Lupaatteko oikein pitäen puusta kiinni --

-- Puustako kiinni?

-- Niin, vaikka pöydän reunasta. Lupaatteko siten?

-- No, lupaan, sanoi Sandels naurahtaen. Mutta elä nyt enää lörpöttele,
vaan nuku!

-- Luvatkaa se ensin, sanoi Eero hiljaa, mutta varmasti.

-- No, minä lupaan, sanoi Sandels tarttuen käsillään pöydän reunaan,
että sinä saat seurata minua, minne vaan tahdot. No, joko nyt olet
tyytyväinen?

-- Jo!

-- Joko nyt aiot nukkua?

-- Jo!

-- Hyvä on! ja Sandels kumartui jälleen työnsä ääreen.

-- Hyvää yötä, sanoi Eero, mutta niin hiljaa, että Sandels ei enää sitä
kuullut.

Eero olisi tahtonut saada hatun vuoteesen, mutta Sandels oli unohtanut
sen päähänsä.

-- Saanhan minä sen aamulla. Lupasihan hän antaa sen takaisin, ajatteli
Eero.

Ja sitten hän makasi aivan hiljaa ja katseli ja katseli Sandelsia --
kunnes silmät painuivat umpeen ja hän nukkui.

Eero heräsi aamulla puheesen.

Vanha korpraali Flink seisoi tuvassa, ja Sandels keskusteli hänen
kanssaan.

-- Retki on vaarallinen, sanoi Sandels, mutta välttämätön. Suuri joukko
herättäisi vain venäläisten huomiota. Valitkaa sen vuoksi paraimmat ja
luotettavimmat miehet noin kymmenen miestä kaikkiaan.

-- Ja milloin lähdetään, kysyi Flink.

-- Puolen tunnin päästä, vastasi Sandels. Kuten jo sanoin, aion hyökätä
takaapäin venäläisten kimppuun. Kun he pakenevat, joka on luultavaa,
tulevat he tännepäin ja silloin täällä olevat miehet ottavat heidät
lämpimästi vastaan --

Enempää ei Eero kuullut. Hän oli noussut vuoteesta ja toisten
huomaamatta pujahtanut pihamaalle.

Sandels lähtee retkelle ja sinne hänkin pääsee. Onhan hän sen luvannut.
Mutta kun hän saa Sandelsin hatun päähänsä, niin täytyy hänen siivota
pukuaankin.

Saappaat hankasi hän heinillä loasta puhtaiksi. Housut riippuivat
hiukan rempallaan, mutta kun oikein nosti ne ylös ja kiristi
nahkahihnalla, niin pysyivät ne ylempänä. Takissa oli tahroja. Vedellä
ja hihallaan hankaamalla sai hän pahimmat lähtemään. Mutta reikiä
oli myöskin. Niitä ei mitenkään ennättänyt korjata. Ehkä Sandels ei
sitä niin huomaakaan, kun vaan rumpu on kunnossa. Eero puhdisti sitä,
hankasi ja kiillotti, kiillotti ja hankasi, kunnes se oli melkein uuden
näköinen.

Ja kun puolen tunnin päästä Flinkin valitsemat miehet seisoivat
pihamaalla rivissä, kiväärit olalla, odottaen Sandelsia, niin asettui
Eero avopäin rivin päähän. Sotilaat hymähtivät nähdessään hänet,
luullen hänen aikovan antaa heille lähtiessään kunniarummutuksen.

Sandels tuli tuvasta ulos.

Hän tarkasti riviä.

-- Hyvä on! sanoi hän nähdessään paraitten sotilasten seisovan
valmiina. Sitten osuivat hänen silmänsä Eeroon.

-- No, minnekäs sinä? kysyi hän.

-- Yhteen matkaan, sanoi Eero reippaasti.

-- Sinä saat jäädä tänne! sanoi Sandels lyhyesti ja aikoi lähteä.

Eeron sydäntä oikein kouristi se ajatus, ettei hän pääsisikään
retkelle. Hän astui askeleen eteenpäin Sandelsia kohden ja hänen
lapsekas äänensä vapisi hieman:

-- Te olette sen luvannut!

-- Minkä?

-- Sen, että minä saan aina seurata teitä.

-- Niin lupasin. Mutta minä en tätä tarkoittanut.

-- Minä tarkoitin, että aina, minne vaan, sanoi Eero varmasti.

