*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46070 ***

ARKIELÄMÄÄ

Kertomus


Kirj.

MARIA JOTUNI



Agricola-kustannus-o.y., Helsinki, 1909.






I


Näännyttävästi hellitti aamuaurinko kellokukkien teriä Koiviston tien
varsilla. Siniset kelloterät näyttivät kalpeammilta kuumuudessa.
Vaeltavaan kiertolaiseen, jota pappi Nymaniksi sanottiin ja joka
rikkinäisissä saappaissaan laahusti tietä pitkin, tarttui näännytys.
Hän etsi tien vierestä paikan, johon istuutui lepäämään.

Autio Kangasaho levisi hänen edessään ja laskeutui tasaiseksi
ruohikoksi Koppellahden rannalle, joka tyynenä ja raskaana kuvasteli
rantakoivujansa. Koppelmäen tummat metsät kohosivat lahden toisella
puolen. Ja taampana, jykevällä vaaralla heloitti peltojensa keskellä
Koppelmäkeläisen punaiseksi maalattu talo.

Pappi Nymanin väsynyt katse melkein ilostui. Tuttuapa tämä oli taas
kaikki. Eikö ollut tuo talo kuin hänen kotinsa, hän tunsi ne ihmiset,
oli vieras viikon ja läksi taas sieltä samoin kuin kymmenistä, sadoista
muistakin Savon taloista, joissa hän maata kiertäessään päivänsä oli ja
yönsä nukkui.

Oh hoh, kuuma vaan oli.

Pappi ponnisti saappaat jaloistaan, kellahti nurmelle pitkälleen ja
tähysteli taivasta. Vaan kovin se huikaisikin. Hän kääntyi maahan päin
kyynärpäilleen ja antoi auringon heloittaa selkäänsä. Nurmikolla kihisi
hyönteisiä. Siinä oli jos jonkin näköistä. Ja kiire niillä oli.
Joku satajalkainen tirkisti maareiästä ja piiloutui taas. Joku
kovakuoriainen kapusi korkealle ruohonkorteen, vaan keikahti sieltä
selälleen maahan. "Mitäs menitkin", sanoi Nyman, "kimpuroi nyt ylös."
Vaan hyönteinen ei päässyt. Nyman taittoi heinänkorren ja auttoi sitä.
"Ahaa, joko taas korteen, elä mene, sanon, putoat, käy kuin entisen
ukon, joka kuuhun kiipesi. Et tottele, en käännä sinua enää."
Hyönteinen putosi taas. Vaan suurempi hiekkajyvä sattuikin siihen alle
ja se ponnistihe kuin ponnistihekin itse ylös. Katsos, mietti pappi,
olisin auttanut, vaan omin voimin pääsi. Se on kuin ihminen, joka
putoaa, nousee, putoaa, nousee.

Ylös minunkin tästä pitäisi, mietti pappi, vaan eipä ollut tässä sitä
hiekkasirua, että ponnistaisi, eikä muuten olisi viitsinyt vaivautua.
Aurinko hellitti hellittämällä hänen syntiseen selkärankaansa. Jos
taudinsiemen siinä olit, nyt pakenit.

Vaan eikö tuolta Koppelmäen käänteestä tullut ihminen? Punainen hame
välähti puiden lomitse. Eikö se ollut Koppelmäen piika Annastiina? Oli
kuin olikin. Ruskeat, paljaat jalat teppasivat reippaasti, niin että
lyhyt, punainen hame vain hulmahteli. Päässä oli hänellä valkea huivi,
ja yläruumista suojasi vain karkea, pitkähihainen paita.

Vaan muuttunut oli sitten viime näkemin Annastiinakin. Synnyttävänkin
kohta näytti.

"Annastiinako se olikin?"

"Ka, päivää."

"Päivää, päivää."

"Mistäs pastori?"

"Tuolta Koivistolasta vaan. Minnekäs sinulla on matka?"

"Tuonne Ahtolaan."

"Istu nyt, jutellaan."

"Ei tuota oikein joutaisi."

Kuitenkin istuutui hän tien viereen ja korjasi hamettaan.

"No, joko kihlat on kirstussa?"

"Nyt se taas --."

"Vai lienee naitukin jo?"

"Ei tämän paremmin."

"Jussi se viimen jutteli, että hän markkinoilta ne ostaa. Eipä tainnut
olla mies sanansa kokoinen."

"Mikä ettei. Olisi se ollut. Vaan kun se äiti tässä kevättalvella
kuoli, sanoin, että anna kihlojen olla. Totta se haudattava ensin oli
vainaja edes. Eihän sitä kyennyt siirtelemään, niinkuin näitä
maanpäällisiä kykenee, siirtele, miten siirtelet, oma on asiasi. Sanoin
siinä Jussille, että 'annapahan olla ostelematta, haudataan ensin tuo
äitimuori ikuiseen lepoonsa'. 'Vaan ne rahat siihen kaikki hupenee',
intti Jussi. 'Hupeni, mitä hupeni', sanoin minä, 'pitääkö tässä nyt
niin mielitekojensa vallassa asua, ettei tuonnempanakin tästä ehtisi'.
'Vaan jos hullusti käy sinulle, eikä kihlojakaan vielä ole', sanoi
Jussi. 'Oma on asiani, kyllä siitä vastaan, minkä tehnytkin olen. Ja
onpahan tämä nyt koko asia. Niinkuin tämä ei olisi luontoon menevä
seikkakaan, että kun on ne puuhat.' -- Ja jokainenhan sitä tietää, että
Jussin kanssa on ne puuhat olleet käymässä ja että yhtä on pidetty ja
pidetään vastakin, koska se nyt niikseen on antautunut, niin minkä
sille taitaa."

"Minkäpä sille."

"Vaan toisissa maanpaikoissa kuuluvat toisin asioitansa järjestelevän.
Ja ei kuulu olevan luvallista olla tietävinäänkään niistä puuhista,
ennenkuin on viety, häpeä kuuluu olevan, sanovat."

"Mitä, onhan niitä monia tapoja ja ajatuksia asioista."

"On, on, eipä siltä."

"Mitenkä teillä siellä vanhat isännät jaksavat?"

"Mikä sillä, siellähän tuo näkyy kamarissaan kököttävän."

"Liekö kolotusta vielä?"

"Tuntuivat sanovan, että ne pastorin hauteet olivat syksyllä auttaneet,
vaan nyt kuuluu valittavan, että jalkoja painostaa, kuuluu veri niihin
laskeutuvan. Vaan ei kuppuuttaa antanut, vaikka se Liisa Laatikko
sanoi, että joka viikko olisi verta laskettava, että ei sitä verta
kannata pitää enää niin vanhoissa jaloissa, se kuului painavan kuin
lyijy. Vaan ei antanut kupata. Pastoria sanoi odottavansa niitä
korjaelemaan."

"Elä, vai sanoi?"

"Mitenkäs se on pastorin kolotus? Vieläkö selkää luimii?"

"Vielä se joskus."

"Antakaapas, kun minä tuossa vähä painelen."

"Ethän sinä jaksa."

"No nyt. -- Ruvetkaa vaan tuohon maantien reunaan, niin minä täältä
vähän alempaa käsin käsittelen."

"Jokohan minä sinun narriksesi."

"Pötkähtäkää pois."

Nyman oikaisihe pitkällensä siihen maantien nurmiselle reunalle.
Auringon helle siinä lisääntyi vain. Nurmen raskas tuoksu ja
hyönteisten surina olisi unta tartuttanut. Vaan Annastiinapa otti
miehen käsitelläkseen.

"Ai, ai, kun sinä kovasti sitä olkapäätä."

"Siinä se on oikea tunnelmien pesäpaikka, semmoinen kyhmy kuin mikä
potaatti."

"Ah hah, elä niin kovasti."

"Ei vähemmästä apua. Siihen on veri seisattunut ja kerännyt kipeät
aineet. Kun minä sitä vähän vetelen ja ajan sen alemmaksi paremmille
liikepaikoille."

"Elä, elä veikkonen."

"Jotta se hellittää ja laskee verta päähän asti -- noin --."

"Ai ai, anna olla, henki tässä irtoaa syyttä suotta."

"Tuntuuko tässä alempana?"

"Ei tunnu, ei tunnu, armoa --."

"Ei armoa. Pitäisi tervalla saunan löylyssä noin vanhaa ruumista jo
vedellä. Tervaa sisään, tervaa päälle. Tervasi tässä vanha isäntäkin
itsensä ja sanomilla vuorasi, ettei vaatteet ryvety. Nyt on sanomissa
ukko kuljeksinut, kun ei ole saunassa raskinut pois vielä liotella. On
se ukko sisälliseltä puolen varmaan näkemys."

"Ehe-hee --."

"Vaan lähteä jo pitää. Onko tämä laitaa, että minä täällä vaan
huvitteleime --."

"Elä tuolla kyytiä, liiku varovammin."

"Mitä te --."

"Milloinka on häät?"

"Kun muilta töiltään joutaa", nauroi Annastiina.

"Jokos Mäen Loviisa on laitettu?"

"On ne varustukset jo vuosia valmiina olleet. Vaan on sillä nyt
Kuuselan Pekka-isännän kihlat kirstussa."

Annastiina mennä humppasi jo tiellä ja katosi siitä erkanevalle
polulle. Nyman jäi siihen ja ajatteli, että nousta pitäisi hänenkin,
kun viitsisi. Nälkäkin tuo jo oli. Hän mietti sitä siinä hetken ja
nukahti siihen maantien nurmireunalle.




II


Vaan kauan ei hän saanut nukkua. Jokin hyönteinen pisti häntä niskaan
ja hän heräsi.

Hän kiepsahti kiireesti ylös ja keräsi tavaransa. Saappaat toisessa ja
myttyyn kääritty säkki toisessa kädessä läksi hän edelleen tietä
pitkin. Ruumis oli taas virkeä ja iloinen huolettomuus valtasi mielen.
Ihme olisikin, ellei se valtaisi näin "kesäisessä kiireessä".

Ikäkään kun ei painanut enempää kuin nuo saappaat. Hän heilautti niitä
kädessään. Kuusikymmentä vuotta, mitä se oli? Eihän se ollut mitään.
Hän voi elää tuonne yhdeksäänkymmeneen. Ja jos ei elänyt, ei elänyt.
Hän hymähti, sillä hän ei osannut ajatella kuolemaa eikä sitä kuvitella
näin kirkkaana päivänä. Niinpä nuo sanoivat hänelle aina: "Ei vanhene
tuo Nymanikaan. Yhtä kepeä on aina." "Mitäpä tässä vanhenemaan", sanoo
hän, "kuuluu vaivaa siitä vaan olevan, eikä viisastuvankaan". "Eikö
liene jo neljättäkymmentä vuotta, kun näillä main olette kierrellyt",
sanoo toinen. "Eikö liene", sanoo taas joku, "minun lapsena ollessani
jo kävitte ja samannäköinen olitte. Ja nyt on minulla jo tuota suuria
poikia." Niinhän se taisi olla. Ja niin se oli. Niin ne ajat
muuttuivat.

Vaan talonpoikien luona oli hän kuin kotonansa. Kun sai ryypyn,
puoskaroi lehmiä, puoskaroi eukkoja ja ukkoja, määräsi roppeja,
leikkasi heidän tukkiansa, paikkasi pannujansa, teki pientä askarta,
mitä sattui. Ja jos ei työtä ollut, hetkisen kuitenkin aina talossa
olla sai. Herrastaloja ja pappiloita hän kiersi selvänä ollessaan. Hän
ei tahtonut nähdä sitä elämää, jossa hän aikaisimman lapsuutensa oli
elänyt. Hän ei viitsinyt ruveta ajattelemaan eikä tyhjää kuvittelemaan.
Vanhakin kun jo oli, ja totta puhuen raihnainenhan oli jo ruumiskin,
jota hän kuljetteli talonpoikien taloissa ja lepuutteli heidän tupiensa
lattioilla.

Raihnainen oli ruumiskin ja heikko henki. Sillä jos se heltyi, niinkuin
nousuhumalassa usein, niin eikö jo ikäväksi pakannut. Eikö jo
kodittomalta ruvennut tuntumaan, haikealta, että muka aina kiertää,
kiertää piti, kuin pahimman maantienkulkijan, joka koskaan ei kotiansa,
ei rauhaansa löydä. Ja hän istuutui maantien viereen silloin aina ja
mietti sitä. Mietti, että eikö hänellä ollut oikeutta kärsiäkään edes,
ei huomata mitään, kun arkana ja tylsänä vaeltaa vaan piti. Vaan tylsä
ei hän ollut. Ei kukaan osannut kärsiä niinkuin hän. Kaikesta nytkin
hän kärsi, kehnoudestansa, ihmiskurjuudesta, jonka hän yksin tunsi,
kaikesta. Kärsi, että puun piti maassa tuossa kasvaa, että se ei
liikkumaan kyennyt, ei ymmärtämään enemmän kuin tylsä ihmishenki.
Kärsi siitä, että ruoho oli vihreä ja peitti maata ja sitten lakastui
ja maaksi muuttui. Vaan ennen kaikkea kärsi siitä, että hänen
rintaansa niin halkaisi ja sydäntänsä katkaisi, hänen, yksinäisen
korvenvaeltajan, jota maailman tuskat takaa ajoivat. Mitä pahaa hän oli
tehnyt, että hänen kerjätä piti ja alentua. Kielsikö muu luonto niin
syvästi itsensä kuin vainottu ihmisraukka, jolle vissit elämisen ehdot
annettiin, vaan ei voimaa täyttämään niitä.

Hän heltyi yhä ajatellessaan sitä, ajatellessaan mennyttä elämäänsä ja
harmaita hapsiansa. Hän heltyi ja hänen täytyi itkeä. Hän itki
yksinänsä kuin lapsi ja nukkui siihen maantien vierelle, jossa
levähtämään sattui. Ja nukkuessaan unohti hän koko kärsimyksensä.
Herättyään ajatteli hän taas, ettei maan päällä olisi sitä olotilaa,
jota hän ei kestäisi, eikä sitä kipua, joka häneen koskisi. Monesta
lapsellisuudesta pääsee, vaan ei viinan tuottamasta. Ymmärsihän sen.
Ettäkö muka hän kärsivä oli? Oliko ihmeellisempää kuultu. Hänkin muka,
vanha varis.

Ja hänen ryppyiset kasvonsa nuortuivat ja hymy välähti hänen
katseessaan. Annahan ajan mennä, toisen tulla, ajatteli hän, kaupunkia
kohti käypi tästä kohta tieni.

Sillä jos rahaa kertyi, ja kertyihän sitä aina hiukan, niin kaupunkia
kohti kävi tie. Siellä hän joi rahapenninsä Ismanin matamin kapakassa
ja makasi yönsä matamin kyökin lattialla.

"Jos ottaisit pysähtyäksesi", sanoi matami hänelle kerran.

"Kaupunkilaiseksiko?"

"Niin, ja ryhtyisit minun töihini."

"Ei maksa vaivaa."

"Ja minä naisin sinut -- hä", matami räpytti toisella kierolla
silmällään, toinen oli jään peitossa.

Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain toiselle kyljelleen ja oli
nukkuvinaan. Meni sitten matkoihinsa ja tuli taas kuten ennenkin.
Minnepä muutenkaan meni kuin toisten ihmisten luo. Aina se matami
nukkuessa taskut tarkasteli ja liiat rahat korjasi. Vaan mitäpä hän
niillä liioilla rahoilla tekikään. Aina rahaa sai minkä tarvitsi. Ei
nytkään ollut penniäkään ja onnellinen oli.

Vaan tämä Koppelmäen tie olikin hänestä aina onnentietä, niinkuin
tuttujen ja kotoisten talojen tiet ainakin.

Siinä oli hän jo tullut Koppellahden pohjukkaan, josta korkealta
pengertieltä näkyi oikealla Koivistolan siintävät mäet. Kaksi jylhää
kalliosaarta sulki edessä olevan lahden laajenevilta vesiltä, jotka
kalliosaarten takana lepäsivät siintävinä ja valoisina sinisen taivaan
alla. Kuin toista maailmaa oli Koppellahti, salaperäisenä ja synkkänä
sulkeutui se rantakallioiden ja pengerten väliin, jotka korkeina ja
ylpeinä kohosivat tumman veden sylistä.

Tie lahden pohjasta kaartui vasemmalle alavampaan laaksoon ja kohosi
sitten Koppelmäelle. Jo avautuivat kohta eteen Koppelmäkeläisen laajat
pellot. Nyman kohosi maantieltä pellon piennarpolulle.

Aavana kuin rannaton, hopean vihreä ja kimalteleva meri aaltoilivat
ruispellot hänen edessänsä. Auringon säteet taittuivat heleihin
ruistähkiin ja muodostivat häikäisevän autereen. Peltojen yllä,
kesäkirkkaalla taivaalla heloitti paahtava aurinko loistavimmassa
kullassaan. Se vihervä tähkämeri ja yllä aurinko, muuta ei peltojen
keskitse ojanvartta kulkeva nähnyt. Maan ja kuivuvan viljan huumaava
tuoksu päihdytti aistit ja tukahdutti tunnon omasta olemisesta. Kuin
hyönteinen joku tahi muu maamyyriäinen oli koko ihminen Luojan avarassa
peltotilkkusessa.

Jo tähkämeren takaa näyttäytyi talon katot ja kaivon vintti. Kohta koko
punainen talo hymyili kuin vanha ystävä siellä.

Kujan aitaa kiivetessä muistui papille tupakka mieleen. Hän kaivoi
taskustansa piipun ja pisti tupakaksi.

Mäen toisella puolen aleni maa saarekkaaseen järveen, jonka takana
Ilkamoisten vuoret kohottivat metsäisiä ja jyrkkiä harjojaan. Soukat
saaret sukelsivat samansuuntaisina, ja vesi jokseenkin kapeina, vaan
syvinä salmina pakkautui niiden väliin. Vaarojen ja saarien ääriviivat
olivat jylhät ja rauhalliset. Ja syvien vesien ja synkkien metsien
tummemmat värit muistuttivat mäen toisella puolen olevaa Koppellahtea.
Koppelmäki olikin vain korkea, vaarainen niemi, vaikka niemen päähän
talosta oli matkaa. Aivan talon eteen pistihe Ilkamoistenlahdesta
Käärmetsaari, jonka pää talon kohdalla katkesi jykevänä kalliorykelmänä
järveen. Rykelmän kiviseinät olivat mustuneet monista juhannuskokoista.
Ei sitä kesää, ettei siinä kokkoa poltettu. "Miehet kokon tekoon",
ärähti ukko aaton edellisenä päivänä. Ei hän itse kokolle tullut,
ikkunastaan vain katseli saarelle päin, jossa tuli loimotti ja nuoret
kisaansa pitivät. Siinä istui vain ja katseli. Miettinyt olisiko tuo
jotakin itseksensä vanha, äkäinen ukonkarilas.

Itse Koppelmäen piha oli avara nurmikkoneliö, jossa asuinrakennus ja
navettarakennus olivat vastakkaisina sivuina ja naisten ja miesten
aittojen rivit toisina vastakkaisina sivuina. Kaidat polut risteilivät
vihreällä pihapeitteellä. Kas, sielläpä tuo näkyi menevän Loviisa, Mäen
ainoa tytär, maitopytty käsissä pihan poikki. Vakavana astui hän ja
päällään oli hänellä vaaleanpunainen pumpulihame ja lyhyt, suora, musta
kasimirnuttu, joka antoi hänelle erikoisen arvokkuuden. Hän oli laiha
ja kuivannäköinen ihminen, vartalo oli hiukan etukenossa, niinkuin
pitkillä naishenkilöillä usein on. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset,
melkein tylyt, suu oli puristuksessa ja sileä, keltainen tukka oli aina
kiiltävä jakauksen molemmin puolin ja pingoitettu pienelle, lujalle
nutturalle niskaan. Hän oli jo yli viidenkolmatta. Luuli, että hän oli
kokenut jotakin elämässä. Vaan ei. Elämä oli ollut aina sitä samaa
täällä kotona, mitään erityistä kokemusta ei se ollut tarjonnut. Jo
alle kymmenen vuoden oli hän ollut se sama vakava, kotoinen suuren
talon tytär. Kotiaskareissa olivat vuodet huomaamatta kuluneet ja
yksinäisyydessä ajatus yhä tasaisemmaksi käynyt. Ei hänestä olisi ollut
palvelusväen kanssa elämöimään, ja hän pysyikin erillään. Olisipa hän
ollut tylykin, ellei hän olisi ollut ajatteleva ja ymmärtäväinen.

Niin olivat vuodet hänen kohdaltaan kuluneet, kunnes vihdoinkaan ei
voinut välttää sitä kysymystä, mihin taloon siirtyä emännäksi olemaan
ja kuolemaan. Kauemmin kuin paikkakunnan toiset tyttäret oli hän
kotokenkiä kuluttanut. Eipä köyhempänä olisi siten kannattanut. Eipä
ottajaakaan olisi sitten ollut. Vaan hänen myötäjäisillään ja hänen
kotitalostansa naitettiin toki yksi tytär vanhempanakin talolliselle
kenelle tahansa. Eikä tarvinnut huonoa huoliakaan, oli parasta, mitä
katsella. Ja kun veli tuli tänä kesänä täyteen ikään, oli ollut puhe,
että silloin päätös viimeistäänkin oli tehtävä. Ja hän teki. Hän
valitsi Kuuselan nuoren Pekka-isännän.




III


Kun Loviisa maito-aittaan mennessään näki Nymanin kujan aidalla
tupakoimassa, pisti hän pytyn aitan pöydälle ja tuli kättelemään
tulijaa, sillä vieras oli hänen mieleisensä. Pappi laskeutui aidalta ja
tuli vastaan.

"Mistä kaukaa nyt tullaan?"

"Koivistolasta päin."

"Mitä pastorille kuuluu?"

"Ei entistä enempää. Mitä vaan tänne?"

"Ei entistä enempää."

"Tuntuipa kuuluvan."

"Kuka siitä jo kieli?"

"Onhan niitä kieliviä. Onneksi olkoon."

"Kiitoksia, miksipä lienee."

"Varakas on talo."

"Sanovathan ne siinä vähä varojakin olevan, mikäpä heidät tiennee. Isä
se on teitä kaivannut kerran jos toisenkin."

"Vai on kaivannut. Eläpäs ukkoa, eh-heh."

"Käydäänpäs tupaan."

Loviisa ei varsin vienyt pappia isä-ukon luokse. Tottapahan näki, kun
sattui, mikä vieras se tuli.

Tuvan lämmin löyhähti ovessa vastaan ja vastaleivotun leivän tuoksu
muistutti nälän mieleen. Hän kävi penkille istumaan. Suuri, aurinkoinen
tupa oli tyhjä. Loviisa näkyi pyörähtävän ruoka-aittaan ja tuli kohta
tuoden leipää ja voita pöytään.

"Tokko sitä on einehdittykään", kysyi hän mennessään ja vastausta
odottamatta oli hän jo poissa ja palasi silakka-astian ja viilipytyn
kanssa.

"Ei tässä ole mitään ruokaakaan, ja kun heinässä ovat, niin -- pastori
on hyvä ja maistaa siitä mitä on."

"Kiitoksia."

Hyvältä maistuikin. Olihan päivää jo hyvä kappale kulunut.

Loviisa pani kahvipannun lieden hiillokseen ja ryhtyi sitten lisäämään
kohoavia leivän ja rieskan juuria.

"Olisi sitä minullakin ollut pastorille vähä asiaa", sanoi hän sitten
vaitiolon jälkeen.

"Minkälaista olisi ollut?"

"Olisi kirje ollut kirjoitettava. Ei ole kynämiestä maille sattunut."

"Kirjoitetaanpa vaan."

"Eihän se näiltä koulunkäymättömiltä synny."

"Kuuselan Pekka se kirjoittaa."

"Näkyyhän tuo yrittelevän."

"Sopiipa opetella, kun sinne joutuu."

"Eihän sitä sitten enää tarvitsekaan. Ja toimeenhan tuota on tultu
tännekin asti, ei sen puolesta. Vaan suotta ajattelin, kun pastorikin
tähän sattui."

"Kirjoitetaan, kirjoitetaanpa vaan. Onko Lienakin heinäniityllä, kun ei
tässä näy?"

"Pihamaalla eikö tuolla liene."

Liena oli loisvaimo, joka asui lapsineen yhdessä tuvan nurkassa.
Toisessa, karsinannurkassa, ikkunan alla asui Filemoni Vehviläinen,
suutari. Filemoni tulla kompurteli juuri sisään, seisahti keskelle
lattiaa ja sylkäisi. Sitten ruopaisi hän korvallistaan ja sääret
lonkallaan meni ja tervehti vierasta.

Jo toistakymmentä vuotta oli hän talossa asunut, siihen sattumalta
tullut ja siihen jäänyt ilman pitempiä välipuheita. Hän paikkasi
kyläläisten kenkiä, tekipä jonkun parin uudenkin, vaikka ei aivan
taitoniekkojen tavalla.

"Eikö Filemoni ollutkaan heinäniityllä?"

"Oltiin, vaan pois tultiin. Olisi nuo Annan kengät tuonne mökille pois
vietävät ja toiset vielä paikattavat -- heh --."

"Joko ne pian sieltä pois joutuvat", kysyi Loviisa.

"Tuossa paikassa ne tulevat."

"Pitääkin sitten päivällispuuhiin ryhtyä. Ne ovat siellä
Mustallasalolla yömyötyrissä olleet", selitti Loviisa papille
mennessään.

"Heh-heh, on se huoletonta tuon joukottoman olento, ei ole kuka siinä
edes terhentäisi, ole pitkin tahi poikki." Se oli Filemonin tavallista
kehumista. Filemoni oli vanhapoika.

"Ota terhentäjä."

"Heh-heh, vai terhentäjä. Sitä tässä leivällä elättämään. Tuota tuossa
olen usein mietiskellyt", hän raapaisi korvallistaan, "että eikö tuo
liene enemmän nurinkurinen järjestelmä, että otapas vieras ja elätä se.
Ja minkätähden pitää minun se elättää? Heh-heh, jonkin joutavan tähden,
vennonvierasta -- elätä koko ikäsi."

Lois-Liena oli tullut tupaan ja käteltyään vieraan tervetulleeksi
ehätti jo keskeyttämään Filemonia:

"Ei se Vilemooni raskisi."

"Ei se raskisi, eikä se synnillisyyttä sinne asti laskisi. Mitä? On se
niitä miehiä miehikseen."

"Olipas nuorena ollut", härnäsi Lienakin vieraan vuoksi.

"Mitä oli ollut, sanoppas?"

"Vaimopuuhissa vaan."

"He-hee, päässähän se lienee pyörinyt ennen minullakin joku ajatus,
mikä lienee pyörinyt."

"Mikä ajatus", kysyi pappi.

"Mikä. Vaimon ottopa tietenkin, niinkuin muillakin hulluilla. Se
Kärsämäen Anna Sohvi olisi muka saada pitänyt, jo olisi pitänyt --."

"Et saanut?"

"En. Ei tuota tullut kysytyksi, kysymättä kun jäi."

"Mitenkä jäi?"

"Jäi kuin jäi. Se kun oli vaan lihan himo, mitäs se muuta koko puuha.
Se kun nousi nuorena ja pakkasi päähän. Mutta kun se nousi, niin annas,
oli minullakin temppuni, että se alas painui."

"Kyllä noista kuului", sanoi Liena. "Temput oli ollut."

"Minkälaiset, kerrohan", sanoi pappi.

"Minä kun menin metsään, kun halu oli vaimoa ajatella, menin metsään ja
riisuuduin ihka alasti. Ja sanoin: 'Tässä on, Herra, palvelijas.' Ja
sitten keräsin tukon noita vihulaisia ja hakkasin tätä palvelijata
niin, että eikös sen himot hävinneet. Ja kun ruumis synnintuntoon
pääsi, menin vielä muurahaispesään ja annoin luontokappalten hakata
ruumistani ja niidenkin siinä sitä kuritusta ja Herran nuhdetta
harjoitella. Tokkos nytkään erkanet, synti, sanoin. Ja erkanihan se
kuin erkanikin. Eipä se vaimoa mieli sitten enää tehnyt."

"Jos ei isälläsikään vaimoa ollut", sanoi Liena kitisevällä äänellään
ja vilkaisi pappiin, "eipä sinuakaan olisi ollut."

"Voipi olla", sanoi Filemoni. "Vaan miehetön se äitivainaja olla taisi,
koska en minä niitä isänpuolia siinä sen luona nähnyt. Ja siksi
toisekseen, olisiko tuo noin suuri tuo vahinko, jos tuota tulemattomaan
tilaan jäikin, vaikka eipä silti, mikäpä tuota, jos tuota tuolta
tulikin, joutipahan elää ja nähdä tämän nähtävänsä."

"Annapahan sitten tulla muidenkin näkemään", sanoi pappi.

"Tulkoot, ehee, vaikka poissa pysyvät minun puolestani. En minä heitä
ilmoille auttamaan rupea, ehee. Sitä tuota henkipidintä kunhan jaksaisi
itsellensäkin, on sitä siinäkin tekemistä. Ja kun ei Sanassa eikä
muussakaan laissa ole veroitettu siihen ulostekoon, että elätä vaimo
vierelläsi ja jälkeläiset jäljessäsi, niin että kun sitä ei rikkeeksi
katsoa voine, niin jouti olla. Etenkin kun tällä kylällä vähänlaiseen
on suutarin työtä, niin naipas siihen sitten, siinä sanot ihmeillä
olevasi."

Hän ruopaisi korvallistaan, sylkäisi ja pienet tihrusilmänsä katsoivat
miettivästi, kun hän sääret lonkallaan siinä seisoi ja jäi ajattelemaan
näiden maallisten asioiden menoa.

"Jotta niin vähällä kuin mahdollista tämän matkasi taivaltaisit,
eiköhän se lyöne enemmän niinkuin Sanankin kanssa yhteen."

"On se niinkin", sanoi Liena. Vaan on se niinkin, että:

    "Kristus sen kuitenkin vahvisti,
    Lahjall' ja ihmeell' kaunisti,
    Niinkuin Johannes sanoo."

"Sanoi mitä sanoi", mörähteli Filemoni tuvan ovessa mennessään.

"Niin, niin", huokaisi Liena.

"Mitenkäs se Liena on jaksanut", kysyi pappi.

"Terveenä, Jumalan kiitos, on oltu. Ja terveys sehän on paras Jumalan
lahja."

Liena pani kahvipannunsa Loviisan pannun viereen. Piti pastorin
hänenkin vieraanaan olla. Paljosta oli hän pastorille kiitollinen. Eipä
hän ilman pastoria siinä terveenä seisonut.

Lienakin oli pitkä ja laiha kuten Loviisakin, mutta hän seisoi aina
eteenpäin kumarruksissa ja kurotti päällään. Suuret kädet riippuivat
raskaina sivuilla. Huivia piti hän yötä päivää päässä, ja se oli
vedetty korvien taakse vähän kuulon takia. Puhuessaan puristi hän
suupieliä lujasti ja ääni tulla kitisi hampaiden lomitse, ja
kulmakarvat kohosivat puoliväliin matalaa otsaa.

Hän oli hurskas ja Jumalan sanalle taipuvainen. Ja hän huokaeli aina.
Kuitenkaan ei hän ollut riitaisa eikä toraisa kuten hurskaat vaimot
usein. Kun häntä vain ohjattiin, taipui hän ymmärtämään. Hän oli
miettinyt paljon itseksensä etenkin juuri tätä Pyhän Sanan puolta. Ja
kaikki asiat otti hän tunnolleen vakavasti ja koetti mielessänsä elää
niinkuin viisaiden ja siviäin tulee, ja niinkuin viimeinen päivä jo
huomenna olisi. Sillä kuka tietää, kauanko armonaikaa itsekullakin on.
Ja kuka tietää, mikä raskautus mitäkin milloinkin odotti. Oli häntäkin
jo koeteltu, että hän tiesi Herran ankaran vihan ja koetuksen kuin
murskaavan nyrkin iskevän ja typertävän luomakuntaa. Niin että kun
hänkin vuosia muutamia sitten, miehen ensin menetettyään, tukahdutti
makaamalla kastamattoman lapsensa, oli koetus käydä hänelle
ylivoimaiseksi. Hänen sydäntään repi ajatellessa, pääsikö lapsi
taivaaseen, vai joutuiko se helvetin tulen tuhottavaksi. Hän etsi
Sanasta selvitystä. Vaan Sana oli ankara. Ja yhä sekavammiksi ja
ristiriitaisemmiksi muuttuivat ajatukset. Hän riensi joka sunnuntai
kirkkoon, paalusti jalan pakkasessa pitkät talvitaipaleet, eikä rauhaa
saanut. Hän söi vain paljasta leipää ja joi vettä, paastosi ja kidutti
itseänsä. Vaan selvyyttä ei tullut. Sitten säästi hän rahoja, osti
postillan, joka olikin lempeämpi kuin Pyhä Raamattu. Kuin kaste
nääntynyttä nurmikkoa, kuin sade kuivunutta viljaa, virkistivät ne
sanat hänen sieluansa. Jumala olikin lempeä Isä lapsillensa,
anteeksiantava ja sovittava, eikä kostava tuomari, niinkuin Raamattu
enemmän opetti. Ei hän viattomia suoraan kadotukseen heittänyt, vaan
tiedottomaan välitilaan armossaan asetti, siksi kunnes omakseen otti.
Sillä kaiken, jonka Hän luonut oli ja joka avuttomana Hänen luokseen
palasi, otti Hän syliinsä rakastaakseen sitä iankaikkisesta
iankaikkiseen. Kuka oli avuttomampi kuin lapsi? Kuka otollisempi Hänen
sylissään rakkauden sijan saamaan? Kiitetty, kiitetty, Sinä Isä,
ikuisesta viisaudestasi. Ja niinpä ei hänenkään syntinsä, kun hän
lapsensa Isän syliin saattoi, ollut niin toivottoman raskas, ettei sitä
anteeksi saisi. Hän alkoi jo rauhoittua, kun hän kerran lukiessaan
tuskalla tajusi, että postilla puhuikin iäisyysopissa ristiin Pyhän
Raamatun kanssa. Entinen tuska kohosi moninkertaisena ja epätoivo ei
antanut yön lepoa, päivän rauhaa. Mitä hänen oli tekeminen, mihin
uskominen, kun pyhät sanatkin olivat sekavat? Ja kun hän Loviisalle
tuskiansa voihki, särki se Loviisankin sydäntä ja hän mietti, mitä
olisi tehtävä. Silloin keksi hän, että Lienan olisi mentävä pappilaan
rovastilta itseltään kysymään. Kukas ne asiat paremmin kuin rovasti
tunsi.

Liena meni kirkolle, kantoi postillaa nenäliinanyytissä, näytti sitä
papille ja kertoi tuskistansa.

"Onhan sinulla Pyhä Raamattu", sanoi pappi, "mene ja tutki sitä, muu on
perkeleestä."

Muuta ei tarvittu. Kun Liena muisteli muutamia Raamatun paikkoja, jotka
polttivat hänen mieltänsä ennenkin, kasvoi hätä niin suureksi, että hän
sekaantui kokonaan järjiltään. Hän syytti itseänsä sillä, ettei hän
edes arvannut lastansa hätäkasteeseen panna, ennenkuin tuho oli
tulleilleen, ettei se silloin, niinkuin nyt, olisi kastamattomana ja
saastaisena tuomioon vikapää ollut. Jopa hän joskus pyrki mielessään
syyttämään itse Herraa siitä, ettei Hän lasta vaaralta suojellut,
niinkuin Hänen suojata tulisi. Eikö Hänen olisi pitänyt olla lastensa
turva ja hoiva? Eikä se kivi, johon kompastui. Eikä se kosto, joka
ikuista kirousta kylvi.

Liena menetti unensa ja puhe kävi sekavaksi. Yöt voihki hän ääneen ja
höpisi itseksensä armosta ja Pyhästä Sanasta. "Voi, voi, mikä piti
tulla", huokaili hän väliin. Sitä oli kestänyt jo neljättä kuukautta.

Silloin syyskesästä sattui Nyman tulemaan Koppelmäelle ja kuuli
asiasta. Liena hoki hänelle vain että: "Kastamatta jäi, kastamatta
jäi", ja mielettömän avuton katse silmissä tuijotti hän ympärilleen. Ja
silloin keksi Nyman sen ja sanoikin sen Lienalle varmasti ja
vakuuttavasti, että Herra oli unessa ilmaantunut hänelle ja sanonut:
"Käy ja kasta hautausmaalla sen Lienan ristimättömän pojan hautakumpu,
että hän rauhan saisi." Ja sitä varten oli hän nyt matkalle lähtenyt ja
ensi yönä taivaltaisi hän kirkkomaalle, niin oli unessa käsketty. "Sinä
Herran valittu." Liena syleili pappia ja uskoi. Ensi yön seutuun ei
Nyman näyttäytynyt. Liena valvoi ja odotti. Aamusilla tuli Nyman ja
sanoi: "Mene rauhaan, Liena, ja nuku, sinä Herran palvelija, sillä
täytetty on se, joka täytettämän pitää. Eläkä murehdi niistä, jotka
minun murheitani ovat, sanoo Herra. Maailman olen minä luonut, enkö
minä sitä hoivata taida. Avaruuteen olen minä maailmat siroittanut, ja
minun käsialoistani puhuvat avaruuden ääret. Mikä olet sinä ihminen,
että sinä minun viisauttani ja oikeuttani epäillä uskallat? Sinun
syntisi ovat suuret, vaan minun armoni on suurempi ja sylini avarampi
kuin mitä sinun ajatuksesi käsittää taitaa. Minun helmani on unohdus ja
minun sylini anteeksiantamus ja sovitus. Sillä kaikki on minusta ja
hukkuu minuun, eikä mitään muuta ole paitsi minä. Elä pelkää siis
lähestyä sinun alkujuurtasi, ihminen. Sillä mitään ei pidä hukkuman,
vaan iankaikkisen sovituksen saaman. Mene siis rauhaan, sanoo Herra
sinulle minun kauttani. Mene ja nuku huolistasi, sinä Herran pieni
palvelija, ja hoida sitä leiviskääsi, joka sinulle annettu on."

Nyman pani kylmän kääreen Lienan päähän, ja Liena nukkui rauhallisesti
koko sen päivän ja seuraavan yön ja heräsi selvänä unestaan. Kun hän
oli siksi voimistunut, istutti Nyman häntä suolahauteissa. Ja niin
parani hän kokonaan. "Elä sinä sotkeudu Hänen asioihinsa", vakuutti hän
Lienaa, "pidä sinä huoli vaan omistasi".

"Järjellä käsittämättömät ovatkin Hänen käsialansa. Niin, niin. Niin se
on", ja Liena huokasi pitkään. Alituinen huokaileminen jäi jäljelle
sairaudesta.

Nyman oli lopettanut aterian ja kiitettyään vetäytyi penkille. Lienan
kolme lasta tulivat marjasta ja antoivat Loviisalle tuomisensa.

"Tervehtikääpä nyt pastoria kauniisti", sanoi äiti.

Lapset tervehtivät ja kävivät istumaan ovensuupenkille. Loviisa laittoi
heille kullekin pitkät voileivät.

Vanhin tytär Karoliina oli hinteräjäseninen, heikko ja aivan vaalea.
Suuret siniset silmät olivat ihmettelevät. Hän oli äitinsä silmäterä,
ja Liinaharjaksi kutsui äiti häntä. Lasten isä, se Turus-vainaa, oli
turha kehuskelija. Ennenkuin Karoliina syntyi, odotti isänsä poikaa
siitä, mikä ajatus hänellä siinä lienee ollut, että poika sen muka olla
piti. Se kehua äyskäröi vain, vaikka Lienaa niin hävetti, kun lapsikin
syntyi liian aikaiseen, "tottumattomia kun oltiin niihin hommiin."

"No, poikako se nyt on", kysyi isä lapsen synnyttyä.

"Poika on, poika", sanoi auttajavaimo piloillaan. Ja mikä lienee
Lienaakin riivannut, ettei tullut sanoneeksi. Isä piti lasta vain
poikana, kunnes ristiäisissä tuli salaisuus ilmi. Vaan siitä lähtien ei
se Turunen lasta isän silmillä katsonut. Niin suuttui. Viatonhan lapsi
oli. Vaan mikä hullu lienee koko mies ollut. Vieläpä kerran
ryypyspäissään väitti, ettei tyttö muka ollut hänen. Vaan auta Jeesus,
sen Liena voi vaikka Jumalan edessä puhtaalla sydämellä vannoa, ettei
hän ikinä muiden kuin yhden miehen kanssa ole yhteydessä ollut. Ja se
mies oli hänen oma miehensä Jumalan ja ihmisten edessä. Sen miehen
suhteen täytti hän sen, mitä kristillinen kirkko, laki ja lähimmäisen
rakkaus vaatii. Ja joskin tyttö ennen avioa oli hankittu, niin Turusen
se oli. Ja jos ne sanat olivat valhetta, kuivukoon kieli suussa,
kummitelkoon haamu haudasta hänen edessään yötä päivää, ja jäykentykööt
jäsenet kuten spitalitautisen, niin että mitä tuli tuohon Turusen
puheeseen, niin puheita se oli, sapekkaita sanoja, ei muuta. Ja ettei
Liena niille sanoille arvoa antanut, sen näki jokainen. Mitä hän
humalaisen miehen sanoista. Ja nyt, kun mies oli muuttanut autuaitten
asunnoille, sillä kauniisti se Turunen täältä läksi, vaikka äkkikuolema
tapasi, niin ei Liena mistään kaunaa kantanut. Päinvastoin, hän oli
velallinen ja Turunen velkoja. Ja ikäänkuin Turuseen vedoten pyysi hän
anteeksi syntinsä aina. Niinkuin Turunen siellä olisi kelvollinen
välittäjäksi.

"Autuas Turunen", sanoi hän sydämessään, "anna minulle ne syntini
anteeksi, joita sinä antaa voit. Loppuja olisi minun sitten Itseltään
helpompi saada."

"Oletkos sinä tehnyt syntiä", kysyy miehen ääni hänen sydämessään.

"Olen, näethän sinä läpi sydänten. Vaan mitä tulee niihin rukiisiin,
joita käteni luvattomasti halasi, ja joita otin, olivat ne vaan
tähteitä, vaan kapanmaksu-tähteitä, niin ettei niillä hinkalorukiin
arvoa ollut. Ja niistä maksoin, kun tunto rupesi soimaamaan, vaan
maksoin liian vähän. Ja mitä tulee niihin villoihin, joita Autiovaaran
emännälle kehräsin, ei niitä ollutkaan puolta viidettä naulaa, oli alun
kolmatta, vaan kun niillä ei ollut puntaria ja se emäntä on höperö ja
tiukka oli talvi."

"Nämä synnit ovat kepiät kantaa, ne annan minä sinulle anteeksi, sinä
hurskas ja toimelias vaimo, joka kuormasi kärsivällisesti kannat."

Ja näissä ajatuksissa vettyivät aina Lienan silmät ja itku pyrki
kurkkuun ajatellessa, ettei hänen vaelluksensa kuitenkaan niin syntistä
ollut kuin monien muiden. Tuossa oli isättömiä lapsia ihmisiksi
saatettava, niitä ruokittava, niitä verhottava. Ja ehtihän hän Sanaakin
harjoittamaan. Ja sanaa muistaessaan otti hän kesken askareenkin aina
pärevakastaan vanhan virsikirjan ja veisata kiekautti jonkun virren ja
luki ääneen toista. Useita osasi hän ulkoakin. Ja luettua oli sydämessä
sama tunto, kuin jos olisi kirkossa käynyt. Niin kuivasi suuta, että
ajattelemaan pani, että eiköhän olisi kiehauttaa vähä kahvia. Ja hän
pani kirjan pois ja kiepsahti vikkelänä pannunsankaan ja puhdistetuin
sydämin jatkoi päivän askareita taas. Siten menivät päivät.




IV


Loviisan kahvipannu oli jo kiehunut, ja hän tarjosi kahvit papille ja
meni askareilleen. Lienan pannu kiehui liedellä vielä.

Lienan sisar Kaisa, joka myös oli loinen ja asui vähän kauempana, astui
tupaan nyytti kädessä, seisoi hetken ovensuussa ja sitten yhtäkkiä
läksi kulkemaan, tuli ja toppasi jäykkää kättänsä sanoen:

"Terveisiä."

"Terveisiä, mitäpä kuuluu?"

"Rauhaa. Mitä teille?"

"Rauhaa."

Lapsia ei hän kätellyt.

"Menettekö antamaan kättä tädille", sanoi Liena.

"Terveisiä", sanoivat lapset vuorotellen.

"Terveisiä. Mitäpä kuuluu", sanoi Kaisa.

"Rauhaa."

Liena nosti jo pannunsa selviämään.

"Kuuma siellä on", sanoi Kaisa.

"Kuuma on", sanoi Liena.

"Sopii nyt heinää tehdä", sanoi Kaisa.

"Sopii", sanoi Liena.

Sitten otti Liena sokerinhakkausvehkeet kirstunsa pohjalta polvelleen
ja alkoi tuohisessa pienennellä sokeria. Lehmänsääriluu-vasaralla ja
rikkinäisellä veitsellä naputteli hän taitavasti sokeriharkosta palat.
Lapset keräytyivät ympärille, että jos muru lattialle lentäisi.

"Pääsettekö siitä."

Vaan kukaan ei käskyä kuunnellut. Lapsista oli arvokkainta tuo
luuvasara, jolla heidän muistinaikansa oli sokeria särjetty. Se oli
sileä ja kaunis luu, ja lovi oli jo sen päähän kulunut.

"Antakaa, äiti, minä pienennän, minä teen hyvin pieniä enkä säre
muruiksi", pyysi Karoliina.

"Pääsettekö siitä", uhkasi äiti.

Joku pieni muru sirahti lattialle. Lapset ryntäsivät nokkimaan sitä.

Loviisa pistäysi taas tupaan, askarehti lieden luona. Ja kun sai
kätensä vapaiksi, meni hän vieraalle kättä pistämään.

"Terveisiä."

"Kiitoksia. Mitä kuuluu?"

"Rauha. Mitä vaan tänne?"

"Rauha."

Ja vähän ajan päästä sanoi taas Kaisa:

"Kuuma siellä on."

"Kuuma on."

"Sopii nyt heinää tehdä."

"Sopii nyt tehdä."

Sitten taas oli äänetöntä. Pappi kuljeksi tuvassa tupakoiden. Kaisa
istui penkin reunalla ristissä käsin ja pyöritteli peukaloitaan. Liena
tarjosi papille kahvit, jotka hänen välttämättä piti juoda. Sitten oli
Kaisan vuoro. Liena istuutui rahille ja vastakkain Kaisan kanssa
hörppivät he tulista kahviansa. Oikea käsi oli suorana sojossa ja
piteli vajaata kahvikuppia, ettei hameelle kahvi tippuisi, ja vasemman
käden sormien päällä höyrysi ja lainehti tulinen teevati, kun sitä
heilutti ja puhui siihen.

Hyyh-hyyh kuului vain hörpätessä.