-- Kuulehan nyt poika, sanoi Sandels. Retki on hyvin vaarallinen.

-- Te lupasitte!

-- Siinä on henki kysymyksessä.

-- Te lupasitte!

-- Jos sinä kaatuisit --

-- Te lupasitte! sanoi Eero yhä kiihkeämmin.

-- Jos sinä kaadut, niin voivat vanhempasi syyttää minua.

-- Minulla ei ole ketään muuta kuin te, sanoi Eero hiljaa. Ja jatkoi
sitten itkusta melkein vapisevalla äänellä: Te lupasitte!

-- No niin, Jumalan nimeen sitten! sanoi Sandels vakavasti. Jumala on
sinulle antanut sankarin sydämen, hän sinua myöskin varjelkoon.

Eero tuli ilosta aivan tulipunaiseksi.

-- No soita sitten lähtörummutus, sanoi Sandels hymähtäen.

Eero ei liikahtanutkaan.

-- No, mitä sinä vielä tahdot, kysäsi Sandels.

-- Hattuni! huusi Eero poikaäänellään ja osoitti rumpukapulalla
Sandelsin päässä olevaa sotilashattua.

-- Vai niin, sanoi Sandels, otti hatun ja pani sen Eeron päähän ja
painoi sen, kuten kiusalla, niin alas, että silmät tuskin näkyivät
reunan alta. Flink juoksi tupaan hakemaan Sandelsin everstihattua.

-- Kuulehan, naskali, sanoi Sandels -- sinä komentelet melkein minua --

Enempää ei kuulunut, sillä Eero, koko naama naurussa, vilkaisi
sivultapäin häneen, ja pärryytti rumpuaan sellaisella vimmalla, että
varikset aitan katolta lensivät rääkyen pakoon.

Samassa toi Flink Sandelsin hatun ja he lähtivät matkaan.

He kulkivat metsää myöten ja tehtyään suuren kaaren pääsivät he vihdoin
eräälle kalliolle, josta näkivät vihollisen alempana laaksossa.
He olivat asettuneet kallion viereen, sillä se oli näyttänyt
turvalliselta, kun sinne ylös pääsi vain yhdestä ainoasta kohdasta.
Siinä oli kallioiden välissä kapea rotko, joka kasvoi lyhyttä metsän
alkua. Eero, joka näillä seuduin oli saanut olla karjassa, tunsi erään
polun, jota myöten he takaapäin saapuivat ylös kalliolle. Hän oli hyvin
ylpeä siitä, että hän täten oli ollut tarpeeseen.

-- Eikös ollut hyvä, että minä tulin, sanoi hän nauraen Sandelsille.

-- Oli, oli, vastasi tämä. Mutta nyt saa leikki alkaa. Valmiina miehet,
laskekaa nyt sade venäläisiin.

Laukaus kuului. Eräs venäläinen kaatui. Toiset hyökkäsivät
kivääreihinsä ja nähdessään missä vihollinen oli, alkoivat he kiivaasti
ampua. Syntyi vimmattu laukausten vaihto. Venäläisiä oli viisi kertaa
enemmän. Heidän kuulansa vinkuivat Eeron yli, joka rumpuaan pärryyttäen
seisoi Sandelsin vieressä.

-- Mene sinä syrjään, huusi Sandels ja lykkäsi hänet kalliolla olevan
suuren, miehen korkuisen lohkareen taakse.

Lahkare oli kuin sinne vieritetty, se lepäsi kallion reunalla aivan
sen rotkon kohdalla, josta saattoi ylös nousta. Se oli melkein
heltiämäisillään, muutama alla oleva kivi sitä pidätti.

Yhä kiivaammaksi tuli laukausten vaihdos. Eeron mielestä viimein
suomalaiset alkoivat ampua harvemmin. Miksi? Eihän kukaan ollut
kaatunut, sillä venäläisten kuulat osuivat kalliolla oleviin puihin,
joiden takana suomalaiset olivat.

Hän läheni Sandelsia ja silloin hän kuuli ukko Flinkin sanovan hänelle:

-- Meidän täytyy peräytyä.

-- Peräytyä! huudahti Sandels. Ei koskaan!

-- Meiltä loppuu ruuti, sanoi Flink.

Eero aivan kalpeni. Hän ymmärsi vaaran.