Ja tyytyväinen ilme levisi kasvoille. Kyllä oli tuo kahvi poikaa. Se
kiersi ja varisti niin sydänalaa. Ei parempaa rohtoa tarvinnut.

Kun kolme kuppia oli juotu ja paritsat päälle maistimiksi, ojensi Liena
sokerimurut lapsille, jotka mennä teuhasivat heti ulos. Pannu pantiin
hiillokselle lepäämään, ettei jäähtyisi. Kaisa pyyhki hihansuulla
hikisiä kasvojansa.

"Kuuma tuli."

"Kuuma."

"Mitenkä teidän puolellanne jaksetaan", kysyi Loviisa.

"Hyvästi, mikäs siellä on jaksettaessa." Kohta kuitenkin lisäsi hän:

"Meidänkin emäntä se sai pieniä."

"Vai sai."

"Sai. Niin se pyysi, että jos Loviisa tulisi saunoille."

"Pitääpä tulla. Poikako on vai tyttö?"

"Tyttö."

"Tyhjä vaivapa oli sitten jonkun mielestä", sanoi Liena.

"Jos ei olisi vaimoja, eipä olisi miehiäkään", sanoi pappi. "Ja jos ei
olisi miehiä, jäisipä tupakka tekemättä."

"Niin se on", sanoi Kaisa.

Liena kaatoi vielä Kaisalle kupin kahvia.

"Ota", sanoi.

Kaisa hörppi sen.

"Mitenkä se Tahvo siellä jaksaa", kysyi Liena.

"Niin, mikä Tahvo?"

"Se veljesi Tahvo?"

"Niinkö se veli Tahvo? Huonosti se Tahvo jaksaa. Eikö tuo kuolema
tuolle tulle, kun tohtori kuului kieltäneen potaatin syönnin."

"Oh hoh, vai on Tahvorukan asiat niin huonosti", huokasi Liena.

Kaisa kohosi yhtäkkiä ylös, meni ja tökkäsi jokaiselle kättä ja katosi.

"Jos Liena käväiseisi kodassa, siellä on rokkapata tulella. Jätän sen
Lienan toimitukseksi", sanoi Loviisa.

"Jättäkää vaan."

Tuvan painavassa kuumuudessa ja äänettömyydessä kuului vain sirkan
iloinen sirinä uunin takaa ja kohoavien taikinakorvojen pihinä
penkiltä.




V


Nyman vetäytyi pihamaalle pitkälleen. Siinä oli hyvä olla.

Tuolla näkyivät vedet ja metsät. Täällä ihmisten asunto viljapeltojensa
keskellä, jotka olivat kuin suojaava muuri sen ympärillä. Tuolla oli
taivas, täällä maa. Aurinko valoi tuhlaamalla siunaavia säteitään,
polttaa hellitti ja kypsytti. Ja raskaana painui tuoksuista täyteläinen
ilma pitkin kaareilevaa maanpovea.

Siinä oli hänenkin hyvä ajatella ja hyvä ajattelematta olla. Lepäsi
vain kuten lapsi äitinsä rinnoilla ja antoi ajan mennä.

Ja sitten uneksi hän kevyesti, kuten lapsena uneksitaan. Uneksi
kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän oli näkevinään, kuinka Isä Jumala
istui tuolla omassa taivaassansa mahtavana ja rikkaana kuten
suurtilallinen ainakin ja katseli omiansa ja toisten hallitsijoiden
käsialoja, taivaankappaleita, joissa elämä, ihmeellinen ja rikas,
kumpusi täyteläisenä elottomuuden sylistä, joissa sielullinen toiminta
ja luomistyö jatkui yhä ainetta hioen ja ihmeellisiin muotoihin sitä
kirkastaen. Mitä oli maassa siihen nähden? Niinkuin kivi, jota vedet
huuhtovat ja kuluttavat kuultavaksi, niin ihminenkin, kun maan surut,
murheet ja köyhyys ahdisti, kului ja alkoi kuultaa. "Sielullinen
olento, tietävä ja tunteva", ajatteli Jumala, "maata ei se enää ole".
Vaan toisten taivaankappalten hallitsijat pudistivat päätänsä ja
hymyilivät.

Lienan lapset, jotka pihalla leikkivät, lähestyivät ujostellen pappia.
He olivat vanhoja ystäviä. Kuitenkin lapsia aina alussa ujostutti ja
vähän pelottikin papin synkkä ja musta ulkomuoto.

"Tulehan tännemmäksi, Iida, katso minulla on sokeriakin."

Hän kaivoi taskustansa kaksi sokeripalaa ja jakoi ne lapsille.

"Onko kaupungissa paljo sokeria", kysyi Kalle, keskimmäinen lapsista.

"On."

"Onko kaupungissa aina päivä?"

"Ei, miten niin?"

"Kun Karoliina niin sanoo."

"Kun minä niin luulin", sanoi Karoliina.

"Kaupungissa on yö ja päivä kuten täälläkin."

"Vaan Kallepa sanoi, että kaupungissa asuu enkeliä."

"Enkelit asuvat taivaassa."

"Ja kun ihminen kuolee, tulee se enkeliksi", sanoi Karoliina jo
rohkeammin. "Kaikki ihmiset, jotka ovat hyviä, tulevat enkeleiksi."

"Niin", sanoi Kallekin ja nyökäytti totisena päätään.

"Syövätkö taivaassa sokeria", kysyi nuorin Iida.

"Syövät", sanoi Kalle.

"Mistä sinä tiedät", kysyi pappi.

"Minä näin", vakuutti Kalle. "Näin, kun Jumala astui kivikkoahoa, eikä
tukistanut minua. Vaan enkelilläpä oli suuri sokeriastia kädessä ja kun
se söi, tukisti Jumala."

Kalle väänsi kasvojansa, niinkuin häntä olisi tukistettu.

"Eipäs", sanoi Karoliina.

"Tukisti, se on vihainen."

"Kalle on nähnyt unta", sanoi pappi.

"Vaan se on vihainen."

"Se on hyvä", sanoi Karoliina.

"Enkelitpä ovat vielä parempia", väitti Kalle, "ne ruokkivat pieniä
lintuja talvella."

"Elä sano, Kalle, että parempia, Jumala heittää suuren kiven päällesi,
jos kuulee."

"Eihän heitä minun päälleni", kysyi Iida peloissaan ja tarttui pappiin.

"Ei heitä lapsen päälle."

"Eikä vie taivaaseen?"

"Ei vie."

"Minut saa viedä", sanoi Karoliina vanhemman itsetietoisuudella.
"Siellä on hyvä olla. Kaikilla Jumalan lapsilla on hyvä olla."

"Ja minut saa viedä", sanoi Kalle, "minä rupean siellä Jumalan
renkipojaksi."

"Vaan ei taivaassa ole peltoja", sanoi Karoliina. "Siellä kasvaa vaan
kukkia."

"Minä kastelen kukkia."

"Ja minä poimin marjoja", viehättyi Karoliinakin ajattelemaan.

"Ovatko kaikki ihmiset Jumalan lapsia", kysyi taas Kalle.

"Ovat."

"Vanhat miehetkinkö ovat Jumalan lapsia?"

"Ovat kaikki."

"Hi-hi-hii", se Kallea nauratti. Että vanha isäntäkin on vain Jumalan
lapsi ja Jumala saa piiskata häntä mielin määrin, jos tahtoo.

"Ei saa nauraa, kun Jumalasta puhutaan", sanoi Karoliina ankarasti.
"Jos se näkee."

Kalle kävi totiseksi.

"Jos se näkee", uhkasi Karoliina, "niin tuliseen järveen heitetään ja
kattilassa keitetään".

Iida tarttui papin kaulaan.

"Eihän minua heitetä?"

"Ei heitetä."

"Eikä Kalleakaan?"

"Ei ketään."

Kallekin katsoi kauhuissaan silmät selällään. Häntä pöyristytti aina se
tulinen järvi käärmeineen, josta äiti virsikirjasta aina luki. Sinne
jos joutui.

Vaan yhtäkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kun hän taivaalle katsoi.
Pois haihtui pelko kuin tuulen puhaltamana.

"Katsokaa, pääskynen, miten ylös se lentää, nyt ei sitä enää näy."

"Ei näy."

"Ei näy. Jos se lensi taivaaseen."

"Ilmaan se katosi", sanoi Karoliina.

"Vaan tuon sinisen takana on taivas", väitti Kalle.

"On. Ja sen kannessa on talvella reikiä. Ja ne ovat tähtiä tahi Jumalan
silmiä."

"Eipään. Mitä ne ovat?" kysyi Kalle papilta.

"Mitäkö ovat? Ne ovat toisia maailmoita."

"Toisiako maailmoita?"

Sitä eivät lapset käsittäneet.

"Ja onko siellä ihmisiä?"

"On ehkä jonkunlaisia."

"Vaanpa kun ne ovat pieniä kuin tähtikukkia", sanoi Karoliina.

"Jospa ne ovatkin tähtikukkia. Ajatellaanpas, että kasvoikin kerran
lehdossa pieniä metsätähtiä, valkeita tähtikukkia. Niillä oli hyvä
siellä olla. Niiden sydän oli iloinen ja kevyt ja silmä viaton,
niinkuin tähtikukan on. Vaan ne kaipasivat pois maasta. Ja kun kesäilta
hämärtyi, kuului metsästä huokaus. Luoja kuuli sen ja lähetti enkelinsä
kysymään, mitä he vielä toivoivat, eikö heillä ollut hyvä olla, eikö
maassa ollut ravintoa kyllin. Oli ravintoa maassa, vaan he tahtoivat
nähdä itse Jumalan, auringon ja taivaan avaruuden. Samassa tuli
tuulenpyörre, taittoi kukat varsistaan ja vei ne ylös avaruuksiin. Vaan
auringon näkeminen häikäisi heidän silmänsä, eivätkä he mitään muuta
nähneet. Ja sokeina harhailivat he taivaan kannella ja hajaantuivat
erilleen. Aurinko kultasi heidät ikuisella kirkkaudella. Vaan mitä se
oli? Pois kaipasivat he sieltä. Tänne katsovat nyt kultaiset tähdet
sokeilla silmillään, mitään eivät näe, vaan ääntä kuulevat ja
ikävöivät. Ja kun yö pimenee, tuikahtelee surullisesti heidän sokea
silmänsä, kun he yhä muistelevat tätä maata, jonka lapsia hekin kerran
olivat."

"Ei olisi niiden pitänyt kaivata pois maasta", sanoi Karoliina.

"Ei", sanoi pappi. "Eihän täällä olekaan niin paha olla."

"Ei", sanoi Kalle, "en minä milloinkaan kaipaa. Siitä tulee sokeaksi."

"Ja siitä, kun tahtoo nähdä Jumalan", sanoi Karoliina.

"Niinkuin eräs poikakin", sanoi pappi.

"Kertokaa."

"Oli kerran pieni poika ja hän tahtoi nähdä Jumalan. Kun hän kasvoi
suuremmaksi, ajatteli hän, että Jumala on etsittävä Hänen teoistansa.
Hän katseli kaikkea, ja kaikki oli kaunista. Hän kiintyi maailmaan.
Vaan se ei ollut Luojalle otollista. Luoja lähetti yöllä enkelinsä,
joka voiteli pojan silmäluomet epäilyksen nesteellä. Kun poika heräsi,
havaitsi hän, ettei maailma ollutkaan se, joksi hän sitä luuli. Mitään
kaunista ei siinä ollut. Kaikki oli pientä ja vierasta. Ja hän ikävöi.
Ja kun hän oli yksin ja ikävöi, kohosi hänen omasta rinnastansa
ihmeelliset sävelet. Hän kuunteli ja kuunteli. Niissä olikin se, jota
hän oli kaivannut, niissä oli se maailma, jota hän rakasti. Ja hänelle
aukeni omien ajatustensa ihmemaailma, joka oli ihmeellisempi kuin
Luojan luomat ihmeet, rikkaampi kuin rannattomat avaruudet. Mutta se ei
ollut otollista Luojalle, ja Hän päätti hukuttaa hänet hänen
ajatustensa ylpeyden tähden. Vaan enkeleitä säälitti pojan kohtalo. Ja
eräs enkeli, harmaa tuskien kehrääjätär, lensi yöllä maahan ja kaatoi
katkeraa yrttinestettä pojan silmäkulmiin. Kun poika heräsi, tunsi hän
rinnassaan kirvelevää kipua, tunsi tyhjyyttä ja elämän autiutta. Hän
oli yksin ja hyljätty. Hän oli pieni ja mitätön. Vaan Luojan maailma
oli nyt kirkkaampi hänestä, se oli pieni ja kirkas kuin hänen entinen
kotipihansa. Kotipihansa? Missä oli nyt se? Hän läksi etsimään. Vaan
oikeata tietä ei hän löytänyt. Hän etsii, etsii vieläkin kotiansa ja
rauhaansa ja kiertää yhä. Sillä se, joka tahtoo nähdä Jumalan, eikä ole
luotu sitä näkemään, saa kärsiä siitä rangaistuksen. Vaan
rangaistuksessa on siunaus."

"Niin että Jumala leppyy sitten", sanoi Karoliina.

"Niin se leppyy."

"Ja antaa sen pojan tulla taivaaseen. Ja siellähän on ihmisen oikea
koti."

"Siellä."




VI


"Jos pastori tulisi tupaan", huusi Loviisa tuvan ovelta.

"Tullaan."

"Jos pastori olisi hyvä."

"Kahviako taas? Ei tullut mitään."

"Pitää nyt vaan ottaa."

Ja muu ei auttanut.

"Näkyvät heinämiehetkin tulevan. Ja päivä on vasta puolissa. Jokohan ne
nyt loppuun saivat, kun on Eveliina jo tuossa."

Eveliina, toinen piika, astua hepotteli ensimmäisenä pihaan.
Päällyshame oli kietaistu ylös vyötäisille ja punaraitainen
alushame kirkkaine helmareunuksineen oli päivettyneiden jalkojen
puolipohkeeseen. Valkea huivi oli silmillä. Hän suojeli kasvojaan
päivettymästä, ne olivatkin valkeat ja punertavat kuin paras mansikka.
Vahvat käsivarret olivat sitävastoin paidanhihan rajoihin kiiltävän
ruskeat. Haravan heitti hän pihalle ja viskasi huivin tupaan tullessaan
ovenpielinaulaan.

"Oh-hoh, kuumapa on", hän kätteli vierasta.

"Joko siellä heinänteko loppui", kysyi talon tytär.

"Jo loppui. Pientareelta tuosta kuuluivat päivän täyttävän."

"Onhan siinä täytteeksi."

"On."

"Jääpäs sinä, Eveliina, alustamaan tuo taikina, kun minä sormeni särin.
Juohan ensin kahvia tuosta."

"Alustetaan vaan. Joko sitä on lisätty?"

"Jo lisäsin. Myöhänlaiseen meni. Jo tässä yksi taikina paistuikin, vaan
en uskaltanut tuota leipää panemattakaan olla, kun on pyhä tulossa.
Rieska on tuossa pienemmässä korvossa. Pitäisi ne yhteen uuniin sopia."

Eveliina joi kupin kahvia, meni, pesi porstuassa kätensä, sitoi huivin
pään ympäri hiusten suojaksi, ettei tukka alustaessa hulmuaisi. Hänellä
oli ruskea, kaunis tukka ja etuhiukset eivät tahtoneet korvan taakse
ylettää. Nytkin alustaessa hipui kaksi suortuvaa jo irti ja alkoi siinä
silmiä kangertaa. Hän hotaisi niitä käsivarsillaan taaksepäin, vaan ne
pyrkivät silmien eteen aina.

Renki Jussikin tuli tupaan ja istuutui tupakoimaan, ennenkuin
pientareelle rupeamaa täyttämään kävi.

"Eläpäs laiskoittele, mies", sanoi Eveliina leikillään. "Laiskuus ei
ole vielä ketään elättänyt." Eveliina itse oli joutuisa ja väsymätön.

"Ei kiirettä kirkkoon."

"Panisit nuo hiukset tuonne huivin alle, kun tuossa silmillä
keikkuvat."

"Mitä annat, jos panen?"

"Saat suuren voileivän."

"Joko olisi antajaksi." Jussi työnsi kuitenkin kömpelöillä sormillaan
hiussuortuvia huivin alle, vaan huivipa irtosikin kokonaan päästä.

"Siitä nähdään. Ei miehestä siksi. Panepas nyt paikoilleen." Eveliina
nauroi, niin että hampaat välkkyivät.

Jussi koetti, vaan ei onnistunut.

"Mene pois, ei sinusta ole." Eveliina töykkäsi taikinakädellään Jussia
poskeen. Jussi hankasi taikinan pois.

"Ha-ha-ha-haa."

"Elä kujeile, kuule. Jos minä kostan!"

Eveliinan nauru sytytti kisanhalun Jussissakin.

"Mitenkäpä kostaisit? Eipä sinussa ole miestä kostajaksi."

"Nähdäänpähän. Vaan syytä silloin itseäsi."

"Oh-hoh-hoo."

"Annapa, kun kysyn sinulta kysymyksen."

"Kysy häntä."

"Onko parempi katsoa vai katua?"

"Mistä te olette kotoisin?"

"Annahan olla, kun näytän, mistä olen", nauroi Jussi.

Sen silmätkin ovat niin somat, kun se nauraa, ajatteli Eveliina ja
katsoi Jussiin. Jos Jussi olisi vapaa, ei hän vastaan panisi, jos se
kostaa tahtoisi. Niin se häntä miellyttämään pyrki. Vahinko vain, että
Annastiina oli raskaana sille. Siinäpä se ainoa vika olikin. Eikä se
nyt enää muista, kun toisen oli. Vaan kunnon mies se oli. Toiset
tuntuivat joutavilta sen rinnalla. Ja työtäkin se teki lupaa kysymättä
ja joutui. Vaan ennen kaikkea miehen näköinen oli. Tuollainen vaalea ja
pitkä se häntä enimmin miellytti.

Jussi ja pastori puhelivat ilmoista ja heinänteosta, ja Eveliina alusti
taikinaa huomaamatta paljon, mitä hän teki. Niin pyörivät ajatukset
hänen päässään. Miten ne villiytyivätkin joskus. Ja joku ajatus se
viehätti ajatella aina. Vaan toinen löi vasten. Ja vasten löi renki
Jahvettia asettaa sille sijalle, jolle hän olisi asettanut Jussin.
Mielellään hän sitä Jahvettia härnäsi, eipä siltä. Otettavaksi siitä ei
olisi ollut. Vaan niinpä näytti, että se sen hänellä vielä otatti.
Näytti, ettei sitä kiertää voi. Hänen osakseen se Jahvetti vielä
joutui. Se hänen sydäntään pyrki painamaan. Jahvetti kun ei ollut hänen
verilleenkään käypä. Sellainen hiljainen ja hidas. Ja tarkkakin se oli.
Soikeana se penni hänen näpistään läksi. Toistakymmenen vuoden ansiot
oli hänellä säästössä. Nyt oli hän vasta ensimmäiset ostovaatteetkin
raskinut laitattaa. Ja naisten silkin oli ostanut kihloikseen.

Tässä muutamana sunnuntai-iltana oli hän kutsunut Eveliinan
renkien aittaan. Muita ei ollut kotona silloin. "Olisi niinkuin
näyteltävääkin", oli sanonut. Ymmärsihän Eveliina, mitä puhetta se oli,
ja piloillaan sinne pistäysikin.

"Mietteissäni, tuota, tämän silkin ostin."

"Niinpä näkyy."

"Mietteissäni, tuota, ostin. Että jos sopii niinkuin ottaa", sanoi
hän ja levitti huivia käsissään ja katsoi suu auki, että mitä se
Eveliina --.

"Onhan tuo huivi", sanoi Eveliina. Ja olikinhan se tavallinen silkki,
eipä siltä, vaan ei hän vielä Jahvetin kihloihin tahtonut, ainahan
niihin ehti.

"Jos niinkuin sopisi tuumat yhteen ja jos olisi korjuuta tälle
huiville?"

"Joutaapahan olla."

"Joutaapahan olla sitten."

Jahvetti korjasi silkin pois ja penkoi kirstuaan.

"Ja tässä on se pankkikirjan tapainen."

"Näkyy olevan." Sen hän otti käteensä ja katsoi, vaan ei ymmärtänyt
siitä mitään.

"Mietteissäni, tuota, olen liikapennin talteen pistänyt, että jos tuota
joskus niinkuin -- vaan eihän sitä --." Jahvetti katsoi lapikkaan
kärkeen ja jatkoi: "Sitä ovat ne kaikenlaiset ajatukset päätä
vanninreet. Että luonnonmukaisuuden tähden jos --. Ja sitten sitä
paremmin voisi siirtyä mökkiläiseksi ikäänkuin. Niitä on viisisatasen
paikkeille noita rahapenniä kertynyt, niin että jos sopisi --."

Eveliina ei raskinut suoraan kieltääkään.

"Jos toisen kerran sitten. Tässä kun on lypsylle lähtökin."

"No, jos toisen kerran."

Vaan sen koommin ei heillä siitä puhetta ollut. Ei Eveliina tahtonut
sinne eikä tänne. Ainapahan sitä Jahvetin kihloihin ehti, päätteli hän.
Vaan toiset pitivät asiaa päätettynä ja yhä Jahvettia hänelle
vetelivät.

Kun Loviisa askareiltaan pistäysi tupaan, sanoi Eveliina:

"Pistäkääpäs te, Loviisa, tuo huivi päähäni, kun Jussi sen pois
repäisi."

Jussi veteli rauhallisesti savuja papin kanssa ja myhähteli. Loviisa
sitoi huivin.

"Tämä Jussi tässä uhitteliin minulle, kuulkoon nyt Loviisakin, mikä
mies se on miehiään. Minä sanoin sille, että pysyköön uskollisena
entiselleen."

Loviisan kasvot pysyivät kylminä niinkuin ainakin.

"Vai niin sinä sanoit", sanoi Jussi. "Ja minkähän tapauksen varalle
sinä niitä neuvojasi latelit?"

"Ha-ha-haa, minkäkö tapauksen? Joka tapauksen."

"Kysynkö minä sinulta vielä, onko parempi katsoa vai katua?"

"Minkä tapauksen varalta? Ja minkä asian suhteen?"

"Jahvetin suhteen."

"Paras on katsoa, ha-ha-haa, myöhä katua." Hän pudisti vallattomasti
päätään, niin että kiharat huiskahtivat vain.

"Eikö kelvatakseen? Parempi se on kuin sinä." Ja papille sanoi hän:
"Tällä olisi sulhasia tällä Eveliinalla, tuo Jahvetti."

"Mikä, hyvä mieshän se on Jahvetti."

"Liian hyvä minulle."

"Eläpäs leikilläsi. Se niinkuin puhemiehekseen minua pyyteli.
Maksaisikoon tuo vaivan näistä sinulle puhellakaan", arveli Jussi.

"Ei maksa."

"Vaan totta puhuen, hulluko sinä olet?"

"Hullu. Eipä ole kiirettä kirkkoon."

"Ja kun minulla on kaksimarkkanen ja silkki kihloiksi sinulle
tulemassa."

"Ha-ha-haa."

"Ihan totta. Lähde katsomaan. Sanoi, että pistä ne siinä pyhän seudussa
Eveliinalle."

"Anna olla pistämättä. En ota."

"Otat sinä kerran kuitenkin. Mihinkä pääset. Ei se siitänsä somene."

"Ei se siitänsä somene", sanoi pappikin. "Eikä olekaan eilisen teiren
poikia."

"Ha-ha-haa, eipä taida olla", nauroi Eveliina ja katsoa solautti
iloisesti Jussin sinisiin silmiin ja Jussi hymähti vastaan.

Vaan kun Eveliina meni porstuaan pesemään taikinaisia käsiään, sanoi
Loviisa siitä sivu kulkiessaan:

"Eveliina."