-- Sitten saamme iskeä kiväärin tukilla, vastasi Sandels, mutta pois ei
mennä.

-- Hullu mies, mutisi Flink itsekseen.

Jo alkoivat venäläiset huomata, että laukauksia sateli harvemmin. He
luulivat miesten kaatuneen. Kun he näkivät Sandelsin seisovan siellä,
alkoivat he huutaa riemusta. Vihdoinkin oli hän heidän käsissään. He
alkoivat rynnätä ylös tuota kapeaa uomaa. Yhä useampia heitä tuli. Tuon
tuostakin joku pysähtyi, latasi ja laukasi, ja suomalaisten täytyi
ruudin puutteessa olla toimettomia.

Flink veti Sandelsin pois vaarallisen rotkon kohdalta, sotilaat
väistyivät erään kallion taa ollakseen kuulilta suojassa.

Eeroa ei muistettu. Hän jäi paikalleen.

Hän tajusi vaaran. Kohta ne saapuvat ja ampuvat hänet! Ne kapusivat yhä
lähemmäksi. Jumala taivaassa ei voinut sitä sallia! Ne eivät saa viedä
häneltä Sandelsia.

Rumpunsa hän oli unohtanut, hän nojasi suureen kiveen kauhusta kalpeana.

Silloin hän äkkiä kuten heräsi.

Kivi! Jos hän saisi sen liikkeelle, jos hän saisi sen vyörymään alas.
Yhä lähemmäksi tulivat viholliset!

Hän tarkasti kiveä. Nuo alla olevat pienet kivet kun vain saisi pois.
Hän tempoi ja riuhtoi, jo heltisi yksi. Hän unohti oman vaaransa ja
tuli aivan kiven eteen. Jo heltisi toinen. Kivi heilahti hiukan.
Venäläiset äkkäsivät vaaran ja kuulia sateli häntä kohden. Yksi kivi
kun vielä heltiäisi! Hän tempoi sitä. Jotain pistävää tunsi hän
äkkiä vasemmassa olkapäässään ja sitte ei hän enää voinut vasenta
käsivarttaan liikuttaa.

Mutta samassa viimeinen esteenä oleva kivi heltisi. Suuri lohkare
heilahti ja vieri alaspäin.

Venäläisiä oli päässyt jo aivan lähelle. Paasi vyöryi heidän ylitsensä.
Se kiisi alaspäin yhä hurjempaa vauhtia.

Eero oli kaatunut maahan, mutta nousi samassa ylös.

Hän näki, miten pienet puut taittuivat, miten paasi irroitti muita
kiviä ja kuinka kivivirta syöksyi kauhistuneitten venäläisten yli.

-- Hurraa! huusi hän. Äkkiä polte olkapäässä kävi kovemmaksi. Hän
kosketti oikealla kädellään sitä. Jotain lämmintä, kosteaa osui
sormiin. Hän veti kätensä takaisin.

Hänen päätänsä alkoi pyörryttää. Hän kaatui maahan.

Kun hän avasi silmänsä oli Sandels hänen vieressään kumartuen hänen
puoleensa. Hän oli avannut Eeron takin, kiskasi univormunsa auki ja
repäsi suuren palan paidastaan rinnan kohdalta ja koetti sillä tukkia
haavaa Eeron olkapäässä.

-- Koskeeko? kysyi hän, kun hän näki Eeron avaavan silmänsä.

-- Ei, sanoi Eero hymyillen. Hän oli kalman kalpea ja tunsi itsensä
niin väsyneeksi.

Sandels nosti hänet puoleksi maasta ja pani hänen päänsä polveaan
vastaan.

-- Olemmeko -- kysyi Eero.

-- Voittaneet, olemme, sanoi Sandels, viholliset pakenevat tuolla
niityllä. Meiltä ei ole kaatunut ketään.

-- He eivät nytkään ampuneet teitä, sanoi Eero heikko hymy huulillaan.

-- Eivät, sinä sen estit, sanoi Sandels.

-- Me olemme voittaneet! Hurraa, sanoi Eero. Huuto kuoli hänen
huulillaan. Silmät painuivat umpeen. Oikea, terve käsi kohosi ylöspäin
ikäänkuin etsien jotain. Sandels nosti sen kaulaansa. Eero painautui
hiljaa hänen puoleensa. Hänen oli taas niin hyvä, niin lämmin olla.

Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, niin hän näki Sandelsin
kumartuvan hänen puoleensa, näki hänen kauniiden silmiensä katsovan
syvälle hänen silmiinsä, näki hänet niin läheltä, niin hyvänä niin
hellänä. Ja sitten hän tunsi hänen huulensa painuvan hänen kylmille
huulilleen.

Heikko puna välähti Eeron poskille. Sitten painuivat silmät umpeen. Pää
hervahti taapäin. Oikea käsi putosi alas Sandelsin kaulalta.

Sandels laski varovasti kuolleen maahan, paljasti päänsä ja rukoili
hänen vieressään.

Sotilaat seisoivat avopäin ja vaiti ympärillä ja suuret kyyneleet
valuivat Flinkin poskia myöten.

Kun sotilaat etsivät puita, joilla he kantaisivat ruumiin, näki Sandels
Eeron hatun, joka hänen kaatuessaan oli pudonnut maahan. Hellästi hän
nosti sen ylös, katsoi kuolleeseen ja hymyili.

Sitten hän pani sen omaan päähänsä.

Vanha korpraali näki sen ja sanoi:

-- Sen lakin alla oli oikea Sandelsin uljuus.

-- Ja sen takin alla oikea suomalainen sydän, sanoi Sandels, kun
sotilaat nostivat ruumiin paarille, jonka he olivat kahdesta nuoresta
männystä ja kuusen oksista tehneet.

Ja hitaasti lähtivät he kulkemaan kalliota alas.

Sandels kulki jäljestä, päässään Eeron hattu, oma everstihattunsa
oikeassa kädessään ja Eeron rumpu vasemmassa, rumpukapulat oli hän
pistänyt povelleen ja ne pistivät esiin univormun alta aukosta, jonka
hän oli reväissyt etsiessään sidettä.

Ja Sandelsin huulilla väikkyi outo hymy.




von Döbelnin ruusu.


-- Döbeln tulee viikon päästä tänne! lausui A:n kartanon herra
rouvalleen. Hän kirjoitti ennen Ruotsiin lähtöään haluavansa käydä
meitä tapaamassa. Meidän täytyy ottaa hänet vastaan suurella kunnialla!

-- Sepä vasta hauskaa! huudahti kartanon rouva. No, kun v. Döbeln tulee
meille, niin kyllä hän saa nähdä tulevansa ystävien luo.

Sota oli loppunut, joukot hajaantuneet rauhanteon jälkeen ja
sotapäälliköt palasivat Ruotsiin.

Kartanon herra oli ollut hyvä ystävä v. Döbelnin kanssa, olihan Döbeln
ollut heidän tyttärensä Annan kummikin.

13-vuotias Anna istui äitinsä luona, kun isä toi tuon uutisen. Hän
aivan punastui ilosta. Kotona oli aina puhuttu v. Döbelnistä, hänen
urhoollisuudestaan, jaloudestaan, hienosta käytöksestään, ja Anna
oli oikein ahmimalla kuunnellut kaikkea. Hänen mielestään oli v.
Döbeln paljoa lähempänä häntä kuin isää ja äitiä. Olihan Döbeln hänen
kumminsa. Hän oli luonut itselleen kuvan tuosta miehestä, jolla aina
oli musta side otsalla, jota sotilaat jumaloivat, joka oli jaloin,
paras kaikista, ja joka oli juuri hänen, Annan kummi.

Talossa pantiin perinpohjainen siivous toimeen suuren vieraan
kunniaksi, kevättuuli sai avoimista ovista puhaltaa sisään, mattoja
tomuutettiin, hopeoita kiilloitettiin. Koko talossa kävi sellainen
touhu, että vanha kanamummo, Maija-Kaisa, siunaili ja ihmetteli. Hänen
muistinsa oli hyvin huono, eikä Döbelnin nimi pysynyt siellä yhtä vähän
kuin vesi seulassa, mutta varmuuden vuoksi hän hoki:

-- Voi hyvänen aika, keisari ja kuningas tulee!

Keisari ja kuningas olivat korkeinta mitä Maija-Kaisa tiesi, ja kun
hän pani ne yhteen, niin eiköhän se jo riittänyt nimeksi niin suurelle
herralle.

Ja hän puheli kanoilleen tästä vieraasta ja selitti heille, sillä
kukaan muu ei häntä viitsinyt kuunnella. Kun kukon ääni sattui
olemaan käheä, niin Maija-Kaisa oli aivan onneton, jollei se nyt
kirkastuisikaan siksi, kunnes suuri vieras tulee.

Heti ensimäisenä päivänä kuuli Anna isän ja äidin keskustelevan, minkä
pienen lahjan kumpikin heistä antaisi Döbelnille. Isällä oli Döbelnin
isän hopeinen nuuskarasia ja äidillä hänen äitinsä jalokivisormus.
Ne aikoivat he antaa suurelle sankarille muistoksi hänen Suomesta
lähtiessään.

-- Mitä sinä keksit kummillesi? kysyi isä Annalta.

-- Pitäänkö minunkin, sanoi Anna hätääntyneenä.

-- Sinun, jos kenenkään, lausui äiti hymyillen.

-- Mutta mitä? kysyi Anna.

-- Kas, sen sinä saat itse keksiä, sanoi isä nauraen.

-- Itse keksiä! Niinkuin olisi niin helppoa keksiä lahjaa sellaiselle
suurelle herralle, ajatteli Anna.

Hän rukoili äitiä sanomaan jotain, rukoili ja pyysi, mutta äiti käski
Annaa itse miettimään.

Anna kulki pitkin huoneita ja mietti ja tuumi. Hän istui salissa
suurien muotokuvien alla ja ajatteli siksi kunnes päätä oikein
pakoitti. Ja kun hän oli miettinyt, mitä tuollaiselle suurelle herralle
voisi antaa, niin ei hän löytänyt muuta kuin sukat, ja niitäkään ei
enää ennättäisi millään tavoin kutoa. Isälleen Anna oli laittanut
joululahjaksi yömyssyn, mutta eihän sekään sopinut sotasankarille.

Hän meni kyökin puolelle ja kyseli Stiinalta, keittäjättäreltä, neuvoa.

-- En minä tiedä, mitä röökinän passaa tehdä, sanoi Stiina, minä laitan
hänelle kauniin kakun.

Ja Stiina riensi Maija-Kaisan luo ja tilasi häneltä tuoksi tulopäiväksi
kolmekymmentä munaa.

-- Ja tuoreita niiden pitää olla, sanoi hän varmasti kanamummolle.

-- Hyvänen aika, eihän ne kanat muni paljon näin varhain keväällä,
voivotteli Maija-Kaisa aivan onnettomana.

-- Niiden täytyy, sanoi Stiina lähtiessään.

-- Jos minä koettaisin puhua kanoille järkeä, sanoi Maija-Kaisa ja
huuteli koko kanalauman koolle.

Anna oli seurannut Stiinaa kanakopille ja päätti neuvottomuudessaan
turvautua Maija-Kaisaan.

-- Maija-Kaisa, sanoi hän, onko teille kukaan ollut oikein rakas?

-- Herrajestas, mitä tuo lapsi kysyy! Mistä se Anna semmoista on
päähänsä saanut?

-- Vastatkaa nyt, jatkoi Anna. Onko?

-- Minulleko? Oli kyllä, silloin kun minä olin nuori, mutta siitä on jo
niin pitkä aika.

-- Odottiko Maija-Kaisa häntä koskaan kotiin?

-- Totta kai, hänhän oli tyyrmanni ja oli aina merellä.

-- Ja mitä Maija-Kaisa antoi hänelle, kun hän tuli kotiin?

-- Mitäkö? Ei sellaista sanota lapsille!

-- Sanokaa nyt. Voi, hyvä Maija-Kaisa, sanokaa nyt.

-- No, pusun hän sai.

-- Vai sen, sanoi Anna punastuen. Eikö muuta?

-- Kun hän viimeisen kerran tuli kotiin, ennenkuin hän sitten hukkui,
niin olinhan minä kasvattanut häntä varten --

-- Mitä? Mitä?

-- Ruusun.

-- Oikean ruusunko? kysyi Anna.

-- Niin, ja kun hän tuli, niin olin minä pannut sen hänen pöydälleen.
Se oli niin kaunis, siinä oli kaksi kukkaa ja yksi nuppu.

Sellaisen Annakin arveli mielestään voivansa antaa Döbelnille. Ruusun.
Se sopisi. Tuntui oikein suloiselta, kun asia oli selvinnyt.