"No?"

"Pitäisi sanoa sinulle joku sana."

"Antaa kuulua."

"Elä sinä kujeile noiden miesten kanssa, siitä ei hyvä seuraa. Sanovat
vielä, että tämän talon naiset ovat menosillaan kuin kissat --."

"Enhän minä --."

"Vai et. Jussinkin edessä palavat sinun silmäsi kuin hehkuva hiillos.
Hillitse nyt toki itseäsi, ihanhan tuota saa hävetä."

Silloin Eveliina kiivastui.

"Minkä minä taidan silmilleni. Luojanhan ne lienevät luomat niinkuin
muidenkin. Jos palavat, tottahan sammuvatkin kerran."

"Vaan hävettää minua."

"Minkä minä taidan, jos hävettää. Ja pääsettehän minusta, lieneehän
sitä sijaa muuallakin."

"Ole joutavia. Tyhjää närkästelet. Enhän minä pahalla. Minä vaan
ihmisyyden nimessä tuota sanoin. Jos häviöön vielä itsesi saatat, kun
lapsellinen olet."

"Jos häviöönkin, mitä se muihin kuuluu. Yks' hävinneen kaikki! Kyllä
minä häviöni vastaan."

"Enhän minä pahalla. Ei Eveliinan tarvitse pahoitella. Minäkin tulen
kiivastelleeksi."

Eveliinan silmiin kierähtivät vedet.

Ja Loviisa ajatteli, että tyhjää hän sanoi. Mitä toisen silmäykset
häneen kuuluivat. Jos kaikki olisivat niinkuin hän, olisi ihmisten
elämä hyvin ilotonta.

"Meneekö Eveliina puita kantamaan?"

"Mennään."

Eveliina puolestaan oli jo lauhtunut ja ajatteli mennessään, että
oikeassa se Loviisa oli. Mitä hänen tarvitsikaan Jussia ajatuksissaan
pitää. Ihmekö, jos se päällekin näkyi. Ja ihmekö, jos se niin tasaista
kuin Loviisaa suututti. Ei hän ollut niinkuin siveät ovat. Piti koettaa
olla. Vaan se yksi ajatus tarttui aina ja iskeytyi, niin että
järjiltään oli. Minkä hän sille taisi. Ja joskus tuntui kuin hän olisi
voinut olla vaikka kaikkien vaimo yhtaikaa. Ja siitä näki, ettei hän
virheetön ollut. Kaiketi Loviisa sen huomasi ja sitä tarkoitti.

Vaan Loviisa ei sitä tarkoittanut. Ellei se olisi ollut Jussi, tuskin
hän olisi mitään Eveliinalle virkkanut. Nyt jäljestäpäin huomasi hän
sen. Hän ei sallinut, eikä vieläkään voinut nähdä, että Jussin kanssa
vehtailtiin. Joka kerta teki se hänelle pahaa, vaikka hän ei sitä
ymmärtänyt eikä ajatellut.

Oli aika, jolloin hän itse mielellään Jussia ajatteli. Useinpa alussa,
noin nelisen vuotta sitten, kun Jussi taloon tuli, istuskeli Loviisa
tuvan penkillä tarinoiden joukkojen kanssa. Hänen vakavat, synkänlaiset
silmänsä välähtivät lämpimästi, kun hän Jussin kanssa leikkiä laski ja
unohtui salasilmäyksin hänen nuorta ja rotevaa varttaan ihastelemaan.
Ja useinpa tapahtui, että hän iltahämärässä yksin ajatuksiinsa
vaipuneena tuvassa istui ja sukkaa neuloi, kun miehet liinavaatteissaan
saunatieltä kohosivat. Komeimpana ja ryhdikkäimpänä astui Jussi. Ja kun
se mieshaamu korkeana ja notkeana tuvan hämärässä pimeässä liikkui,
läikähti Loviisan sydänalassa. Hän olisi voinut siitä kamariinsa käydä.
Vaan eipä tullut käydyksi. Hän olisi voinut jättää sen katselemisen,
vaan eipä tullut ajatelleeksi sitä. Kaikki kävi itsestään. Eikä kukaan
olisi voinut aavistaakaan, että hän Jussin tähden siinä istui. Ja
useinpa silloin istuutui Jussi pöydän eduspenkin päähän ja veisteli.
Äkäisesti sinkoilivat lastut. Loviisa istui takana ja näki, kuinka
notkea selkä kaartui paidan alla. Auki olevan paidankauluksen alta
kohosi päivettynyt, kaunis niska, jota vasten valkea tukka näytti
herttaiselta, kuin Jussi lapsi tahi pieni poikanen vain olisi. Ja se
valkea mieshaamu selvine piirteineen tuvan hämärtävässä pimeässä
iskeytyi haihtumattomaksi kuvaksi Loviisan muistiin ja näiversi mieltä.

Kerran satutti Jussi sormeensa.

"No, mikäs Jussille nyt tuli?" kysyi hän.

"Taisi sormeen sattua. Kaikkiakin kun tuo veri juoksee lattialle."

"Minä haen sidettä. Piteleppäs tuolla tavalla asettasi."

Loviisa sitoi haavan itse. Ja Jussi kiitti. Tuntui hyvältä saada se
sitoa ja ajatella, ettei Jussilla muitakaan sitojoita ollut. Sinä
iltana tuli Loviisa ajatelleeksi, että mitähän jos Jussi huomaisi hänen
taipuisuutensa ja kysyisi häntä. Vaan ei hän silloin toden teolla,
vaikkapa niinkin kävisi, ettei hän muista ikinä välittäisi, voisi
siihen suostua. Ei käynyt se ikinä päinsä, että he yhteenmenoa
ajattelemaan johtuisivat. Niin sokaistu ei hän vielä ollut, että
mahdottomuuksiin meni, joskin hän nykyään ajattelemattomuudessaan oli
järjettömän mieliteon valtaan antautua.

Ja kun hän huomasi sen, rupesi hän olemaan ankarampi itseään kohtaan.
Mikä lapsi hän enää olikaan? Eikö ollut aika ottaa jo asioita
vakavasti. Kosijoita oli käynyt häntä kysymässä. Hän ei ollut niistä
välittänyt. Vuodet olivat vain tyhjässä menneet. Nyt kuitenkin oli aika
jo hänen naittaa itsensä. Tanelikin kun tuli täyteen ikään. Hän päätti
sen tehdä, kun sopiva kosija sattui. Ja Jussikin löysi sitten jo
omansa, kun Annastiina heille palvelijaksi tuli.

Niin haipuivat pois ne turhat ajatukset, jotka salaa olivat
lämmittäneet Loviisan mieltä. Pois haipui se kaikki, ilman katkeruutta
katosi. Jonkinlainen iloton ymmärtämys ja elämän iltahämäryys valtasi
hänen sydämensä tunnot. Sillä tiesihän hän, että vieras kaikelle tälle
kevään lämpimälle sitä oli ihminen kuitenkin. Vierasta oli kaikki,
niinkuin suku ja koti, vierasta kaikki, jota elämäksi kutsutaan. Ei
ollut ihmisyyden teitä kulkiessa muuta edessä kuin ankara täytymys ja
itsensä kieltäminen. Sen hän aina oli hämärästi tuntenut ja tuskitta
nytkin tunsi. Sen opin oli iloton koti ja yksinäinen nuoruus hänen
mieleensä istuttaneet.

Niin että tyhjää hän äsken Eveliinaa loukkasi. Pitäköön jokainen
kohdastansa huolen. Ja lapsi eikö tuo Eveliina vielä liene niissä
asioissa.

Ja sitä miettiessään ajatteli hän, että oli ehkä parasta hänenkin nyt
ne kirjeet pastorilla kirjoituttaa, ennenkuin se isäukon tapasi ja
ryyppysille ryhtyi. Oli siitäkin sitten vapaa. Ja tuvan ovelta sanoi
Loviisa tasaisella äänellään:

"Olisiko pastori nyt hyvä ja tulisi tänne."




VII


He menivät Loviisan aitan vinnille. Orret ja seinät olivat siellä
täynnä vaatetavaraa. Kaikki oli järjestyksessä ja puhdasta. Alakerrassa
oli Loviisan sänky, vaan täällä vinnillä arkut, tuoli ja pöytä, jolla
oli paperia ja kirjoitustarpeet.

"Olisin pyytänyt pastorin nyt ne kirjeet kirjoittamaan."

"Kirjoitetaanpa vaan."

"Ja täällä olisivat nämä kirjeet, että pastori jos lukisi." Loviisa
otti kirstustaan kaksi kirjettä, jotka antoi papille.

Itse Loviisa istuutui vinnin viimeiselle rapulle totisena ja Nyman
istuutui tuolille pöydän ääreen ja hyräili jotakin iloista veisua
saadakseen Loviisan leikkisämmäksi. Hän otti kirjeet kuoristaan. Ne
olivat kirjoitetut suurilla ja epätasaisilla kirjaimilla. Näki, että
kirjoittamiseen oli kuitenkin aikaa pantu. Paperikin oli rutistunut ja
tähräytynyt tottumattomien ja kömpelöiden käsien pitelystä.

Toinen kirje oli paljon aikaisempi kuin toinen. Vaan kun Loviisa ei
osannut kirjoitusta lukea, olivat ne lukematta molemmat kätkössä
olleet. Suusanallisesti oli tuoja ne terveiset viikolla tuonut, että
jos Loviisa pyhäiltana voisi kävellä Koivistolan tietä kylälle päin.
Siihen asiaan tuota nyt kuitenkin vastata sai, kun kynämies maille
sattui.

Nyman luki:

    Korkeasti kunnioitettu ja siveä neito, talon tytär Loviisa
    Koppelmäkeläinen.

    Hyvää päivää tuttavani neito Loviisa. Kun ovat ne lempimisen ajat
    ihmisen iässä, niin on se tietenkin mielitietty, jonka luokse
    parhaimmat ajatukset taivaltavat, kun muulta työltä joutavat.
    Hankkia se ikuinen elämänkumppani, on tosi ja oikea pyrkimys,
    kun se ajallaan sattuu, sillä sen pyrkimyksen alku ja juuri on
    itse Rakkaus. Ja se Rakkaus on Luojan säätämä välityskeino, että
    helpommaksi kävisi vierasten ihmisten yhteenlyöttäytyminen, joka
    yhteenlyöttäytyminen on puolestaan tarpeen vaatima kaikkinaista
    tarkoitusta, niinkuin karjanhoitoa, talon ylläpitoa sekä moninaista
    yksityistä hyvää varten.

    Ja se rakkaus on kuin kukkanen, joka aikansa kukoistaa ja kasvaa.
    Ja se kasvaa meidänkin välillämme, ainakin meiltäpäin teillepäin.
    Mitä sitten sieltäpäin tehnee, en tiedä. Vaan kun Te olette köyhän
    palvelijanne niin arvolliseksi tehneet, että suopeasti tännepäin
    katsotte, niin olen siinä varassa, enkä muita kysy. Ja siinä
    tarkoituksessa liitän tähän tämän Lemmenlaulun eli muistovärssyn:

        Sua lemmin impi armas, mä asti kuolemaan.
        Jos sinä minut jätät, rupean suremaan.

    Terveiset meiltä teille.

                                            Se eräs ... Pekka.

    Korkeasti kihlattu morsiameni.

    Täten lähestyn teitä ja saan tietää antaa, että olen voinut hyvin.
    Se uusi navettarakennus on jo valmis. Vaan sanotaan sanassa,
    että ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan
    ihmisen pojalla ei ole kuhunka hän päänsä kallistaisi. Niin on
    meilläkin tässä, ettei ole sitä kuvallista päänkallistuspaikkaa
    ihmisille, ja siksi sitä on alettu niinkuin asuinrakennusta
    kokoon kyhätä. Vaan kun sen Johanna Röökerin eli Ruuvalis-vainaan
    poika Taavetti Tahvanainen on mestari sillä kirvesalalla ja tässä
    sitä rakennuksentapaista pystyttämään panihe, niin kysyisin
    täten Teiltä, olisiko tuo Loviisan mieleen rakentaa siihen kaksi
    kamaria ja tupa, niinkuin se Taavetti sanoo, vai kaksi tupaa
    ja porstuanpohjakamari, niinkuin kansan tapa on ollut. Sitä on
    kuitenkin maalilattiat laitettavat ja niin poispäin. Tulevathan
    ne tekemään rahaa, vaan talonahan sitä on elettävä edelleenkin.
    Etenkin kun senkin sisar Karoliinan naimiskaupat on jo sovittu.
    Sen viittäkymmentä vaille puoli seitsemättätuhatta se sai. Armas
    kultani.

                                                      Pekka.

    Minä tilasin kiertävältä asiamieheltä ompelukoneen Teille, jos
    niinkuin joskus tarvitsette. Se maksoi 125 mk ja on sitä parasta
    Singerin lajia.

Loviisa kuunteli punakkana ja silmät alas luotuina.

"Jos Loviisa sanelee nyt vastauksen."

Totisena ja tasaisella äänellä saneli Loviisa:

    Talonpoika Pekka Kuuselalle.

    Niihin terveisiin, että tulla tapaamaan, saan täten vastata, ettei
    näin heinäntekoaikaan ole aikaa tulla sinne maantien varsille
    seisoksentelemaan. Ja siksi toisekseen, lieneehän tuota puuta
    täälläkin vielä istua, jos te jostakin asiasta keskustella tahdotte.

    Luojan terveyttä teille.

                                                    Loviisa.

"Eikö panna loppuun sitä värssyä että:

        "Nyt on lysti olla,
        Kun löysin oman kullan.
        Oman kullan kainalossa
        On niin lysti minun olla",

ehdotti pappi.

"Ei panna", sanoi Loviisa ja punastui yhä enemmän.

Vaan pappi pani sen kuitenkin Loviisan tietämättä.

"Ja sitten olisi vielä yksi kirje", sanoi Loviisa.

"Sanelkaa vaan."

    Talon emäntä Anna Koistiselle
        Katajaveden pitäjän
           Koivujärven kylä.

    Täten lähestyn sinua näillä muutamilla riveillä ja saan tietoon
    antaa, että olen ollut terve. Nuoruutemme sopimus oli, että
    ilmoittaa, kun on aikomus aviosäätyyn mennä. Siitä, kun sinä
    ilmoitit minulle, on vierinyt jo puolikymmentä vuotta. Ja nyt on
    minun vuoroni ilmoittaa sinulle siitä samaisesta asiasta. Olemme
    sen hyväksi katsoneet, että miehelään on mentävä, ja asiaa tarkkaan
    harkinneet, niinkuin kaikkien kuolevien kerta on ajallansa asiansa
    harkittava, ennenkuin myöhä on. Eikö liene luotu tämä ihminen ja
    etenkin tämä nainen siten, että alistua välttämättömyyden alle. Ei
    niin, ettei siltä jäisi tilaa katsoa, mihin mennä ja minkä valinnan
    tehdä. Se on Kuuselan talo, johon on aikomukseni tästä siirrähtää
    ja Pekalle toveriksi antautua. Lehmiä on talossa neljäkolmatta.
    Perijöitä on siinä vaan Pekka. Karoliinan kuuluvat ostaneen siitä
    pois seitsemättä tuhannella markalla, ja on jo kauppa sovittu.
    Karoliina on tukkiasiamies Kokkarisen matkaan menevä. Kuuliaiset
    ovat viljan korjuun jälkeen. Jos Karoliina rahanpuolta vähä talosta
    sai, nuokkuvat orret maanpäällisestä tavarasta sitä raskaampina.
    Kuuluu olevan 80 hametta, 65 nuttua, sata huivia, kaksi tusinaa
    nästuukkia, tusina palttinapaitoja, ja kaksi tusinaa alaspaitoja,
    puhumattakaan tyynyistä ja täkeistä, joita jo monta vuotta on
    kylillä ompelutettu. Ja tekeväthän ne rahaa nekin, jos niitä
    ostamaan ryhdytään. Että ei ollenkaan tuntoani leikkaa se, että
    hän vähällä siltä jäi, jos Kokkarinen ei ukon omaisuuden suuruutta
    arvannut, kun paikkakuntalainen ei ole. Ja ukko mielellään, ja
    oikeinhan se on, säilyttää omaan sukuun omaisuuden.

    Lapsuuteni ystävä, elä unohda minua. Hääajasta kirjoitan tarkemmin.
    Se on mikkelinpäivän tienoilla. Eläköön keskuudessamme usko, toivo
    ja rakkaus.

                                           Lapsuuden ystäväsi

                                        Loviisa Koppelmäkeläinen.

Kun kirjeet oli kirjoitettu, pisti Loviisa markan Nymanin kouraan ja
kiitti. Nyman ei olisi tahtonut ottaa niin paljoa, vaan Loviisa ei
antanut perään.

"Milloinka on häät?"

"Ei tuota tiedä. Kunhan viljat saadaan korjatuksi, että näkee, tokko
sitä tänä vuonna kannattaa --."

"Näin pienestä mökistä lähtiäisiä pitääkään."

"Jos liikutte siinä mikkelinpäivän seutuun näillä main, olisihan sitä
pastoria hauska nähdä niissä lähtöpuuhan tapaisissa, jos niistä mitään
sukiaa --."

"Kiitoksia. Pitääpä satuttaa. Loviisa kun oli pieni, istuittepa
minunkin polvillani. Nyt on toiset pitelijät."

"Mitkä lienee."

He tulivat vinniltä alas.

"Heinämiehetkin ovat näkyneet jo tulleen."

"Niin ovat näkyneet."

"Pitää sitä puolispalaa niille katselemaan joutua."




VIII


Siellä olivatkin pihamaalla jo pitkä ja raskasliikkeinen renki
Jahvetti, jonka housut olivat aina niin alhaalla, että näyttivät
putoavan, talon nuori isäntä Taneli, siellä olivat myös kasakat,
roihakkaliikkeinen ja rokonarpinen Miina Mälli ja hänen pieni ja
ketterä miehensä Miinan Mooses, sekä hieroja Liisa Laatikko ja Ohkolan
Otteljaana, joka kaitaa pellonpiennarpolkua näytti jo mennä hippaisevan
mökilleen. Otteljaana ja Liisa Laatikko olivat päivätyöläisinä. Liisan
mies sairasti aina, ja Otteljaanan mies, Roikka-Pietari, oli kotia
pitämässä. Hän oli tunnettu laiskuudestaan ja vetelyydestään. Eihän hän
rikkaa ristiin pannut eikä itseään kuluttanut muuta kuin sen, minkä
tupakkaa hakatessa lienee kulunut. Vaimonsa lähetti hän päivätöihinkin.
Ja Otteljaana, ripeä ja pieni ihminen, aina yhtä miestä työssä vastasi.

Talon parhain työvoima oli kuitenkin Hullu-Kalle, joka oli ollut
talossa eläkkeellä pienestä pitäen eikä eläessään ollut talosta muualla
liikkunut kuin jouluna kirkossa. Joulua odotti hän koko vuoden. Siitä
puhui hän aina. Ja kun jouluna kirkkoon luvattiin, voi hän raataa yötä
päivää syömättäkin. Vaan harvoin häntä työhön kehoittaa tarvitsi.
Tavallisessa menossaan vastasi hän paria vankkaa miestä. Paljon ei hän
ymmärtänyt eikä muistanut. Samaa puhui hän aina ja samaa ajatteli. Ja
neljään asti hän laskea taisi.

Hän kätteli vierasta kuten muutkin ja kysyi:

"Mittä kaukaa vielat on?" Kalle ei osannut ääntää r:ää eikä s:ää eikä
h:ta aina.

"Eikö Kalle tunne?" sanoivat toiset. "Pastorihan se on."

"Ai, pattoli, muittanan minä." Ja sitten jatkoi hän muistellen, mitä
sanoa piti:

"Vaan uppiin meni tämä vuoti."

"Vai huppiin meni."

"Uppiin."

"Mitenkä Kallelle niin kävi?"

"Ei tullut joulua ja milloin tulleekaan."

"Tulee se vielä."

"Vai tulee te vielä", sanoi Kalle ilostuen ja jäi tylsästi tuijottamaan
pappiin. Sitten muuttui ilme tuskallisemmaksi. Hän näytti muistelevan
jotakin, etsivän sanaa ja ajatusta. Pappi tiesi ennestään, mitkä
kysymykset Kallea hyvittivät, ja sanoi:

"Vanhakos Kalle nyt onkaan?"

"Neljännellä." Kallen kasvoille leväsi onnellinen ja tyytyväinen ilme.

"Mitenkäs vanha äitisi on?"

"Toitella vuotella."

Hänen äitinsä oli ollut samanlainen elätti naapuritalossa. Mitenkä hän
pojan sai, ei kukaan tiennyt, ei hän itse eikä muut. Ei hän poikaansa
tuntenut edes. Eikä hän puhua osannut niinkään paljoa kuin Kalle. Kalle
tunsi hänet kuitenkin ja kertoi joskus hänet nähneensä.

"Äitin näin."

"Missä näit?"

Kalle viittasi naapuriin ja nyökäytti päällään.

"Mitä äiti sanoi?"

"Telveitiä tanoi."

"Onkos Kallella nyt mitään näytettävää?"

"On, on Kallella näytettävää." Nyt ilostui hän ja harhailevan
tuskallinen ilme katosi kokonaan. Oli hänellä vieraalle näytettävää
toki.

Hän kaivoi taskustaan likaisen paperikäärön ja avasi sen. Siellä oli
punainer konvehtipaperi, penninraha ja vanha avain.

"Tämä on mutta penni, tämä on papeli ja tämä on taivaan avain."

"Onpa, onpa Kallella tavaraa."

"On." Onnellisena nyökäytti hän päätään.

"Mistä Kalle on nämä saanut?"

"Yvät immitet ovat antaneet?"

"Onpa, onpa tavaraa."

"On." Hän kääri ne varovasti pois ja vajosi taas tylsään
tuijottamiseensa.

Jos hänelle sanoi pahan sanan, rupesi hän ääneen itkemään ja ulvoi kuin
vainottu eläin.

"Ei Kalle ole paha, Kalle on mielipuoli", piti häntä silloin
kieloitella. Ja sillä oli hän taas hyvitetty. Itku haihtui äkkiä. Ja
tylsän tajuton onni kuvastui hänen kasvoillaan.

Liisa Laatikko, joka oli kielestään kerkeävä, tuli siihen papin kanssa
tarinaa tekemään. Pappi oli istuutunut aitan rappuselle ja Liisa
istuutui vastapäätä pölkylle. Toiset olivat hajaantuneet pihamaalta
mikä minnekin.

"Jokos Kalle on pastorille tavaransa näyttänyt?"

"Jo on."

"Mitäs sitä nykyaikaan kylille kuuluu", kysyi hän papilta.

"Ei erityistä."

"Menes Kalle puita kantamaan Eveliinan avuksi."

Kalle meni.

"Eikö pastori ole sattunut kuulostamaan, montako vuotta se Serahviia
Kaipaisen mies rannukkaisissa nyt istuu? Totta tuo tämän maallisen
ikänsä toki vähintäänkin."

"Enpä ole kuullut. Mikäs juttu se oli?"

"Siinä vasta juttu olikin. Ihan Noakin aikuinen oli. Vai ei pastori ole
siitä kuullut."

"Enpä koko miestä tunne. Mikä Kaipainen se oli?"

"Sen Serahviia Kaipaisen mies. Korpisalolla tuolla elivät aikanansa, ja
paikoillaanhan se on mökkipahanen siellä vielä nytkin. Näin se oli koko
juttu. Antaahan ollakaan. Minä alunperin kun kerron. Vuotta kymmenisen
sitten kuoli se Serahviia, tunsinhan minä sen, kasvinkumppania kun
tavallaan oltiin. Niin oli hyväluontoinen ja hiljainen, kuin ihminen
ikinä olla voi. Ja sentähden se rovastivainaa sen sille Tahvanalle
naitti. Se oli se Tahvana Kaipainen kyydinnyt rovastia kerran ja
piloillaan oli se rovasti puhutellut Tahvanaa niinkuin renkiä
puhutellaan naurain ja leikin takein ja oli kysynyt, että miksi et ole
ottanut ja nainut. Se oli se Tahvana rokonarpinen ja mikä pelätin
lienee ollut. 'Eivätpä taitaisi tulla', oli Tahvana arvellut. Siihen
oli se rovasti naurahtanut ja sanonut, että jos nait, kyllä hän tulevia
löytää. 'Voisihan tuota koettaa tuotakin', oli Tahvana sanonut
sanoneensa. Ja kun siitä olivat tulleet kievariin ja pihalla sattui
siinä rovasti näkemään tämän Serahviian, joka siinä palveli, kutsutti
hän Serahviian luokseen, ja eläpäs muuta kuin alapas toimittaa sen
Tahvanan asiaa. Eihän se Serahviia miten ilennyt kieltää, kun itse
rovasti toimitti ja kuulutuksille pani. Ja niin tuli Tahvanasta ja
Serahviiasta pari. Ja Korpisalolle muuttivat. Ja mikäs siinä. Siellä
mökillään elivät eikä heistä paljon kuultu, hiljaisia ihmisiä kun
olivat ja se Korpisalo kun on niin syrjässä näiltä kulkupaikoilta.
Niin, sitten minä kuulin noin vuotta kymmenisen sitten, että se
Serahviia oli jättänyt tämän maailman ilot. Tyttö vaan oli tänne
jatkoksi jälkeen jäänyt. Vaan nyt, annas ollakaan, miten lienee tullut
ilmi, olisiko joku siellä mökillä asti käynyt, tahi miten kuten, niin
oli tullut ilmi, että se tyttö oli isälleen jo kaksi lasta tehnyt ja
oli kolmatta tekemässä. No jo surkeutta, mikä piti tulla. Vasta kuuluu
olevan kahdeksantoista vanha. Niin ei se tyttörukka, kun nimismies oli
kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut lakia, ja rovasti
kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut Jumalan pyhiä käskyjä,
niin ei se tyttörukka ollut mitään osannut vastata. Siihen paikkaan oli
typertynyt. Oli itkenyt vaan, kun kiinni oli pantu, oli itkenyt niin,
että sydäntä oli särkenyt. Vaan mistään ei ollut tiennyt. Mitäpä hän,
raukka, Jumalasta tiesi ja Hänen pyhistä käskyistään, kun lukea ei
osannut. Siinä oli ikänsä, siitä asti kuin kynnelle kykeni, yötä päivää
työtä raatanut, peltotöissä ja muissa ollut, siihen lapset hoitanut,
siinä oli käskyjä ollut parahiksi. Ja mitäpä hän ihmisten tavoista ja
erityisistä ajatuskannoista tiesi, kun ei kertaakaan ollut kirkollakaan
käynyt. Tuossa eläin on nyt eläin, sillä ei ole tietoa mistään. Vaan
ettei ihminenkään opettamatta yläpuolelle paljon muuta luontokappaletta
astu, sitä et uskoisi. Vaan niin se on, ja surkeata se on. -- Ja kun
Tahvanalta oli kysytty, tunnustiko hän hyvällä tekonsa, oli se Tahvana
vaan katsoa muljauttanut ja ärähtänyt: 'Niin se on, niinkuin näette.'
Eikä mitään muuta ollut virkkanut. Petopa oli mies ollut. Vaan kun
rovasti oli nuhdellut ja Jumalan tuomiota lukenut, niin vedetpä olivat
pudonneet eukkojen silmistä. Norona olivat vaan juosseet. Itkeneet
olivat muut kaikki, Tahvana vaan ei. Vaan nyt saakin istua siellä ja
tutkistella tekojansa. Eikö pastori, joka kuului lakiakin tuntevan,
osaa arvioida, paljonko sille vuosia tulee?"

"Siinä kahdeksisen vuotta tahi alle kuritushuonetta taitaisi olla."

"Eikö enempää? Ei tuon olisi tarvinnut Luojan vapaata päivää nähdä.
Mitenkäs tytölle on?"

"Vähemmän sitä sille on."

"Se on oikein, ettei enempää. Sillä eikö pidä ihan ajatella, että kun
luonto itse ei opeta luomiansa, kuka sitten. Niin ettei syy ole sen,
joka maailman menoa ei ymmärrä ja rikkoo sitä vastaan, vaan enemmän
sen, joka tietää ja rikkoo. Olisi Tahvanakin uudestaan aikanaan nainut,
niin ei tuota tuhoa tullut."

"Niinpä surkeasti erehtyy ihminen."

"Niinpä erehtyy."

"Muutenpa ei olisikaan ihminen."

"Eipä taitaisi olla. Onkos pastori jo Ohkolan mökillä käynyt? Viime kun
kävitte."

"Eipä ole tullut vielä käydyksi. Otteljaana näkyi tässä äsken olleen."

"Olihan se. Kotitöilleen sanoi jo menevänsä. Ne ovat nyt rikastumaan
päin."

"Vai ovat. Onko Aapeli rahaa lähettänyt, vai tytötkö?"

Ohkolan kaksi tytärtä, Riikka ja Justiina, olivat Pietarissa
palveluksessa. Aapeli oli myös jo kaupungissa. Taavetti vanhemmista oli
vain kotona.

"Vai tytöt. Ei toki tytöt. Häviöksi vaan ovat. Tänne lapsiaan tulevat
vaan laittelemaan. Aapeli, se oli toki kaksikymmentä markkaa jo
lähettänyt."

"On se toki mies se Aapeli", sanoi Miina Mälli, joka siihen tuli ja
istuutui pölkyn toiseen päähän kuulosteltuaan ensin, mistä puhe oli.
"Niin kuuluikin se Aapeli ylevässä palveluspaikassa olevan. Rahtyöri se
oikein olevan kuului. Oli se isänsä siellä talvella katsomassa käynyt.
Höyli oli Aapeli vielä ollut, vaikka herra jo oli. Ja oli ollut se
paikka kuin taivas syntisen mielestä. Kultaa oli kiiltänyt puolelta jos
toiseltakin. Ja herrat siellä häntänutuissa olivat juoksennelleet,
paikasta toiseen lennelleet kuin parhaat pääskyset höyryävien vatien ja
muun rahtamentin kimpussa. Oli se Pietari katsellut niiden meininkejä,
yhdestäkin reiästä oli saliin nähnyt. Kun ne herrat olivat syödä
sipostelleet, pistäneet yhtä, pistäneet toista, eikä mikään ruoka
kelvannut. Kanna pois, tuo uutta. Kanna pois. Yhdessäkin nurkassa oli
lankkaus ollut ja siinä höyretyinen nainen istunut. Ei kelvannut sille
ruoka, vaikka mitä tarjolle panit. Vähä hypistellään, vie pois.
Silloinpa se herra, joka sitä omenataan siinä syötti, suullaan sen
kättä sivaisi, että tokkos tämäkään kelpaa. Atuu, sekös kelpasi. Ai
ihmettä, siitä ruoat unohtui. Iskeneet toisiinsa kiinni olivat. No jo
oli ollut. Ja se kuului sitä hienointa ja hipleintä olevan, että
rakastella."

"Kuuluipa hääseuruekin siellä olleen", sanoi Liisa Laatikko.

"Niin kuului hääseuruekin samassa rahtyörissä silloin olleen. Niin
olivat päähän kohoavia herkkuja syöneet ja juoneet, että morsian oli
pitänyt välillä nukkumaan taluttaa. Nuori oli ollut se morsian ja
kaunis kuin enkeli, ja oli Aapeli isälleen sanonut, että se oli
kaupungin kaunein. 'Olisit sinä sen kopannut', oli Pietari sanonut,
vaan Aapeli oli vaan nauranut. Oli se niitä ruokia Roikka-Pietarille
maistaa antanut. Vaan suupa oli auki jäänyt ja vedet silmistä
pudonneet, kun muutamatakin mustaa lusikallisen suuhunsa oli pistänyt.
Vaan toiselta kuului siellä luomakunta näyttävän. Kullalla ja kukilla
kuuluvat ihmiset itsensä kirjaelevan ja vartensa silkillä verhoelevan.
Ja siellä mitä kalliimpi kalu, sen parempi, se ostaa pitää. Mitä
kummempaa vaan ihmismieli keksisi, sen parempi. Kuuluivat pienistä
kivistäkin satoja markkoja maksavan."

"Maksakoot", sanoi Liisa Laatikko vähä närkästyneesti, kun Miina
sananvuoron piti. "Maksakoot, maanrakoon ne vaan pannaan ja sinne
joutuvat kuten muukin syntinen kansa."

"Sinnepä sinne. Vaan senkin kun kullalla vuorauttavat ja kalliita kiviä
päälle asettavat."

"Niinkuin tuota ei oikealla uskoisi. Pysyy siellä sitten kivittäkin",
sanoi Liisa äkäisesti. Liisan ja Miinan välillä oli aina kilpailu
tiedoista ja taidoista. Miina oli puolestansa mahtava, eikä Liisakaan
perään antanut.

"Vaan että Aapelista tuli herra, ei olisi uskonut", jatkoi Miina. "Se
olikin minun kummipoikani, uskookos pastori?"

"Vaan tokkos pastori tietää", ehätti Liisa Laatikko, "että se taas
lapsen tekaisi?"

"Kuka, Aapeliko?"

"Ei, Otteljaana, äitinsä."

"Ja monesko se nyt olikaan?"

"Olihan se yhdeksäs. Kolmet saunat siinä tänä talvena olivat tuossa
mökissä", sanoi Liisa.

"Tyttö tuli Pietarista", jatkoi Miina, "ja teki tytön, pojan toveri
teki pojan ja äiti teki tytön. On siinä siunaus suhahdellut, että kyllä
ihan hävettää."

"Mikä sinua siinä jo hävettää", sanoi Liisa Laatikko.

"No, kun kihisee kuin mikä ampiaispesä. Kourankokoinen on koko
tupakin."

"Vaan hyvää väkeä ne ovat", puolusti pappi, "Tulevat lapset aina kuin
kotiinsa."

"Niin, sen puolesta. Siinä olivat syksyllä yhteisesti syöneet ne kaksi
säkkiä jauhoja, jotka kesäansioista talveksi jäivät. Sitten syötiin
ainoa lehmä, sitten miehen vaatteet, lienevätkö kevätpuoleen syöneet
ollenkaan."

"Naimisiin oli se Riikka muka ollut vähällä Pietarissa päästä, tuntui
Otteljaana kehuvan. Oli karvalitehtaalainen oikein se mies ollut.
Palveluspaikkansa oli se Riikka heittänyt. Vaan kun yritti lasta
toiselle tehtaalaiselle tekemään, siitäkös oli mies syömistynyt. Ja
Riikka oli sanonut, että kun noin tyhjästä suutut, suutu. Oli tavaransa
pistänyt kokoon ja tänne tullut ja täällä sen tytön teki. Otteljaana se
itse kertoi ja sanoi sanoneensa: 'Vähätpähän muusta, vaan kun vakaisen
paikkasi jätit.' Vaan oli Riikka sanonut, että ensi vuonna kun hän
Pietariin menee, pitää se rahan tulo olla. Hieno se oli Riikka nytkin.
Hattukin sillä oli kultaisista helmistä kokonaan ja koko kylä kävi sitä
Riikan hattua katsomassa, ja siinä riippui nauhoja ja kukkia jos kuinka
monta tukkua."

"Vaan tokkos pastori on kuullut jo siitä, kun Otteljaana oli hirressä
ollut?"

"Elä nyt."

"Oli pakana ollut", sanoi Miinakin. "Hirressä oli tänä talvena käynyt.
Se oli syyspuoleen, ennenkuin se Riikka Pietarista tuli."

"Onhan se yleisesti tunnettu asia", sanoi Liisa, "että Roikka-Pietari
ennen sen Konttilan Jutta-Kaisan kanssa yhteyttä piti."

"Sen Konttilan Jutta-Kaisan, joka siinä tienvierusmökissä sitä pahaa
elämäänsä pitää", sanoi Miina. "Ja aina nytkin, kun Otteljaana kirkolle
menee, niin Roikka-Pietari tienvierusmökkiin, tahi Jutta Ohkolaan. Sitä
peliään ovat jo vuosikymmeniä pitäneet. Niinpä oli Otteljaana tässä
talvella ollut kirkolle lähtevinään. Silloinkos Jutta taas mökille
kapristiin. Litran oli viinaa tuonut ja markan edestä vehnäsiä. Mutta
Otteljaanapa oli kääntynyt takaisin tieltä ja kun tupaan tulee, olivat
lapset istuneet rivissä pöydällä suuret vehnäharkot käsissä. Jo oli
ukko ollut aika tuitterossa ja Jutta sen kaulassa riippui. 'Se iski
kuin puukolla', sanoi Otteljaana, 'kun lasten nähden tuota elämätään
pitivät'. 'Eipä taideta minua tarvita', sanoi sanoneensa. Ja sitten oli
temmannut nuoranpalan porstuasta ja mennyt saunaan. Sieltä olivat
lapset löytäneet hänet sitten henkitoreissa ja mustana ja alkaneet
hieroa. 'No nyt sinä keinosi keksit', oli Roikka-Pietari sanonut, kun
Otteljaanan siinä tilassa näki. 'Pääset kait minusta', oli Otteljaana
sanonut. 'Mitä sinä tyhjää, ikäihminen. Milloinka minä sinusta olen
päästä tahtonut. Jutta, laitapas kahvia nyt tälle Otteljaanalle', oli
sanonut. Jutta juoksi pihaan kahvin laittoon ja Roikka-Pietari istuutui
saunan kynnykselle ja katsoi, kun lapset hieroivat äitiä. Jutta juoksi
pihasta ja toi kupilla viinaa. 'Ryyppääpäs tuo, niin kyllä veret
kiertävät.' Otteljaana sanoi ryypänneensä ja kyllä oli hyvää tehnyt.
'Tyhjää sinä, Otteljaana, minun tähteni tuollaista melua pidät,
pääsenhän minä tästä', oli Jutta sanonut. 'Enhän minä niin sinun
tähtesi, vaan kun lasten nähden tuota harjoitatte, niin se pisti kuin
puukolla sydämeen.' 'Voipihan tuota olla lasten nähden harjoittamatta',
oli Pietari sanonut, 'ei sinun tarvitse vasta sen tähden hirteen
mennä'. 'Enhän minä vasta menekään', oli Otteljaana sanonut. Vaan pois
oli Jutta silloin mökiltä korjautunut, kun kahvit olivat vaan yhdessä
juoneet. Eikä kuulu sitten käyneen kuin lapsisaunoissa talvella.
Viisimarkkasen oli Otteljaanan kouraan pistänyt lähtiessään."

"Kannattikin", sanoi Liisa. "Eikö tuo liene se Roikka-Pietari niitä
Jutan viinoja viime talvena tuossa mökillä myönyt. Siltä se suhke
tuntui."

"Vai niin ovat asiat", naurahti pappi. "Mikäs siihen Pietariin nyt
meni?"

"Mikä, vihollinen tietenkin."

"Kunnon mieshän se on aina ollut."

"No, on siinä Otteljaanallakin omansa esimies ja käskijä, se piti
sanoa", sanoi Miina.

"Toimeenpahan ovat tulleet", sanoi pappi.

"Eipä tuo Otteljaana näkyisi tuota pois antavan, tottapa tuo mieleinen
silloin lienee. Eikä Pietarikaan Otteljaanaa."

"Niinhän se Ohkonen ennen sanoi", sanoi Liisa, "kun kesärenkinä tässä
oli ja Otteljaana tähän tuli, sanoi että: 'tuosta eukko otetaan, kun
eukko tarvitaan, maksoi vaikka sata markkaa'. Niin oli sukkela ihminen
tämä Otteljaana."

"Lieneekö noita satoja tarvinnut pudottaa, kun Otteljaanan sai", arveli
Miina.

"Olipa sillä rahaa Otteljaanalla", sanoi Liisa. "Tyhjä se ei ollut.
Kankaan kutomisella oli kerännyt kolmatta sataa. Ja jos ei niitä rahoja
ollut, Jutan se Roikka-Pietari nai kun naikin, kyllä minä sen tiedän."

"Vaan ettei Otteljaanakaan niin puhdasmaineinen ole, on sillä tuo yksi
poikakin sen näköinen musta turilas, että toisaalta ne ovat sen
sukujuuret etsittävät, ei näiltä main."

"Hyvä sitä on maalla sanoa, kun merellä vahinko sattuu", sanoi Liisa
Laatikko, joka oli paremmissa väleissä Otteljaanan kanssa. "Kulkee
tuossa maantiellä yksi, kulkee toinen ja jälkensä jättää. Ja niinkuin
siemen, jota tuuli kuljettaa, ja joka ei tiedä, mistä puusta alkujaan
läksi, niin joskus ihmisenkin sukujuuri maailman tuulten takana on.
Kulki tässä vuotta viitisen sitten joku rättiläinen, kyllä sen pastori
on kuullutkin ehkä. Tuohon tien käänteeseen oli sen reki lähtiessä
kaatunut ja tavaroitakin siihen jäänyt. Lienee siinä ollut kukan
siemeniäkin ja lienee joku maahan huiskahtanut, koska tuohon
tienviereen nuo keltakukkaiset pensaat hänen jäljiltään jäivät. Mistä
kaukaa nekin pensaat ovat, kuka sen tietää. Vaan tekosensa oli mökissä
tehnyt, kun niin kiire lähtö tuli. Väkivallan kättä oli käyttänyt. Eikä
se Otteljaanan syy ollut. Mistä hänkään tiesi, minkälainen se vieras
oli, joka yöllä mökkiin pyrki ja yösijaa pyysi. Niin oli sanonut
Roikka-Pietarikin, ettei se ollut Otteljaanan syy ollenkaan.
Kasvattihan maakin siemenen, kun se siihen joutui, niinkuin tuo
Ohkolankin pellon piennar sen ruojaimen kukan. Niin, mitäs
Otteljaanakaan taisi, poika syntyi."

"Ja sen on näköinenkin, turjain, tuo Ohkolan Iisakki", sanoi Miina.
"Näkee sen, että se sitä rättiläisjuurta on."

"Sitä se on", sanoi Liisa.

"Vierooko Roikka-Pietari sitä", kysyi pappi.

"Ei tuo tuota viero tuon kummemmin. Pojalle sanoo aina leikillään, että
pappasi se sinulle peruja kerää, muistapas silloin minuakin ja köyhää
kotiasi. Se on sellainen leikintunteva mies se Roikka-Pietari."




IX


Siinä istuivat he kolmikantaan ja juttua pistivät, kun Eveliina tuli ja
ilmoitti, että päivällispalakin se oli puraistava.

Siirtyivät siitä tupaan. Ruoka oli jo kannettu pöytään. Siinä oli
leipää suuret kiukaat, suolakalaa, pari haarikkaa piimää sekä
sianliharokkaa suurissa kivivadeissa, joista kaksi, kolme söi aina
samasta.

Vieraalle oli posliinituopissa maitoa, tuohinen marjoja, suuri
lautasellinen vasta kirnuttua voita, joka oli kirjaeltu päältä
puulusikalla, toinen lautanen piiripintojaan myöten hyvälle tuoksuavaa,
sakeaa rokkaa, jossa suuri kämpäle lihaa ui keskellä. Hänen kohdallaan
pöydän yläpäässä oli myös vanha kahveli ja veitsi sekä hopealusikka.
Toiset käyttivät omia puukkojaan tahi linkkuveitsiään sekä
puulusikoita.

Miehet asettuivat yläpäähän pöytää, vaimoväki alapäähän. Siinä istuivat
yläpäässä pappi, Taneli, Jussi, Jahvetti, Miinan Mooses ja Hullu-Kalle,
alapäässä Loviisa, Eveliina, Liisa Laatikko, Miina Mälli ja Liena, joka
söi omaa kuivaa ruokaansa, keittoa sai vain talosta auttamispalkakseen.
Lienan hameen liepeessä kyyköttivät penkin päässä lapset ja
purivat kuivaa kakkuaan. Filemoni, joka oli omissa töissään, haki
porstuannurkkakaapista oman hengenpitimensä, leipää ja särvintuohisen,
jossa oli pientä särkeä ja ahventa. Hän asettui Hullun-Kallen viereen
ja alkoi aterioida. Kalansuolaveteen kastoi hän aina paksua palastaan
ja puraisi päälle kovaksi kipertynyttä suolakalaa. Jos keittoa rupesi
haluttamaan, ajatteli hän aina, ettei Herramme Jeesus Kristus, Jumalan
ainokainen poikanenkaan, ollut paremmin ravittu, kun hän korvessa
paastosi. Ja eikös syönnin tarkoitus ollut, että olento täyttyisi
jostakin aineesta mistä tahansa, eikä se, mitä ainetta sinne pantiin.
Ja kun piimävettä talosta sai ilmaiseksi ja omasta särpimestä juomaan
pääsi, niin että kun alakerros oli leipää ja särvintä, yläkerros
kostuketta, niin sopipa silloin jo tyytyä tämän maallisen asun ja
pankon viereen hetkeksi penkilleen painautua.

"Parasta kaikista kuitenkin on tämä syönti", sanoi Miinan Mooses,
leikkisä mies ja Miinan kuuliainen toveri, joka oli lisänimensä saanut
siitä, että Miina itse hoiti huoneen hallitusta.

"Eikö tuota liene hyvää muutakin", arveli hiljainen ja harvapuheinen
Taneli.

"Mitäpä olisi, etpä syömätönnä minkäänlaisesta autuudesta välittäisi."

"Kun tuolla päiväsi raadat ja kupusi viljalla täytät", sanoi Filemoni,
"niin kulkeepa se ikäänkuin latujaan tämä elämä, onpa ihmisyys
ikäänkuin täytetty."

"Sillä se on täytetty", sanoi Jussikin. "Jospa se Jussikin siihen
tyytyisi", sanoi Eveliina, "vaan pitää olla vaimot, lapset,
pyhävaatteet, vieläpä kellot taskussa, niin tämä on suurellinen. Vaan
missäs Annastiina nyt viipyy", kysyi hän Loviisalta.

"Ahtolan mökille laitoin asialle, tottapahan tulee, kun joutuu."

"Ei siitä taida enää olla kiireelliseksi kävelijäksi", sanoi Liisa.

"Entäs sinä", jatkoi Jussi Eveliinalle vastatakseen, "oikein on
ruojukengät kesällä, tehtaanhuivi ja silkistä letinhäntä."

"Anna olla, enpä minä sanonutkaan, että syöntiin tyydyn."

"Et syöntiin, et juontiin."

"Mitä juontiin? Se on vaan kahvitippa, minkä minä juon. Entäs sinä?
Olittepa Tanelin kanssa ryyppineet viime markkinoilla. Annastiinana en
sinusta huolisi."

"Huolisit, avosylin ottaisit, vaan en tulisi."

"Kun rukkasia pelkäisit", Eveliina muisti Loviisan sanat ja vaikeni
äkkiä.

"Vaan mikäs tämä rukkanen on", sanoi Jussi ja veti rokkakupista sormen
pituisen poropussin.

"Kas, poropussi, kun siihen jäi, poishan minä olin sen ottavinani",
sanoi Liena. "Nuo vanhat herneet eivät tahdo porotta pehmitä."

"Syö se", nauroi Eveliina.

Jussi viskata roiskautti pussin kiukaalle.

"Ei minun sydämeni, niinkuin tämän Jahvetin, raaka-aineksia vastaan ota
eikä sulattaa taida."