Mutta voi onnettomuutta! Samassa muisti Anna, että hiiret olivat
talvella pureskelleet kellarissa kaikki ruusut, parissa oli nyt lehtiä,
mutta ei nupunalkuakaan näkynyt. Jollei nyt jotain ihmettä tapahtunut,
niin täytyi hänen kai sittenkin antaa Döbelnille yömyssy tai kutoa
sukat, vaikka saisi yötä päivää valvoa.

Oikein pakkasi itkettämään sellainen paha onni. Että ne hiiret juuri
tänä talvena olivat olleet niin pahoja!

Anna tuli sisälle. Isä istui kirjoituspöydän ääressä ja järjesteli
papereitaan. Kuullessaan Annan tulevan huoneesen hän sanoi:

-- Pue yllesi ja mene neiti Henrietten luo ja vie nämät paperit
hänelle. Sano, että niillä on kiire ja että hän koettaa kopioida ne
neljän päivän kuluessa.

Anna otti käärön kainaloonsa. Kartanon maalla asui vanha neiti, joka
isälle teki pieniä kirjoitustöitä. Hän asui pienessä mökissä vanhan
palvelijattaren kanssa, luki joutoaikoina ranskalaisia romaaneja ja
ompeli kauniita korutöitä. Hän oli asunut kartanon maalla niin kauan
kuin Anna muisti, oli aina ollut hänelle hyvä ja Anna sanoikin häntä
tädiksi.

Hän vei paperit neiti Henriettelle.

Tämä oli hyvin onneton kuullessaan että papereilla oli kiire, sillä hän
oli loukannut oikean kätensä ja kirjoittaminen kävi hankalasti. Mutta
eipä hän tahtonut myöskään luopua työstä, sillä puhtaaksikirjoitus
tuotti hänelle hiukan tuloja.

Anna oli jo menossa, kun hänen silmänsä osuivat ikkunan laudalle. Siinä
oli ruusu! Yksi kukka oli jo auennut ja siinä oli kahdeksan nuppua!

-- Täti, täti, huusi Anna, antakaa minulle tuo ruusu.

-- Mitä sinä sillä tekisit?

-- Minä -- kun -- änkytti Anna, kun kummi -- von Döbeln tulee, niin
antaisin sen hänelle.

-- Tuleeko von Döbeln tänne? huudahti täti Henriette.

-- Tulee, tulee, ja silloin minä tahtoisin antaa tuon kukan hänelle.

-- Lapseni, lapseni, sanoi vanha neiti, jos sinä annat minun kukkani
hänelle, niin yhtähyvin minä sen annan itse. Sen minä teen. Ja nyt sinä
et saa enää pyytää sitä minulta.

Annan sydäntä oikein kaiveli kun hän oli sanonut, mitä varten hän
ruusua tarvitsisi, nyt täti Henriette sai toteuttaa sen, minkä hän
suurella vaivalla oli keksinyt. Kylläpä maailmassa oli paljon vääryyttä!

-- Sano nyt isällesi, sanoi täti Henriette, kun Anna aikoi lähteä, että
minä koetan tehdä parastani, mutta ei ole sanottu, saanko minä työn
valmiiksi. Olipa sekin malööri, että minun juuri nyt piti saada käteni
kipeäksi.

Samassa välähti ajatus Annan päässä. Mitä, jos hän auttaisi! Hänellä
oli kaunis käsiala, sillä äiti oli vaatinut, että hän oppisi hienosti
kirjoittamaan.

-- Minähän voisin auttaa tätiä, sanoi hän.

-- Niin, jos sinä, lapseni, vaan viitsisit.

-- Kyllä, kyllä, kyllä minä viitsin, mutta -- minä en tee sitä
ilmaiseksi. Minä tahdon ruusun palkaksi.

-- Sitä minä en anna, minä annan sen itse hänelle.

Annaa pahoitti niin, että hänen teki mieli sanoa jotain pahaa, kuten
Stiinan oli tapana, kun kyökissä jotain pilaantui.

Oikein teki mieli itkeä harmista. Nyt sitä sittenkin sai turvautua
myssyyn ja sukkiin.

Hän oli jo ulkona, kun täti Henriette huusi häntä takaisin.

-- Kuule, etkö sinä voisi auttaa minua kirjoittamisessa, jos minä
leivon sinulle makean tortun.

-- Minä tahdon ruusun.

-- Oikein vattuhillon kanssa.