"Mitäs tämä Jahvetti?"

"Tuoreita kaloja tämä siivoamatta nuotalla popsii. Nielaisee vaan niine
hyvineen. Tämä se eläisi vielä metsäläisenä", sanoi Jussi kehuen.

"Ja linnun muniakin tämä juo."

"Jos eteen sattuu", sanoi Jahvetti. "Mikäs, monihan niitä juo. Toista
se oli Antikkalan Kusti, se söi, tuota, kun niikseen tuli, koko rotan
pesän niine hyvineen."

"Söi se. Kuusi kappaa rukiita sai. Seitsemän untuvaista poikaa siinä
pesässä oli."

"Voi pakanaa", kuului naisten puolelta.

"En minä raakaa lihaa enkä kalaa alas saisi", sanoi Liisa Laatikko.

"Mikä lihaa on syödessä", sanoi Mooses. "Ainahan sitä syksyllä
teurastaessa ennen kinkusta viipale lämmintä lihaa vetäistiin, suolassa
kastettiin ja mikäs, hyvää se pakana on."

"Se on tietty", sanoi Filemoni, "tuores tavara."

"Ja samanhan sen luulisi olevan, mistä ravintonsa löytäisi, ja eikös se
ole syönnin tarkoitus, Filemoni?"

"Ka, sitähän ne sen tarkoitukseksi väittävät, mikä sitten lienee."

"Vaan toista se oli ollut, kun Istolan rokassa oli ollut emä käärme
eikä mikään poropussi. Eikä kukaan tiennyt, miten se sinne meni. Pois
olivat viskanneet rokan, kun noidutuksi luulivat."

"Voihan se ollakin", sanoi Liisa. "Vähäkö ne kaikkia konsteja
käyttävät. Ja ukkokin siinä kun oli noita, tai mikä poppamies lienee
ollut. Ja se käärme voi olla sen noituma."

"Ole joutavia."

"Voi se olla", sanoi Miinakin. "Käärmeet, ne ovat ihme-eläviä. Eivät ne
ole, miltä ne näyttävät."

"Vaan näyttävätkin ne jo hirveiltä", sanoi Liisa, "ihan sitä
ruumiillaan tuntee, että pahan palveluksessa ne ovat".

"Ole joutavia."

"Mitenkäs kävi Iita Luirakan, joka tässä palveli. Kun katosi Lienan
sukat ja tämä Iita tarpeettomasti vannoo, ettei hän ole niitä
pimittänyt, vaikka tiedettiin pimittäneen. Niin eikös jo käärme pistä
pohkeeseen, heti kun Iita lehmiin menee. Eikö ollut kostajana siinä
käärme?"

"Mitenkäs kävi jalalle?"

"Mitenkä. Se turposi ja oli tyttö henkensä menettää. Mustaksi jalka
meni ja toista vuotta se sitä poti. Ei ollut sukan pitäjää."

"Olisi arvannut reiän kaivaa siihen pureman kohdalle", sanoi Miinan
Mooses, "ja imettää veren jalasta pois. Niin minä tämän Jussin jalalle
kerran tein."

"Niin tämä Mooses kerran teki. Pisti käärme minua kantapäähän, ihan
niinkuin Raamatussakin sanotaan. Tämä Mooses puukkonsa tempaa,
pyöräyttää reiän pureman kohdalle ja imee verta siitä niin, että tuli
kait."

"Niin se isävainaa aina sanoi, että kun käärme ketä pistää, niin tee,
hyvä tulee. Myrkky tulee varmasti veren mukana pois."

"Vaan jos on hengellinen myrkytys", sanoi Filemoni, "että se käärme
pahan hengen kanssa yhteydessä on."

"Ole joutavia", sanoi Jussi. "Kuuluipa se Istolankin ukko mananneen
käärmeen mihin tahtoi."

"En usko."

"Ole uskomatta", sanoi Liisa. "Mitenkäs kävi Liena-Kaisalle, joka oli
varastanut ukon hankavitsat ja pannut oman tuhtonsa alle. Kun ukko
lähtee kalaan, eikä löydä hankavitsojaan, tulistuu se ja sanoo, että
'kuka otti, pankoon paikoilleen'. Vaan Liena-Kaisapa ei ollut
tietävinäänkään, sanoo vaan, että 'sepähän siihen puumerkkinsä piirsi,
joka otti'. 'No', sanoo ukko, 'sitten piirrän minä puumerkkini sen
ottajan rintaan'. 'Piirrä kun piirrät', nauraa Liena-Kaisa. Eikä
ollakaan, kun tuvassa saunan jälkeen istuvat vaatteet väljällä, tulla
suhahtaa käärme uunin takaa, sen näkivät kaikki, ja ennenkuin kukaan
aavistaa, suhahtaa se Liena-Kaisan povelle ja pistää sitä sydänalan
kohdalle ja katoaa, eikä kukaan nähnyt, minne se katosi. Liena-Kaisa
kokoaa vaatteensa, juoksee kamariin, tempaa kamarin seinästä isännän
terävän puukon, jolla viillättää rinnastaan syvän palan lihaa. Ja kun
oli lattialle se pala pudonnut, oli se siinä tanssinut vielä kauan
aikaa. Kaikki olivat sen nähneet, niin oli se ollut pahan hengen
panemaa."

"Tiesipäs, ketä pistää", sanoi Liena.

"Tiesipäs. Ja pois oli Liena-Kaisa silloin hankavitsat vienyt."

"Mitäs oli ukko sanonut?"

"Ei halaistua sanaa. Mitäpäs se enää. Vaan puumerkkinsä pani, niinkuin
lupasi."

"En minä oikein usko", sanoi Jussi.

"Mitäpä niistä", arveli Tanelikin.

"Olkaa uskomatta. Oli se ukko muitakin ihmeitä tehnyt."

"Mitä muka?"

"Kaikki muistavat sen räätäli Ketaraisen", jatkoi Liisa, "ja mitenkä se
sen leski Riitan nai ja muutti sen mökille sitten. Vaan eipä olisi
nainut, eikä siihen muuttanut, ellei pahat voimat liikkeellä olleet.
Kauniisti Pekkalan isäntänä nyt Ketarainen käveleisi. Olihan niillä jo
valmiit kaupat sen Pekkalan tyttären kanssa ja sen päähän jo eletty
niin, että häät näyttivät tarpeen vaatimilta. Ei se Pekkalan ukko
muuten tytärtään räätälille olisi antanutkaan, olisi se saanut re'en
sijoilla seista. Vaan miten ollakaan, niin kerta oli se Ketarainen
Riittaa juovuspäissään narraellut, että hän muka Riitan nai. Ja miten
ollakaan, se leski sitä uskoo. Ja toinen vaan vehtailee sen kanssa ja
yhä lystikseen uskottelee. Mutta kun se leski sitten kuuli, että
Ketaraisella olikin jo morsian, niin oli mennyt Istolan ukon luo ja
puhunut asiastaan. Ja oli se ukko laittanut juoman ja eukko kutsunut
sen räätälin kerran luokseen ja salaa kahvissa juottanut sen juoman.
Oli sanonut räätälikin tunteneensa kahvissa vierasta makua ja
tunteneensa, että siitä lähtien hän oli kuin myrkytetty. Häneen kohosi
sellainen himo, että hän oli kuin raateleva peto, ei eteensä katsonut
eikä mistään oikeasta olisi välittänyt, ei vaikka koko maailma olisi
poroksi palanut. Ja se eukko, joka oli väkkärä ja pieni käperö kuin
mikä kuivanut naurispaistikas, tuli hänen hornanhengekseen ja teki
hänelle mitä tahtoi. Oli Ketarainen sanonutkin, että naimisiin sen
kanssa mennä pitää, vaikka hän tietää, että se hänen loppunsa on. Ja
niinpä olikin. Eipä vuosikaan ollut loppuun kulunut, kun jo kummat
kuului. Ei ollut jaksanut elellä enää. Oma käsipä teki sen, jonka yksin
Luojan käsi tehdä saisi."

"Vaan Pekkalan tytärpä meni rengilleen."

"Meni. Mitäpä noista tuollaisista menoista sanomista."

"Eikö muka renki ole ihminen kuten muutkin", sanoi Eveliina.

"Mikä ettei. Vaan eihän renki ole talollisen eikä juuri minkään
arvoinen vielä."

"Eihän räätälikään ollut."

"Olipa mestari ja kaupunkilainen."

"Vaan kelpasipa tuo renkikin, ja ihminen on ollut Pekkalan nuori isäntä
sen viran täyttöön."

"Mikä sitä on täyttäessäkään, valmiille kun pääsee."

"Vaan siitä Istolan ukosta puhuakseni", sanoi Miinakin, "niin ihmeitä
se oli tehnyt. Liitossa tuo lienee ollutkin itse paholaisen kanssa.
Nehän sitä hakivat taikojaan tekemään ympäri pitäjän kuin parasta
pappia ja kierrättivät maita mantereita. Vaan anna olla, kehen se
suuttui, heti kosti. Mitenkä kävi Anna Kattaiselle, joka ukon
sianruokakassan löysi ja omalla siallaan sen syötti. Lapsen jalkoihin
tuli siankarvoja ja se röhki kuin sika. Oli ukko Annalle vaan niinikään
sanonut, että kyllä sen muistat."

"Ja mitenkäs kävi Reetalle", jatkoi Liisa, "joka ukon temppuja pilkkasi
eikä uskonut taikoja. Kun hän pyhänä kirkkoon meni ja keskelle kirkkoa
menikin ja istuutui penkin päähän, niin näkee hän yhtäkkiä, että kirkon
lattia lainehtii vettä. Vesi kohoaa ja kohoaa. Reetta nousee penkille,
nostaa hameitaan ylös, vaan vesi nousee yhä ylemmä. Silloin paiskautuu
Reetta uimaan. Vaan eihän siinä mitä vettä ollut, se oli tietty. Olin
minäkin kirkossa silloin, ja kuiva oli pyhän temppelin lattia kuin
poutainen maantie. Vaan se Reetan silmiin vettä kuvasti. Ranteensa se
Reetta hypätessään siinä taittoi, puhumattakaan siitä häpeästä
kirkkoväen nähden ja ennen kaikkea siitä ajallisesta vahingosta, mikä
sen kautta tuli, että Aaro jätti hänet, kun luuli pahan ruvenneen
pieksämään häntä. Vaan ei se ruvennut. Ei se sen koommin ole rietas
henki Reetassa käynyt."

"Juttuja ne ovat", sanoi Jussi.

"Juttuja", sanoi pappi.

"Vaan olipa Reetta nähnyt unenkin ennen, että riesa se niihin hänen
asioihinsa tulee."

"Mitäpä unista", sanoi Eveliina ja katsahti Jussiin päin.

"Mitäpä niistä", sanoi Jussi.

"Ette usko, vaan on niistä taikaa", sanoi Liena leikatessaan leipää
lapsille. "Taika niistä on. Jokaisen asian edellä kulkee enne. Sillä
jokaisella ihmisellä on suojelushenki, joka käy levottomaksi tulevan
tapauksen ennakolta nähdessään, uskon minä sen."

"Joutavia."

"Vaikka joutavia. Kyllä näin unta monta ja ennettä monta, ennenkuin
miesvainaja täältä läksi. 'Nyt tapahtuu jotakin', sanoin minä."

"Ainahan sitä jotakin tapahtuu."

"Ja aina Lienalle kuitenkin."

"On niistä taikaa", sanoi Filemoni suu täynnä leipää ja piimää. "Ei
tämä Liena nyt tyhjää. Kertoopahan nyt niistä, niin näkevät."

"Kuljin tuota Kurkikorven tietä karjan hakuun, niin sakeimmassa
korvikossa karjapolkua kulkiessa kuuluu kankaan helskyntä korviini.
'Kukas siellä korvessa kangasta kutoo', ajattelin. 'Jos väärin kuulen',
ajattelin. Kuulostan. Yhä se vaan helskää, helskää särkyvällä äänellä,
niinkuin kangas jo loppumaisillaan olisi. 'Ei tämä taida olla
tavallisen kankurin kudontaa', joksahtaa mieleeni. 'Näkymättömät
taitavat tässä kutojat olla. Kenenkähän kankaan loimet tässä nyt
loppuaan tekevät', ajattelen itsekseni, ja korven äänettömyys puristaa
niin sydäntäni, että siihen paikkaan nääntyä olen. Koetan astua
eteenpäin. Vaan niinkuin jokin näkymätön käsi olisi minua pidättänyt,
en askeltakaan enää eteenpäin pääse. 'Kotoas se kudonta nyt kuuluikin',
tuntuu kuin joku olisi sen vierelläni sanonut. Jalkani jähmettyvät, en
liikkumaan pääse. 'Miehesi elämänloimet ne loppuaan lähenevät', sanoo
sama ääni. Ja minä ponnistin ja ponnistin, että irti paikaltani
pääsisin, käännyin ja juoksujalassa hengästyneenä kotiin tulen. Ja
mitäs. Mies makaa täällä jo paareilla. Terve oli, kun läksin, ja nyt jo
laudalla. Hirsi oli niskaan tuolla riihirakennuksella pudonnut. Vaan
katua oli ehtinyt ja kauniisti eronnut. Jäipä sinä iltana karja minulta
hakematta."

"Niin se jäi", sanoi Filemoni. "Jäi se sinä iltana. Kuin hullu tämä
metsätieltä juoksi. Niin, niin se oli, kyllä muistan."

"Niin että eikös ole vaan ihmisen elämänkin langoilla omat
helskyttäjänsä, jotka paremmin asiat näkevät kuin ihminen kuolevaisen
sammuvilla silmillä. Ja eikös ole vaan niin, että se syvemmin kuin
ihminen asiat tuntea voipi. Niinpä se särkyvällä äänellä silloin kutoa
riskutteli. Totta tuo oli pahoillaan itsekin, kun tässä näin käydä
piti, että leski turvattomaksi jättää ja lapset hoivattomiksi. Vaan
mikä on ylempänä säädetty, ennenkaikkea hänenkin täyttää pitää, eikä
katsoa sitä, mikä meistä ihmisistä oikeammalta näyttää."

"Ja olihan se nähnyt", sanoi Filemoni, "Turulan Annakin unta, kun
lapset hukkuivat tuonoissa vuonna. Otapas, Liena, ja kerro, tuota,
siitä, sinä kun paremmin muistat."

"Sattuuhan sitä ennettä", sanoi Jussi, "jos enteeksi sen ottaa. Voihan
se olla tikan nakutus tai muu, joka Lienan korviin korvessa kankaan
helskynnäksi kuvittelihe."

"Voihan se olla. Vaan tunteehan sen tikan toki."

"Otapas, Liena, ja kerro se Annan uni", sanoi Filemoni uudelleen ja
viittasi puukkonsa päällä Lienalle.

"Edellisenä yönä, ennenkuin ne lapsensa hukkuivat, oli Anna nähnyt
unta. Oli ollut olevinaan outo, kuulas järvi, jota sanoi soutaa
lirkutelleensa. Ja kun oli katsonut pohjaan, niin siellä näki kaksi
lasta leikkimässä. 'Kas, Anna ja Paavali', sanoi unissa sanoneensa, kun
tunsi lapset omikseen. Vaan nämä viittasivat kädellään hänelle, että
pysyä hiljaa. Samassa kolahti vene kivelle, ja hän oli herännyt.
Päivällä unohti hän unen, vaan muisti sen, kun lapset hankkiutuivat
ongelle. 'Elkää nyt menkö', sanoi hän sanoneensa. 'Mitä varten', olivat
kysyneet. 'Jos tulee myrsky', oli sanonut. Lapset olivat nauraneet,
päivä kun oli ollut kirkas ja tyyni. 'Hulluhan minä olen', sanoi Anna
ajatelleensa, vaan kuitenkin oli vellonut niin sydänalassa ja pakannut
vaan mieleen, että jospa ne nyt viimeisen kerran näen. Oli antanut
vielä lähtiessä suuret voileivät ja maitoa. Lattialla olivat syödessään
istuneet ja nauraneet, että äiti pitää nyt heitä hyvänä, voita kun
kakulle oikein pani, 'luulipa varmaan viimeistä palaa antavansa'. Ja
eikös antanutkin. Sinne ne lapset jäivät. Myrsky kohosi ja hukutti ne.
Eikös oma kohtalonsa heitäkin voimakkaammin vetänyt, kun äidin kielto
ei auttanut. Ja eikös kohtalon kutoja levoton ollut, kun unenkin
äidille näytti."

"Se olikin silloin rajumyrsky", sanoi Loviisa.

"Äkkiä se puhalsi."

"Ja sinä vuonna oli kaikin puolin oudot olot. Kesäkuussa lunta vielä,
ja myöhä talvi, niin että joulun alla veneellä soudettiin."

"Maailman loppuahan ne silloin odottivat", sanoi Jussi.

"Ei olisi ihme ollutkaan", sanoi Liena, "jos se olisi tullut. Vaikka
niinhän sitä sanotaan virsikirjassa sen ajan tuntomerkeistä, että:

    "Pasuunat silloin pauhaavat
    Maan lavian kaikiss' ääriss'."

"Ja tähdet taivaalla tanssivat", sanoi Jussi.

"Elä ivaa", varoitti Liena.

"Oliko se virnistystä ja ivaa", sanoi Filemonikin, "jos ne siihen
luokkaan sanasi laskeutuvat, varo, poika. Nolosti se sinulle silloin
käypi, tuota, sinä päivänä, jolloin -- sanopas sinä Liena, mitenkä se
virren värssy kuuluu."

"Eikös että:

    "Hyvilt' sitten hyljätään,
    Pariin pahain teljetään,
    Sielu parka paiskataan,
    Helvetin järveen heitetään",

lausui Liena kitisevällä äänellään. Ja huokaistuaan jatkoi hän,
niinkuin itsekseen muistellen:

    "Koska sitt' pirut näkeepi,
    Kuin hänt' piinat käkeepi,
    Suruuns raukka raukenee,
    Kivuss', vaivass' vaikenee."

"Vaan kuuluupa olevan noitakin", sanoi Filemoni, "jotka eivät kuulu
uskovan koko noita tarinoita. Kuuluvat pääperustajankin viralta
panneen. Ei muka perustajaa, joka perustuksen tälle perustukselle
laski. Johan sen sanoo järkikin, että on sitä perustuksella
perustajansa ollut."

"On niitä", sanoi pappi. "Paljonpa niitä onkin."

"No kauankoon tuo antaa noiden teuskaroida, ihankoon rankaisematta tuo
noiden käyskennellä antaa ja hyppiä nenänsä edessä."

"Se pitkämielisyydessään jos ensin katsastaa niiden menoa ja sitten
vihansa ruoskalla lyö", arveli Liena.

"Vaan, tuota", jatkoi Filemom, "mikähän se nostatti heissä sen
kapinanhengen, että, tuota väitäpäs, ettet muka usko olevan sitä, jonka
selvästi näet ja tiedät olevan. Kielläpäs, elä enempää eläkä vähempää
kuin oma, tuota, oma Luojasikin."

"Se ihmisen ajatuksen korska", sanoi Liisa Laatikko.

"Ja totta se tuo pimeyden ruhtinas kylvää kylvettäviään."

"Ja tämä aika on sille otollinen."

"Kun tässä ylönsyömisessä ja muussa hekumassa eletään", sanoi Filemoni
ja puraisi parin tuuman paksuista kuivaa palastaan. "Vaan ei ihminen
ole kuin ihminen, vaikka ikänsä voita söisi", jatkoi hän. "Ja jos et
sitä ennen huomaa, niin huomaathan sen sitten, kun pääsi on paareilla."

"Sitä minäkin", sanoi Jussi. "Sillä, olen minä sen verran nähnyt, että
voipi sitä näin ylevästi syödä, vaan syömättäkin toimeen tulee."

"Niin se on. Ja olen minäkin sen verran nähnyt, että voipi sitä näin
elää, vaan elämättäkin toimeen tulee."

"Elä virnistele, Jussi, totta sinä tuon nyt havaitsit, jotta minä tuota
syönnin komeutta ja sanalla sanoen tuota särpimen liiallista puolta
ivalla käsittelin."

Loviisa nousi pois pöydästä. Kohta nousi naisia muitakin. Miehet ja
Miina jäivät vain lopettelemaan syöntiään.

"Vaan kun kuului", sanoi Miina, "kuului jossakin maakunnassa olevan
sellainenkin tapa, että eletään kuin viimeistä päivää hekumassa ja
muussa synnissä, ei rehellistä aviokauppaa käydä, sitä rakkautta vaan
harjoitetaan ja se perustaksi pannaan. Ja ettei Herran kosto tässä
ajallisessa eikä ikuisessa elämässä heitä kohtaisi, kuuluvat jollakulla
mortviinillä itsensä ikuiseen uneen nukuttavan. Ja sitten kuuluvat
toiset hyväkkäät ruumiin polttavan, sitomus kuului se olevan. Ja tuhka
kuuluttiin kaiken maailman tuuliin hajoitettavan, ettet vaan tuosta
sinä suurena käräjäpäivänä teoistasi vastaamaan nousisi."

"Ei ne itseään nukuta", sanoi pappi, "ruumis poltetaan hautaamisen
sijasta".

"Vaan mitenkäs, tuota, käypi sitten sillä viimeisellä tuomiolla", kysyi
Filemoni.

"Totta tuota Luoja neuvonsa pitänee", sanoi Liena.

"Totta tuo. Niin että jos tuuliin itsensä hajoittavat ja maahan
jaottavat, niin on sitä konstinsa taas sillä kokoojalla, joka heidät
tuhkasta ja tomusta kokosi kerran. Vaan suuri puuha siitä Herralle
annaikse, se on tietty. Ihan koituupi toinen luomistyö. En minä Luojana
tuota puuhaa suotta noiden tähden näkisi. Vaan nähtävähän se on, se on
tietty, että sitten tietää 'pahat panna piinahan, hyvät ilo-siahan'."

"Vieläkö te syötte", sanoi Eveliina miehille. "Siunatkaa nyt jo itsenne
toki."

"Elähän manaa palaa suusta", sanoi Miinan Mooses. "Hyväpä tuo tuli
vuosi."

"Tarvitseekin", sanoi Eveliina.

"Minkä puolesta erittäin", kysyi Jussi.

"Tyttäretkin kun lähtevät talosta."

"Ne tyttäret ne kalliiksi tulevat."

"Ihmekö, kun ilmaiseksi talon hoitoa ikänsä pitävät, jos lähtiessä vähä
saavat."

"Entäs pojat", sanoi Jussi, "eivät saa palkkaa penniäkään, niinkuin tuo
Tanelikin, ensimmäisenä aina kuitenkin menee."

"Talot ja perut saavat. Oma on maapala aina jalkainsa alla. Vaan
naisilla ei milloinkaan. Vieraaseen sukuun siirry aina."

"Vaan mielelläänpä lähtevät."

"Kun pakko on. Kun on mentävä, on mentävä."

"Kuka käski."

"Sitä minäkin", sanoi Filemoni.

"Totta tuolla lienee käskijänsä", sanoi Liisa. "Totta tuo lienee
luomakunta neuvojansa tuolla tavalla pitänyt pitempiä olemisiaan ja
lisääntymisiään varten, kun menohalun kerran ihmiseen istutti. Tuosta
näen omasta kohdastani. Kudoin ennen kangasta ja hieroin nuorra
ollessani. Elin niinkuin paraassa pappilassa. Vaan eläs, kun huilasi.
Ei muuta kuin lähde miehen matkaan äläkä perustele sen pitemmältä, elä
edes sitä, onko mies terve vai eikö. Kohta oli köyhyys kintereillä."
Hän sattui katsastamaan Loviisaan ja muisti, että Loviisa oli morsian,
niin jatkoi; "Vaan mikäs, siinäpähän on mennyt! Mennä sitä pitää, kun
on aika. Mitä sitä itsensä säästelemisestäkään lähtee."