-- Minä tahdon ruusun.

-- Anna! sinä olet itsepäinen tyttö ja se on rumaa! sanoi täti.

Mutta mitähän ajatuksia lienee tädissä äkkiä herännyt kun hän hetken
kuluttua lisäsi:

-- Tule huomenna, sinä saat ruusun.

Seuraavana päivänä oli Anna tädin luona. Ensi alussa luisti kyllä
kirjoitus, mutta kun hän ei siitä ymmärtänyt sanaakaan, niin tuntui se
kuolettavan ikävältä. Mutta joka kerta kun hän katsahti ruusuun, niin
kynä taas alkoi luistaa.

Kartanossa ei ihmetelty Annan poissaoloa. Kun hän ensi kerran sanoi
menevänsä tädin luo, niin virkkoi äiti:

-- Se on hyvä pysy sinä siellä, niin et ole täällä tiellä, kun taloa
siistitään.

Ja Anna kirjoitti ja kirjoitti. Alussa oli hän luullut, että täti
kirjoittaisi edes osan. Mutta kun tämä ei näyttänyt ryhtyvänkään
siihen, niin se ensiksi harmitti, mutta sitten hän iloitsi siitä;
sillä kun hän yksin suoritti koko työn, niin oli ruusu aivan hänen oma
ansaitsemansa, eikä täti päässyt edes osallakaan antamaan sitä kummille.

Ulkona suli lumi ja pieniä puroja virtasi kaikkialla. Olisi ollut niin
hauskaa saada niitä tikulla kaivella, ja johdella vettä pieniin järviin
ja niistä taas vetää jokia. Mutta ei auttanut, kirjoitettavaa oli
paljon ja se oli saatava neljässä päivässä valmiiksi.

Vihdoin viimein oli viimeinen sana kauniisti paperille kirjoitettu ja
viimeinen piste painettu. Nyt oli ruusu hänen, nyt ei täti Henriettellä
ollut enää mitään oikeutta siihen. Ja kuinka kaunis se oli! Joka päivä
oli uusia kukkia auennut! Kannatti sitä katsella ja kannatti sen antaa!

Anna vei paperit isälle. Keskellä touhua tämä ei katsonutkaan niihin,
sanoi vain: hyvä on!

       *       *       *       *       *

Tuli vihdoin tuo odotettu päivä. Talo oli siistitty ylhäältä alas asti.
Vierashuone loisti koko komeudessaan.

Äiti oli itse palmikoinut Annan vaalean tukan ja järjestänyt nauhat
hänen pukuunsa.

Ja nyt sai vain odottaa! Mutta pitkältäpä se odotus tuntui. Entäs,
jollei kummi tulisikaan: Ei hän sentään sellaista surua voinut tuottaa,
arveli Anna.

Äkkiä tuli renkipoika huoneeseen ja sanoi:

-- Tuolla näkyvät vaunut lehtokujan päässä!

Mikä hälinä siitä syntyi! Anna katseli ikkunasta. Tuolla tulivatkin jo
vaunut. Nyt ne ajavat pihamaalle. Isä, äiti ja Anna riensivät portaille
vastaan.

Tuossa nyt oli kummi, v. Döbeln. Hän oli aivan sen näköinen kuin Anna
oli ajatellut, ehkä vielä kauniimpi. Hän syleili isää, suuteli äitiä
kädelle ja sanoi sitten:

-- Tämä on kai Anna, ja taputti häntä päähän.

Vieras vietiin saliin, sinne ei Anna saanut mennä. He puhelivat siellä
ja kummin pehmeä, miehekäs ääni kuului tuon tuostakin. Ei kai kellään
ollut niin komeata ja kaunisäänistä kummia!

Kohta mentiin aterialle ruokasaliin. Anna pujahti kyökkiin. Siellä
komeili pöydällä Stiinan kaakku, oikea taideteos, se oli sokeroitu ja
päällä oli kirjoitus, jonka Stiina itse oma kätisesti oli sokurista
valmistanut: "Kenrali won Tööpelille rakautessa ja kuniotukse kans." Ja
vieressä seisoi Maija-Kaisa kädet ristissä, olihan hänelläkin osansa
siihen, sillä hänen kanansahan olivat munineet siihen käytetyt munat.