"Sitä minäkin", sanoi Eveliina.

"Mennä vaan, kun on meno työnä", sanoi Jussi.

"Mennä vaan ilomielin", sanoi Miinan Mooses ja nousi ylös pöydästä.
"Minäkin kun tämän Miinan otin, jo oli hyvillään." Hän katsoi Miinaansa
nähdäkseen, oliko se sillä päällä, että leikinlaskua suvaitsi. Miina,
joka istui vielä Hullun-Kallen kanssa pöydässä ja imeksi luita, ei
ollut kuulevinaankaan.

"Jo oli hyvillään, kun minä sen otin."

"Kukahan tuo otti", sanoi Miina.

"En minä olisi muuten ottanutkaan", jatkoi Mooses, "vaan kun kaloja
sain sinä kesänä niin paljon, etten itse siivoamaan kerinnyt. Ja sitten
oli tämä Miina sievoinen ihminen siihen aikaan." Miina väänti suutaan.
Ikänsä oli hän ollut sama, rokonarpinen ja litteä kuin lauta.

"Ja tukka tällä oli paksu, paksu kuin tuo miehen käsivarsi. Vaan sen
tämä möi laukkuryssälle viidestä markasta, pakana. Vaan sanoipa
laukkuryssäkin, ettei sellaista tukkaa ollut koko Suomessa ennen
nähnyt. Vaan ei tästä ollut sen pitäjäksi, poishan tämä sen möi."

"Sanopas samalla, mitä varten möi."

"Sanotaan, sanotaan, kun keritään. Tämä häähousut siitä minulle
lahjoitti."

"Ja miksi, sanopas miksi. Kun ei ollut sulhasmiehessä itsessään housun
hankkijaa. Eihän tuota housuttoman kanssa olisi ilennyt vihillä
seisoa."

"Niin, mammaseni, seisoipa housuissa tahi housuitta, kun on näin sortti
poika vietävänä", Mooses kohotti housujaan siinä Miinan edessä.
"Otettava se semmoinen poika on. Pane sinäkin se mieleesi, Eveliina."

"Pannaan."

"Ja minulla oli Muona-Pekan uusi vilttihattu käsissä, ja sitä
pyörittelin, kun sakastissa vihillä seisottiin, ja lumpeenkukka oli
rinnassa. Ja mammalla oli emäntävainaan sormukset ja silkki lainassa,
muistatko, mamma?"

"Olehan vöhnimättä."

"Ja korppukahvit oikein tämä vihiltä tultua minulla juotatti. Ja korput
olivat suuria kuin tuo leivän puolikas. Vaan eipä ole niitä korppuja
sen koommin enää näkynyt."

"Totta tuota et liene enää ansainnut."

Miina nousi ylös, keräsi pöydältä likaiset astiat ja meni kotaan
pesemään niitä. Liisa korjasi ruoanjätteitä ja Eveliina pyyhki pöydän.

"Vaan taitaa tuo Mooses olla tosiaankin tyytyväinen", sanoi Eveliina.

"Mitä varten tyytymätön? Jos minä olen työssä topakka", hän oli heikko
ja siksi saamaton, "niin on mamma sitäkin topakampi. Jos mamma ymmärtää
asiat hyvin, minä sitäkin paremmin", hän naurahti itsekin omille
myönnyttelemisilleen. "Ja näin on niin hyvä olla. Miksi toraella? Mitä
se velvoittaa? Se sokaisee silmät, korvat."

"Hyvä on sanakin aikanansa", ilvehti Eveliina.

"Ilmaan sanakin sopii", sanoi Mooses. "Ja annanpa uhallakin, kun tässä
rupesin viisauttani latelemaan, annanpa lihallakin sinulle sen neuvon,
Jahvetti, että leikkauta sinä aikanaan tuo tukkahapsikkosi lyhemmäksi.
Minulta tämä temppu unehtui."

"Ha-ha-haa, vai unehtui", nauroi Eveliina.

"Taisitpa saada sen tuta."




X


Oli jo väki vähitellen vetäytynyt tuvasta pihamaalle ja miesväki
heittäytynyt ruokalevoilleen pihapientareelle. Siinä auringon
hellittävässä lämmössä kellottelivat he rentoina, ruumis valtoinaan
maata pitkin. Hattu oli useilla suojana niskassa. Aurinko lämmitti
raatanutta selkää, jossa liivin selustan alta näkyi paksua
pellavapaitaa. Liinahousunlahkeet sukelsivat paksuihin ja savisiin
pohjapieksuihin. Pian turrutti auringon lämpö, ja untapa vetivät he
pitkissä kuorsauksissa.

Kun pappi katseli ympärillään laajenevaa maisemaa, näytti kuin maassa
makaavat miehet niinkuin työmuurahaisia tahi mitä pieniä kasvannaisia
vain olivat siinä maan rehevällä povella. Sepä maanpovi se olikin
heille kaikki kaikessa, sitä kyntö, siihen kylvö, siitä kasvu
kaikenlainen. Irti siitä sitä ei ihminen ollut. Ryntäitään myöten sitä
siinä kiinni oli. Niin olivat olleet heidän isänsä ja isiensä isät,
niin olivat he ja heidän jälkeläisensä. Ja missä oli ihminen irti
siitä?

Pihassa oli käynyt kaikki hiljaiseksi. Joku askarteli tuvassa, joku
aitassa ja kodassa.




XI


Pappi läksi painumaan siitä hiljalleen alamäkeen Ohkolaan päin. Pieni
Ohkolan mökki oli jonkun sadan askeleen päässä pienessä
niementapaisessa llkamoistenlahden rannalla. Mökissä oli yksi tupa ja
lautaporstua. Piha oli epäsiisti. Kaikki näytti olevan räntistynyttä ja
osoitti suurta välinpitämättömyyttä tätä maallista olotilaa kohtaan.

Kun pappi astui sisään matalasta ovesta, löyhähti täälläkin vastaan
kuuma, lauantaisen tuvan lämmin. Ohkonen itse makasi selällään
peräpenkillä, jalat koukussa ja vanha sarkanuttu pään alla. Hän käänti
vähän päätänsä, kun ovi narahti, vaan ei viitsinyt siitä ylös nousta.

"Päivää", sanoi tulija.

"Päivää", kuului vähän ajan perästä vastaus.

Pappi kävi istumaan sivupenkille ja pisti tupakaksi. Ohkonen lepäsi
penkillään kuten ennenkin.

Tupa oli niin ahdas, että olisi melkein keskeltä lattiaa ylettänyt
käsillään vastakkaisiin seiniin, ja oli niin matala, että miehen
päälaki nyki katto-orsia. Uuni oli huono ja hajoamaisillaan. Lattia ja
pöytä pinttyneitä.

Jo vihdoinkin suhahti yksi lapikas penkkiä vasten. Ja kohta toinenkin
jalka ojentui, ja mies köllähti kuin köllähtikin siitä istualleen ja
haukotteli. Sitten ruopaisi hän päätään ja jo retkahtivat kyynärpäät
polvia vasten.

Ja kun hän nousi seisomaan, venyttelihe hän ja sitten tuli ja
pistettiin kättä.

"Kuuluuko sitä mitä?"

"Mitäpä sitä", sanoi pappi.

"Niin, mitäpä sitä."

Taas venytytti niin.

"Ei ole vaimo kotona?"

"Tuonne pientareelle kaikki tästä läksivät."

"Omaan heinään?"

"Miten tuo lienee."

Istuttiin siinä. Ohkonen haukotteli ja ruopi korvallistaan. Pappi
veteli piippuaan.

"Kuuma päivä."

"Kuuma."

Ulkoa kuului kopinaa. Hetkisen kuluttua astuu Kaisa nyytti kädessä
sisään. Hän oli tällä välin käynyt kaikki tämän puolen mökit, samalla
kun kerran täällä päin liikkui. Äänettömänä jäi hän seisomaan
ovenpieleen ja katsoa töllötti suu auki, kun täällä muitakin vieraita
oli. Kukaan heistä ei sanaakaan sanonut, niinpä tuo kuumakin oli.

Yhtäkkiä tulee Kaisa peremmä ja tökkäisee kättään papille.

"Päivää."

"Päivää."

Sitten Pietarille:

"Päivää."

"Päivää."

Ja käy sitten istumaan kolmannelle penkille. Siinä sitten istutaan,
pappi tupakoiden, Pietari haukotellen ja eukko ristissä käsin
huojutellen yläruumistaan.

"Kuuma on", sanoo vihdoin Kaisa.

"Kuuma", sanoo Pietari.

On taas äänettömyyttä.

"Sopii nyt heinää tehdä", sanoo sitten Kaisa.

"Sopii", sanoo Pietari.

Sirkka laulaa uunin takana. Kissa oikaisekse pankolla ja hyppää alas.
Ja pienen, lattialla olevan ikkunaruudunkuvan kohdalla väräjää ilma
helteestä.

Eukko huojuttaa yläruumistaan ja miettii, olisikohan kysyä, onko
Otteljaana kotosalla, vaan näkeehän sen kysymättäkin, ettei tässä
Otteljaanaa ole. Sitten ajattelee hän, että mistähän kaukaa tuo vieras
kotoisin on ja kenenkä poikia sieltä. Kysyttävä se olisi, sitten sen
tietäisi, kun olisi oikein kysäistä, että 'mistä kaukaa se vieras on ja
kenenkä poikia sieltä', vaan mitäpä heitä kyselemään, mitä se siitä
paranee, outo kun on.

Siinä niiden ajatusten hitaasti päätä kierrellessä vierivät lyhyet
hetket. Mitäpä hän tässä päiviään istumaan, ajatteli hän sitten, mitäpä
se tästä parani tämä kylänkäynti, kun ei se Otteljaana tähän sattunut.
Eiköhän olisi parasta, jos nousisi ja lähtisi. Niin sitä on tehtävä.
Lähdettävä tästä on.

Vaan ei tullut vielä lähdetyksi. Sitä typertyi siihen paikkaan, kun
niin kuumakin oli.

Siinä istui eukko ja huojutteli ruumistansa ja katsoa töllisteli
pappiin. Ei pappikaan puhuttelemaan ryhtynyt. Mikäpä häntä
vaivautumaan.

Roikka-Pietarin lapikkaan pohja suhahti lattiaa vasten. Eukko havahti
ja nousi ylös, tökkäsi kättä Pietarille, tökkäsi papille ja pujahti
ovesta ulos.

Sitten istuivat he kahden. Jo näytti Roikka-Pietari virkistyneemmältä.
Kohosi siitä ylös, katseli ulos ikkunasta, katseli ovesta ja pujahti
pois.

Kohta tuli hän takaisin ja toi pienen, heinillä täytetyn pärevasun
sisään.

Taas katsoi hän ikkunasta, katsoi ovesta ja kaivoi sitten heinistä
viinalekkerin.

Jo naurahti pappi, naurahti Pietarikin, ja yhteinen ymmärrys välähti
heidän silmistään. Pietari kaatoi kirkasta nestettä kahteen
rikkinäiseen kahvikuppiin.

"Ryypätkääpäs", sanoi.

"Kippis."

"Kippis."

"Tämä se on poikaa."

"Sitä parasta poikaa."

Kaatoi siitä lisää.

"Kun eukkoväetkin tästä pois sattuivat, ryypätkääpäs."

Siitä ryyppäsivät ja naurahtelivat keskenänsä. Roikka-Pietari, joka oli
laiska ja veltto selvänä, vilkastui aina ryypyt saatuansa, oli kuin
toinen ihminen.

"Markka tässä on tätä maallista", sanoi pappi ja pani rahansa pöytään.
Pietari korjasi sen liivintaskuunsa ja sanoi, ettei olisi tarvinnut,
että hän enemmän tarjouksen vuoksi ajattelikin, näin tuttuja kun oltiin
ja sattumalta tuota viinaa kotiin sattui.

"Koko joukotko ne ovat siellä niityllä?"

"Koko. Minä sanoin Riikalle ja Otteljaanalle, että viekää pois lapsenne
pientareelle, että tuossa vähä nukahdan, kuka niitä täällä katsoo. Niin
sinne kaikki veivät. Ne ovat tuon pensaikon takana omassa heinässä.
Uhittelivat tässä lehmän ostavansa, että ne heinät syödyksi tulisi, kun
muu joukko ei heinää syö, he-hee."

"Sitä olitte syöneet entisen lehmän."

"He-he-hee, mikäs, syökööt kun tahtovat, ajattelin. Ja niin ne söivät.
Tiukaksi väittivät sitä talvea. Tyttö tässä teki tytön, Otteljaana
toisen ja pojan toveri pojan. Vaan kaunis lapsi on se Riikan tyttö, se
kun sitä hepenissä säilyttelee."

"Sielläkö sekin on niityllä?"

"Siellä. Sanoin, että mene vaan sinäkin sinne. Kaunistukseksi se
sinulle on, että kotitöille vähä yrkenet. Eihän sinun pakko ole muuta
kuin istut siellä nurmella ja päivää paistatat. Niittäähän se äiti.
Vaan pulska ihminen on se Riikka."

"Onhan se."

"On. Ne Pietarin miehet olivat kovin sitä kosiskelleet."

"Kertoi tuo Liisa Laatikko, että niin olivat."

"Vai jo Liisa kertoi, he-hee. Uhkasi se Riikka, että hän lehmään rahat
laittaa, kun tästä syksyllä lähtee. 'Jätä tänne tuo tyttösi', sanoin
minä, 'niin on sievempi liikkuaksesi'. Sitä hän oli itsekin ajatellut,
että jos olisi jättää. Ja tähän se jää. Siellä se on Justiinakin
Pietarissa, vaan ei ole tullut tähän vielä lapsiaan laittamaan. Se on
nöyrempi, että minä pahoin pelkään, ettei se ymmärrä olla päänä
päsmärinä siellä Pietarissa, vähään se tyytyy ja miehen se ottaa. Vaan
kuuluivat nämä maantytöt olevan siellä Pietarin kaupungissa kovin
kysyttyä tavaraa. Kadehtivan kuuluivat Pietarin tytöt. Näitä kun
vaatteilla komistellaan ja höyristellään ja kaikin puolin ravinnolla
pöyhistellään, niin komioita, pakana vie, ovatkin katsella.
Ryyppääpäs."

Ryypättiin.

"Tunsin minäkin ennen komian tytön", sanoi pappi, jota ryypyt
virkistivät.

"Vai tunsit."

"Tunsin. Ihme se oli. Hieno ja kaunis. Sitä kelpasi aina katsella."

"He-he, vai kelpasi. Oliko morsian tuo, vai muuhun naisluokkaan
kuuluva?"

"Muuhun luokkaan. Vaan hieno, hieno se siltä oli. Ja papin tyttö, usko
pois."

"Papinhan tuota kuuluit sinäkin poika olevan."

"Mikä lienen."

"Ja sitä Ruotsin puolen peruja kuuluit olevan?"

"Niinhän ne väittävät."

"Mikä sinut tänne viskasi?"

"Mikä lienee viskannut. Sitä lienee isä kuollut ja tänne kasvatiksi
aluksi tullut. Vaan mitäpä heistä, olkoot."

"Olkoot. Sitä olet sinä herrasperua ja herra aikanasi ollut, vaan olet
nyt kuin tämä muukin talonpoika, mukava ja sopuisa vielä oletkin.
Papiksiko sitä sinäkin ajattelit, kun papinkouluja kuuluit käyneen?"

"Vielä mitä."

"Niinhän ne sanovat, että kouluja se on käynyt."

"Lienen sitä jonkun luokan. Vaan pois haihtui ne maalliset, kun toisia
teitä luisumaan rupesi."

"He-he, vai maalliset."

Nyman ei ollut vielä sillä asteella, että hän entisistä oloistaan puhua
olisi viitsinyt. Ja mitäpä niistä. Kuin unta ne vain olivat, joku
kouluvuosi kasvattiäidin luona ja tädin kuoltua -- mitäpä siitä. Oli
hän aluksi kirjurina jossakin ollut. Ja sitten -- näin se kävi, tähän
sitä tultiin. Kiertää maita mantereita, kun nälkä ja puute takaa
ajoivat. Vaan mitä niistä, kun ei ottanut nälkää nälän, ei puutetta
puutteen kannalta.

"Vaan se sivistys", sanoi Roikka-Pietari, "on kuitenkin sivullisesta
komiata nähdä. Muodostupas ihmisolento, jos sillä puetettu olet,
muodostupas kuin tuo paras paratiisin asukas komiaksi."

"Mitä vielä."

"Mitäkö? No, sanopas sinä, kun sen paremmin tunnet, mitä se sitten on?"

"Tyhjää se on, eikä mitään. Mitä se erityisesti olisi. Lakeerattu kenkä
töppösen rinnalla."

Huomasi sen Pietarikin, ettei hän vielä sillä puhepäällä ollut, jolla
joskus. Silloin sillä puhetta riitti asiasta mistä tahansa. Kansa
saarnauttikin hänellä silloin usein, ryyppypalkallakin. Hänelle saivat
nauraa ja ivatakin häntä, hän itse ivasi mukana. Mutta vissiin määrään
aina. Jos häntä pahasti loukattiin, muisti hän sen selvänä ja karttoi
taloa. Kaikki tiesivät hänen tapansa ja kohtelivat häntä aina sen
mukaan, oliko hän selvä vai ryypyksissä ja minkä verran ryypyksissä.

Roikka-Pietari nousi, katsoi ikkunasta, katsoi ovesta pihalle, kaatoi
sitten taas kuppeihin, ja he ryyppäsivät. Sitten löi Pietari korkin
lekkeriin, pani sen heinien alle vasuun ja vei sen kätköönsä. Pappi
nousi lähteäkseen.

"Tulehan toisen kerran. Iltasella tai huomenna. Tai eläs, mennään
huomenna yhtenä sen Jutan mökille. Mennään, pakana vie. Siellä saa
rauhassa olla. Siinä on naisihminen, jota et hävetä tarvitse. Järki
sillä on selkeä kuin tuo paras viina. Eikä se tyhjää intoile, ihan on
tavallisen mieshenkilön veroinen."

"Lähdetään vaan. Minä tässä Mäellä huomiseen iltaan jos pysähtyisin,
niin huomisiltana jos lähdet, lähde, niin samalla näiltä main katoan."

"Ja hyvin on herttaisa se Jutta näin vanhaksi ihmiseksi", supatti
Pietari.

"Kyllä tunnen, herttaisa se on."

"Kuuluit tuntevan, he-he-hee." Hän lähensi suunsa Nymanin korvan
juureen ja kuiskasi:

"Se on minun vaimojani sekin Jutta, he-he-hee."

"Kuului olevan."

"Se on minusta luonnonmukaisempaa, että useampia niitä olla. Kaksi olen
niitä aina pitänyt. Ja sitä tässä olen ajatellut, että kun eivät
perustaksi sitä panneet, että edes useampi noita --."

"Onhan niillä Turkissa."

"Vai on Turkissa. Oikeinko ovat järjestelleet sen mukaan?"

"Oikein ovat järjestelleet."

"He-he-hee. Katsopas, kun huomasivat. On siinä monta hyvää puolta.
Täällä ne eivät huomaisi."

"Ei uskonto salli."

"Muuttaisivat uskontoa."

"Muuttuvaistahan se on uskontokin."

"Sitä minä, että niin se on."

"Vai ei se siihen Turkin suuntaan tule. Ei käy päinsä."

"Vaan ei. Vaan kuuluipa jollakin keisarillakin näin ikään olleen."

"Onhan sitä."

"Niin että sitä minä ihan keisarillisesti, he-he-hee."

"He-he-hee, mikäs siinä on elellessäkään. Kun et huutele."

"On niillä vähä vihiä, vaan en tunnusta. Vaimoväki, se on niin
turhanpäiväistä."

"Elä tunnusta. Pakkoko sinun on tunnustaa."

"Ei pakkoa vähääkään. Vaimoväki, tosiaankin, se tahtoo olla lyhyttä,
mitä tuli siihen asioiden yleissilmäykseen, olen minä sen merkille
pannut."

"He-he-hee, niin ne ovat. Mitä ne ymmärtävät, niillä kun on omat
puuhansa aina."

"Hee, niin se on. Siihen se supistuu, jotta ei omaa kättä pitemmälle,
ei omaa nurkkaa etemmälle se ajatus ulotu Otteljaanallakaan, tuota.
Niin ettei niiltä se asioiden yleissilmäys synny."

"Vai ei synny."

"Ei synny, nainen on nainen, mitä heistä kannatti puhua, he-hee."

"He-he-hee."




XII


He naurahtelivat ja erosivat kättä lyöden porstuassa. Kun Nyman kohosi
takaisin Koppelmäelle, oli maailma kultainen, elämä taas ihana, niin
että olisi tehnyt mieli hihkaista ilosta. Niin oli komeatakin tämä
luonto, jonka Luoja luoduilleen oli luonut, niin oli rikasta elämä
väreistä ja vivahduksista, että sitä katsellessa huumasi. Ja kuitenkin
selvää ja tajuttavaa. Tarvitsiko kysyä, mitä on ihminen ja mitä elämä,
kun sen näitä ihmisiä ja itseään katsellessa selvään näki ja tunsi.
Tarvitsiko täällä vaeltaessaan mistään tuskastella, kun tuskastelemisen
syytä ei missään ollut.

Hän hymähti ajatellessaan sitä pienuutta, johon ihminen ajatuksensa
heikkouden tähden aina eksyy. Kuin säälien ajatteli hän itseään ja
kaikkia niitä, jotka joskus tuskalla kuormansa kantavat. Eikö hän usein
ajatellut itsestään, että hän oli hylky, kuin tuulten ajelema pursi
meren aavikolla. Ja ikää oli. Vaan ei viisautta. Ja eikö hän joskus
hukkaan mennyttä elämäänsä itkenytkin. Niin, niin. Niinkuin mitään
itkeä tarvitseisi tahi katua, kun astuu tietä, jota on syntynyt
astumaan ja jolta ei poiketa voi. Katua? Niinkuin ei hautaa kohti
kaikki kulkisikaan. Ja niinkuin ei levossa siellä sovintoa
löytyisikään.

Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin
kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan
uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.

Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä,
niinkuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli
maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja
hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla
olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.




XIII


Miehet olivat jo vetäytyneet pientareelle heinäntekoon. Viikatteet
välähtivät ja heinää kaatui. Naiset kulkivat jäljessä haravoiden.

Pihassa askartelivat Liena, Loviisa ja Eveliina. Uuni lämpesi ja
Loviisa hieroi tuvan pöydällä leipää.

"Ohkolassakos käytiin", kysyi Loviisa papilta.

"Sielläpä käytiin."

"Vaan mihinkähän se meidän yksi asiamies jäi", sanoi Loviisa
Eveliinalle. "Se Annastiina, kovin se kauan viipyy, kunhan ei olisi
tielle uupunut."

"Silloin se oli tuolla ahon kohdalla, kun minä tänne tulin", sanoi
pappi.

"Kun lähetinkin."

"Tuollahan tuo jo näkyy saunassa puuhailevan", sanoi Eveliina ikkunasta
katsoen.

"Menepäs Eveliina sinne sauna jo panemaan lämmitä."

Loviisa katsoi Eveliinaan, vaan Eveliina ei kuullut, hän katseli
ikkunasta vain ulos.

"Minä sanoin", sanoi Loviisa, "että jos Eveliina menisi sinne saunalle
päin, jos se Annastiina pahoin voipi."

Eveliina läksi.