Samassa Anna aivan pelästyi. Hänen lahjansa! Ruusu! Hän sieppasi suuren
huivin hartioilleen ja pujahti kyökin ovesta ulos. Maa oli märkää, ja
hänellä oli ohuet kengät jalassaan. Niitä muuttamaan ei nyt enää ollut
aikaa. Kyökin porstuassa oli Stiinan suuret kengät. Ne Anna veti omien
kenkiensä päälle. Ja nyt, minkä vain pääsi, tädin luo.

-- Ruusu, ruusu, läähätti hän ovella.

-- Tässä se on, riensi täti sanomaan ojentaen tuohisessa olevan ruusun
Annalle. Mutta odota, sanoi hän, ulkona tuulee, se voi rapistaa lehtiä
kukista, odota kunnes tuon jotain sen ympärille.

Ei Annalla ollut aikaa odottaa, hän kiertoi huivinsa kukan ympärille ja
riensi ulos. Ulkona tuuli tuntui kylmältä ohuen puvun läpi, mutta mitä
siitä, kun ruusu vain säilyi.

Raskas se ruukku oli. Piti vaihtaa aina vähän päästä toiselle ja
toiselle käsivarrelle.

Lopulta oli hän kotona. Ja nyt joutuin vierashuoneeseen, ennenkuin
kummi ennättää tulla sinne. Ruusu oli saatava paikalleen ja myös
jotain muuta, jota Anna oli sen lisäksi valmistanut ja joka oli hänen
povellaan. Se oli runo, jonka hän itse oli tehnyt, kirjoittanut
kauneimmalla käsialallaan. Se kuului:

    Kun kummi tulee tänne,
    Niin minä silloin annan
    Tämän ruusun hänelle.

                     Anna.

Ei se oikein runolta kuulunut, mutta se oli ainakin hänen oma tekemänsä.

Huivi otettiin ruusun ympäriltä, paperi pantiin oksalle. Hän katsoi
siihen vielä kerran. Oli se sentään kaunis. Viisi kukkaa oli auennut.
Se oli enemmän kuin siinä ruusussa, jonka Maija-Kaisa oli antanut
tyyrmannille.

Hän aikoi hiipiä pois, kun ovi aukeni.

v. Döbeln seisoi ovella.

-- Sinä Anna, sanoi hän. No, mitä asiana?

-- Minä -- minä -- toin tämän, sopersi Anna.

-- Minulleko, lapsi? Kylläpä äitisi on kasvattanut kauniin ruusun.

-- Ei se ole äidin, minä olen sen itse --, hän ei saanut sanoja
suustaan.

-- Sinä itsekö?

-- Niin -- hankkinut --

-- Vai niin, sanoi v. Döbeln hymyillen. Ja mikä tämä paperi on? Runo!
Minulle?

Hän luki sen ja katsoi sitten Annaan:

-- Oletko sinä itse tämän tehnyt?

-- Olen! sanoi Anna hiljaa.

-- No, lue se sitten ääneen minulle.

-- En -- minä --

-- Luetaan yhdessä. Minä ensin ja sinä sitten. "Kun kummi tulee tänne
--"

-- "Kun kummi tulee tänne --"

-- "Niin minä silloin annan --"

-- "Niin minä silloin annan --"

-- "Tämän ruusun hänelle --"

-- Sillä minä pidän niin paljon teistä, kummi, huudahti Anna.

-- Eihän runossa niin ollut.

-- Mutta minä sanon, lausui Anna.

Döbeln hymyili, kumartui alas, otti Annan pään hellästi käsiensä väliin
ja suuteli häntä.

Anna vavahti ja katsoi sitten alas. Voi hirveätä! Hänellä oli vielä
Stiinan kengät jalassaan. Ja hän karkasi pois kuin nuoli huoneesta.

Hän oli juossut pääovesta ulos ja aikoi kiertää pihan kautta kyökkiin.
Mennessään vierashuoneen akkunan ohi hän pysähtyi ja katsoi ylös.
Kummi kumartui juuri sen kauneimman ruusun puoleen. Hän näki Annan ja
nyökkäsi hänelle.

Anna punastui aivan tukanrajaa myöten ja lähti juoksemaan.

Kun hän kyökin porstuassa riisui Stiinan kenkiä jalastaan niin hän
ajatteli:

-- Hän suutelikin minua! Kyllä kai se kuului asiaan, koska
Maija-Kaisakin puhui siitä!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60723 ***