Kohta ilmestyi Annastiina saunan ovelle sylissään käärö. Tasaisesti
kohosi hän mäkeä ylös ja silmäsi kannettavaansa. Eveliina juoksi
puolitiessä vastaan, puhui jotakin, löi käsiään yhteen, puhui taas ja
löi käsiään yhteen. Yhtenä tulivat he tupaan.

"No sieltähän se asiamies tulee", sanoi Loviisa.

"Taisipa Annastiina löytää jo löydettävänsä", sanoi Liena.

"Siinä se nyt on."

"Poikako on vai tyttö?"

"Poika toki."

"Kun Annastiina ei apulaista hakenut", torui Loviisa.

"Tämä yksin oli kaikki toimitukset toimitellut."

"Eihän sitä kerinnyt siinä. Kiirettä on monenlaista, vaan kiirettä oli
sekin kiire. Kiirepä tälle pojalle tuli", sanoi hän ja katseli hellästi
lastaan ja puheli sille, "niinhän pienelle tuli."

"Taitaapa olla ylpeä löydöstään vielä."

"Mikä ettei."

"Pulska onkin poika."

"Pulska on."

Siinä ihastelivat kaikki lasta.

"Siunaus se on", sanoi pappi.

"Mikä lienee."

"Pientareella sen isä on", sanoi Loviisa Eveliinalle, joka läksi Jussia
hakemaan.

"Antaa olla", sanoi Annastiina, "mikäpä hätä tuolla, ehtiihän tämän
saaliin nähdä sittenkin". Vaan hänen suunsa vetäytyi hymyyn ja
ikkunasta kurkisteli hän nähdäkseen, missä se Eveliina jo juoksi.

Loviisa pesi taikinasta kätensä ja jätti leipomisen kesken. Ja jo kohta
oli musta kahvipannu leimuavalla valkealla.

Annastiina antoi lapsen Lienalle ja kohenteli karsinanurkassa olevaa
sänkyänsä. Arkustaan otti hän puhtaan lakanan, levitti sen vuoteelle,
pani tyynyyn puhtaan päällisen ja nosti poikansa sille.

"Rupea vaan itse viereen", sanoi Loviisa.

"Ehtiipähän tässä."

"Se tuo oikea työihminen on luja", sanoi Liena, "luja ja kova kuin
timantti, kuin paras timantti."

"Tule vaan timanttikin tänne", sanoi pappi ja istuutuen sängynlaidalle
puheli lapselle, niinkuin se olisi jotakin ymmärtänyt. Annastiina
penkoi vielä kirstuansa, otti sieltä kahvipussin ja palan sokeria ja
antoi ne Loviisalle.

"Ei mitenkään", sanoi Loviisa, "talon tarpeista toki kahvit."

"Ottakaa, että pojasta mies tulisi", sanoi Annastiina.

"No, olkoon sitten. Vaan hyvä ihminen, ala käydä pitkällesi."

"Ei tuosta mitään tiedä", sanoi Annastiina, jonka hiukan kalvahtaneet
kasvot säteilivät salaista iloa.

Kuitenkin pani hän päälleen uuden, valkean yöröijyn ja painautui
vuoteelleen. Ja pappia liikutti, kun hän katseli heidän onneansa ja
sitä puhtautta ja terveyttä, joka heistä hohti.

Kun Jussi tuli tupaan, naurahti hän hyvillään ja katsoi Annastiinaan.
Ja molemmista tuntui, kuin eivät he koskaan ennen niin onnellisia olisi
olleet. Jussi kumartui katsomaan lastaan ja hänen sydämeensä virtasi
outo lämpö. Mutta hän tunsi olevansa hämillään ja hän tunsi itsensä
neuvottomaksi niin pientä ihmistä katsellessaan.

Ja itse avuttomana kuin lapsi, katsoi hän Annastiinan kirkkaisiin ja
onnellisiin silmiin.

"Niin pieni ihmisenalku", sanoi hän.

"Kyllä se siitä kasvaa."

Ja paksulla sormellaan nykäisi Jussi kömpelösti lapsen pehmeätä poskea.

"Tepukka, tepukka."

Annastiina nauroi ja laski kätensä suojelevasti lapsen pään yli. Ja
Jussi katsoi ihaillen häntä. Siinä oli ihminen tuossa Annastiinassa,
sillä oli ihmisen luonto ja sydän. Paremmaksi ei toveri voinut tulla.
Sopipa hänen, Jussin, nyt lähteä elämää taivaltamaan sellaisen vaimon
rinnalla. Olisi vaan hänessä miestä. Hänestä oli niin outoa, melkein
juhlallista kaikessa tässä. Hänen oma ihmisarvonsa ikäänkuin kohosi.
Hän ei ollut paljas renkimies enää, vaan perheen isä, vaimonsa apu ja
turva, niinkuin tuo vaimo puolestansa oli hänen apunsa ja turvansa. Ja
kalliilta tuntui hänestä se ihminen, se hänen elämällensä vasta sen
arvon antoi. Eipä hän ollut ennen tuota ajatellut.

Ja kun Jussi istui siinä sängyn laidalla, laskeutui hänen kätensä
Annastiinan kädelle.

"Onpa nyt ohi sekin", sanoi hän.

"Ohi on."

"Sitä ei toinen kykene siinä auttamaan."

"Mitäpä siinä kykeneisi. Eikähän siinä mitä."

"Siitä olisi nyt kohtapuoleen vihitettäväkin."

"Mikä, vihittää kun sattuu." Annastiina katsoi iloisesti Jussin
rehellisiin, sinisiin silmiin.

"Kun sinä kerran tämmöisille puuhille rupeat."

"Vasta tämä oli ensimmäinen."

"Ja sitä olisi sinne mökille kaikenlaista puuhattava."

Liisa Laatikko ja Miina Mälli tulla hyypersivät pientareelta ja
päästelivät päällyshameensa helmoja alas, joita työssä pitivät
nostettuina hameenkauluksen alle.

"Mitäs nyt Jussi tuumii, kun lapsilliseksi tuli?"

"Sitä, että silkkihuivin ja sormuksen se Annastiina ansaitsisi."

"Onpa pulska poika", sanoi Liisa. "Ihan on oikeista rakennustarpeista
tehty, isänsä näköinenkin on."

"Pulska on", sanoi Miina. "Kelpaapa suurempana vaikka rosvojoukkojen
päälliköksi. Ensi vuonna näillä ajoin se on Loviisallakin."

"Tokko lienee."

"Niin pitää Luoja huolen sukukunnastansa", huokasi Liena. "Siunattu on
maa hänen hyvyydellänsä."




XIV


Itse ukko Koppelmäkeläinen, joka ikkunastaan oli nähnyt Annastiinan
saunasta tulon ja jota Annastiinan reipas olento miellytti, tuli tupaan
perustelemaan asiaa.

"Ka, pappiko se on", sanoi hän papin nähtyään, "terve, terve."

"Terve, terve."

Ukko oli vanha, seitsemissäkymmenissä, tukka oli jo valkea. Pää
kumarassa kulkea köpysti hän huononlaisesti, sillä jalkoja oli
kolotellut ja vanhuuden heikkous jo vaivasi. Hän oli tulinen ja kiivas,
kun hän suuttui, väet pelkäsivät häntä. Vaan hyvällä tuulella ollessaan
laski hän leikkiä aina. Ja aina oli hänellä talon naisväessä omat
suosikkinsa, jotka ymmärsivät hänen heikot puolensa ja ystävällisellä
ja varovaisella leikinlaskulla saivat ukon pahat tuulet kääntymään. Ja
viimeiseksi oli Annastiina erityisesti miellyttänyt häntä. Kun hän
alituisen kolotuksensa tähden oli käynyt kärttyisemmäksi, oli
Annastiina ainoa, joka ei koskaan häntä pakoon juossut.

"Nyt ne heinämiehelle ihmeet tuli", sanoi hän Annastiinalle
nauratellen.

"Ihmekö tämä on? Eipä ole taittu ennen nähdäkään, että ihminen
ihmisestä syntyy", sanoi Annastiina.

"Niin se on aina tänne maailmaan ilmaantunut ja niin se ilmaantuu
vastakin", sanoi Miina.

"Eikä sille mitään taida", sanoi Liena.

"Vaan olisi tuossa vähä taidettavaa. On tuo vähä ikävä, kun tuo noin
ennen vihkimistä sattuu. Jo tuota isäntäväen tähdenkin tuon verran
katsastaisi --", sanoi Liisa Laatikko, jolla oli hiukan taipumusta
ulkokullaisuuteen ja joka nytkin isäntään katsoi arvokkaana.

"Taitaapa tässä ihan nenän alla hurskaus haista", sanoi ukko. "Loviisa,
kahvittelepas sinä joukot." Ja kävellen siinä puhui hän: "Jussi,
eiköhän tuota piennarta toisinakin päivinä ennättäisi. Olisikoon tuo
nyt noin talo tyhjä, jotta tuota nyt tuolla tavalla mennä pitäisi.
Sanopas, että jättäkööt." Ja kävellessään siinä tuli hän ja katsoi
lasta, ja kun toiset eivät huomanneet, pisti hän kymmenmarkkasen
Annastiinan kouraan ja rypisti otsaansa. Sitten kääntyi hän ja mennä
köpitti ovelle.

"Pappi, tulehan tänne", sanoi hän mennessään. "Ja tuopas Loviisa kahvit
tänne."




XV


Isännän kamari oli porstuan pohjassa. Paljon ei hän enää sieltä viime
aikoina liikkunut. Yksin soikin. Ikkunan alla siellä oli pöytä ja kaksi
tuolia sen molemmin puolin. Toisella seinällä oli sänky, jossa oli
vanhoja nahkasia peitteenä, toisella oli lahvipiironki ja raudoitettu
kirstu. Ovenpielessä oli vielä lyhyt penkki.

Sama oli huoneen järjestys ollut silloin, kun hän naimisiin meni, sama
koko hänen ikänsä, lahvipiironki vain oli hänen nuorena ollessaan
hankittu. Samoilta ajoin olivat seinät, joissa oli sinikuvioinen
rappaus, ja ne todistivat, että oli tässä kamarissa iloisinkin mielin
asustettu, jos sitä nyt jo kauan kylmillään olikin oltu.

Ja kylmillään oli oltu sen tähden, kun se naiminenkin, joka
myöhäisemmällä iällä tuli tehdyksi, ei ollut sattunutkaan sopuisa.
Sotkuinen oli ollut kuin pahainen lankavyyhti. Lieneekö se yleensä,
ettei sitä toisen kanssa olemisiin oikein totu, vai lieneekö ollut,
ettei se vain tässä erikoisessa tapauksessa luonnistunut. Se toinenkin
kun sattui sellainen, ettei verille oikein käynyt. Sitä joskus
vaimonkaan sydäntä et arvaa, ennenkuin sen olet läheltä nähnyt. Kun se
ärsyttämään paneikse, helvetiksi se kodin laittaa. Etkä arvaa sitä
pahuutta, jota omassa povessasi aina rauhassa ruokit, ennenkuin sen
pohjattomuuden olot itsellesi näyttävät.

Mutta vaikka hän oli nyt jo näin kylmilleen ja vanhaksi tullut ja
teettänyt jo arkkunsakin, joka liiterin ylisillä odotti häntä, ei hän
poismenoistaan surrut. Ainahan hän oli tiennyt, että sen piti tapahtua
kerran kuitenkin. Ei sitä säikähtää tarvinnut, eikä odottaakaan
ansainnut. Olisiko tuo niin tärkeä ja mahtava tapaus tässä
luomakunnassa ollut, että yksi poistui, toinen sijaan tuli.

Kun pappi oli istuutunut pöydän toiselle puolelle, aukaisi isäntä
lahvin, otti sieltä pullon viinaa ja kaksi vanhaa hopeapikaria.

"Kun tähän satuit. Kovin tuota oletkin poissa pysytellyt."

Otettiin siitä tuliaisryyppy.

"Mitenkä ne ovat sinun jalkasi? Kolotellutko niitä oli?"

"Vähä se on suonessa sitäkin pitänyt."

"Kuule. Otapas nyt koetteeksi tuotakin: Pane muurahaisia pulloon,
korkita se, pane pullo lämpimään uuniin. Seisokoon siellä yön. Kun se
on jäähtynyt, voitele ja hiero sillä. Koetahan. Käske vaikka Lienan
aamulla muurahaisia hakea."

"Ei sitä pakanaa pyhänä."

"No, minä sitten."

"Taikako sillä on, että se pyhänä?"

"Voipihan sen tänäkin iltana. Pois tästä ajattelin --."

"Ei niistä puheita, että pois. Ei ollenkaan. Et tästä jouda. Kuului
Loviisalla kattila tahi mikä pannu tinattava olevan. Ja tuo on, tuota,
tuo minun kelloni seisotellut, jotta katselepas sen sisälmyksiä, mitä,
sydänvikako tai muu katari sitä vaivaa."

"Pitääpä katsella."

"Vai oliko sinulla tärkeämpiä tilauksia, kun pois."

"Tuon Roikka-Pietarin kanssa lupasin Jutan mökillä pistäytyä. Kuuluu
siellä pannu tinattava olevan."

"He-he-hee, vai on pannu tinattava. Tinaa, veikkonen. Vaan onhan sieltä
tie tänne takaisin, eihän tässä suurta ylämäkeä välillä tule. Jotta
sitä tässä toki parisen viikkoa kuitenkin."

"Hätäkös tässä."

Vaan mielessään ajatteli pappi, ettei hän kahta viikkoa ole. Kunhan
puolikin. Ryypätään tässä, ajatteli taas ukko, niin kyllä pysyt. Onhan
tässä viinoja aluksi ja saadaanhan niitä lisää. Harvoinpa tuota
juttutoveria enää sattuikaan, kun ei liikutuksi tullut eikä
kirkollakaan vuosikausiin ollut käynyt. Ja ketäpä sitä olisi ollut
sielläkään. Vaan tämä pappi se oli toista. Sitä kun oli vuosikymmeniä
jo nähty ja veljeksiä oltu. Ja sitten se ei tungetellut toisten
asioihin, kuunteli vain ja jutteli. Että oli, kuin ei hän olisikaan
vieras ihminen, jota karttaa tuli ja jossa aina vihamiestä vaania piti,
niinkuin aina jokaisessa sivullisessa. Niinpä tuota oli tullut tuohon
kokemukseen hänkin, etteivät sitä ihmiset toistensa kieltä ymmärtäneet.
Sivullisia oltiin. Sitä yhtä köyttä ei vedetty. Mitäpä sitä. Eipä sen
koko ihmisyyden juuret syvällä olla tainneet. Mitä sitä vähä
ajateltiinkin, pinnemmalta ajateltiin. Elettiin ja päiviteltiin. Vaan
ei, jos kysymys tuli, että pysähtyä selvittelemään asioita. Vaikka se
olisi kevennystä tuonut. Eikös sitä ajatuksen kautta ikäänkuin
vapautunut jonkin painon alta. Sen painon, että oli vain ihminen, ja
sen syyllisyyden, että ihmiseksi vain syntynyt oli.

Vaan lienee tuo pappi kierrellessään tuolla mietiskellyt sitä jos
tätäkin. Poissa oli hänestä se oka, että pistää, poissa se tunto, että
tutkimatta tuomita. Sitä kun kiertelee tuo ihminen, joko kiertelit
ajatuksen maailmassa, tahi kiertelit näkevänä tässä näkyvässä, aina
jotakin enemmän näit kuin se, joka paikoillaan pysyi.

"Niin se on, että et sinä tästä hevillä pääse."

"Jouti olla pääsemättä."

Kun Loviisa toi kahvia, sanoi pappi:

"Jos Loviisa käskee sen Lienan hakemaan muurahaisia jonkun puoli
säkkiä, ja ottakoon niitä suokanervia ja kyllä se tietää, mitä siihen
hauteeseen pannaan. Ja katsokoon, että muurissa on kuumaa vettä, niin
minä tulen sinne kohta."

"Käsketään", sanoi Loviisa mennessään.

"Hauteitako vielä tänä päivänä tässä ajattelet rakennella?"

"Olisiko suotta koettaa?"

"Mitä tuota olisi."

He tekivät puolikuppiset.

"Eh-hee", sanoi ukko.

    "Kambyses kuningas korkia
    Raittiin' riikin hyvin hallits'",

sanoi hän tavalliseen tapaansa, ja pappi jatkoi:

    "Koht' kun viinall' karais kurkkua,
    Valtans' hän väärin vallits'."

Samoilla säkeillä olivat he alkaneet lukemattomat puolikuppisten ja
ryyppyjen sarjat. Heille oli tullut tavaksi sanoa se, ja ne merkitsivät
heille suurinta luottoa ja toveruutta.

"Eh-heh", nauroi ukko.

"Eh-heh", nauroi pappi.

Väriä oli kohonnut hiukan molempien vanhusten ryppyisille kasvoille. Ja
silmissä oli vielä nuoruuden eloa ja vilkkautta.

"Tervautinkin tässä itseni kesäkuntoon."

"Niin kuuluit."

"Kuka se jo kieli?"

"Annastiina tuo."

"Siinä se on tavallinen ihminen naishenkilöksi."

"On."

"Vaan sanopas, mikä se tuossa toisessa naisihmisessä miellyttää. Se on
somasti rakennettu tuo ihminen. Et eläintä kummempi paljon ole. Ja jo
on ero silläkin, mikä minkin verille käypi, että nuorenakin tuota
halajan, tuota en."

"Mitäpä noita viitsi ajatella koko naisasioita, roskia koko jutut."

"Eh-heh, siinä olisikin sinulle niksi, ukko rukka. Minä, tuota, luulen,
että siinäkin on luonnolla omat tarkoituksensa. Tuo Ohkonen, se ei
välitä tämän maailman menoista, läpeensä on vetelys, vaan annas,
kysymystä ei se sivu kierrä."

"Ei se kierrä."

"Vemmelpuu koko mies", jatkoi ukko. "Se ei uhannut tuomiolla mitään
katuvansa."

"Mitäpä sitä katuisikaan."

"Niin se on, jotta olisit ajatellut aikanasi, eikö tuota aikaa siksi
olisi ollut. Vaan, ajattelen, eikö tuo noinkin liene, että vasta tuo
ihminen, joka sen solmun aukaisi, että mitäpä tästä koko roskasta,
vasta se ihminen tunnossaan vapautui sen painon alta, että mikä on, se
on, eihän se ole sinun syysi."

"Ja jos jonkin solmun aukaisi muka, aukaisi, sillä hyvä. Mitä viitsiä
sitä ruveta puntaroimaan, mitä nyt jo auki siinä sait. Totta tuo jokin
huvi täällä käydessä olla pitänee. Eikä tuo suurta olisi, jos tuota
joutavaa ajattelematta olla saisi. Sitä aikansa terveenä vaan eläisi ja
hyvästi, jo lähden tästä koko kylästä."

"He-he, sitä sinä sanelet. Jottako huvin päiten vaan käväiseisi, he, ja
pois arkkuunsa painautuisi?"

"Mikä ettei. Kun on terve, huviltahan se tuntuu."

"Vaan kun et ole terve?"

"No, annat ajatuksen voittaa sairautesi. Jos et jaksa, huuda, huuda ja
surkuile, tottapahan sekin kerran taukoaa."

"He-he."

"Että mitä tällä nyt väliä, huusitko vai olit huutamatta."

"Sitä toisen kerran puhut toista."

"Mitä tällä väliä, jos puhunkin. Mitä minä ajatella viitsin, kun
tällainen pikari edessäni seisoo."

"Tyhjänäpä tuo seisoo. Annas, kun täytetään tuo edes."

"Kauanko se täynnä pysyy. Katsos nyt. Pohja näkyi vaan."

"He-he, olet sinä poika."

"Toista se oli nuorempana. Toisin sitä kestikin. Pois ovat nekin
kultaiset ajat."

"Toista se oli. Vaan sen kultaiset ne lienevät sinullakin olleet."

"Elähän virka. Takaisin ottaisin."

"Joko ottaisit?"

"Ottaisin, vaikka en takaisin toivo."

"Lienee sillä yhtäkaikki vetonsa tuolla elämällä. Tuossa näet, ettei
tämä tämän kummempaa ole, ja etkös vaan kiinni mielessäsi pidä. Eläkä
juttua. Et sitä kuitenkaan arkkuun vaan painautuisi."

"Kun on terve."

"Totta tuo se lienee."

"Terveestä on se poislähtö luonnotonta."

"Vaan useinpa tuo sairaskin kiinni vaan tästä pitää."

"Sitä kun on käynyt sairaaksi vietiksi jo koko se elämänhalu", sanoi
pappi, "kun on sitä eroajatusta karttanut ja se ajatuksen puoli on
heikko. Ja eläpäs, kun sitten pelkäät sitä lepoa. Sitä synnintunnolla
kun vielä pelotellaan."

"He-he, on se sitä. Vaan tarpeen se on se synnintunto. Kovin sitä
väärin tekisivät."

"Mitä väärin? No, erehdythän sitä, se on tietty. Vaan nouse ylös ja
karista vaatteistasi roskat. Mitä merkitystä sillä on, jos lankesit,
vaan merkitys on sillä, minkälaiseksi langettuasi tulit."

"Mistäpä tiesit, miksi tulit."

"Tiesit, kun olit avonainen kirja itsellesi ja oikea tuomari teoillesi,
vaan et toisten teoille."

"Puhu, puhu pukille. On sitä saanut koettaa jos jotakin. Ei käy päinsä.
Sitä olet syytön liian usein itsesi edessä. Sillä sitä annatkin puhua
sen puolen asiasta, jonka omilla silmilläsi näet ja joka sinusta
oikealta näyttää. Sitä muuta et ymmärrä. Ja ihmissuhteissa on se niin,
että väkivalta se vallitsee ja vahvempi oikean hallitsee. Minä tätä
asiaa mittelin, mittelin vähä sen vaimovainaan aikanakin."

"Lienet mitellyt."

"Ja vaikka sitä ajattelin, että sitä pystyn oikeutta tekemään, niin
mitenkäpäs pystyin. Se viha kun kyti ja kyti siinä mielessä, sitä vaan
haudoin ja sitkeätä se oli. Ja vaikka mietiskelin, että koettelen tässä
pysytellä selvillä päin ja että sitä, niinkuin sinä sanoit, avonaista
kirjanpitoa harjoitella, niin, mitä, selväähän se oli, vaan ettäkö se
olisi oikeata, siitä et itse vastata taida."

"Se näyttää toiselta nyt, se on tietty, sanotaanhan, että hauta kaikki
sovittaa."

"Mitä tehnee. Ei tuota tiedä. Sitä ajattelen vieläkin, niinkuin
silloinkin. Ja kun se vaimo tuohon vierelleni loppui, se halvaukseen
loppui, ja minä sinä yönä kuulostan, että nyt se taisi loppu tulla, se
kun pahasti korahteli, niin sitä siinä salaa ikäänkuin iloissani
ilkuin, jotta loppupas siitä elämästä tuli kuin tulikin. Sitä kun
odottelin jo vuosia, kun se huono jo oli ja se sydänvaivansa sitä
vaivasi. Ja sitä tänne asti olen mielessäni sitä pientä iloa pitänyt,
minkä vähä sitä nyt enää iloa pitää voipi, iloa pitänyt siitä, että
loppupas tuli jo ennen minua. Niin, sovitusko lienee tuo vai muu. Vai
osoittaisikoon tuo tuota, että ihminen on jo kypsä siihen avonaiseen
kirjanpitoon. Mitä?"

"Niin --."

"Ja jos minä ennen lopuin, oli se toinen yhtä iloinen, jos uskalsi
olla. Ja oli syytä ollakin. Sitä siitä näet vaan tämän ihmisyyden
laadun. Ja luuletko sinä, että sitä siitä avonaisesta kirjastaan
lukemaan kykeni, jos se aukaistuna ensikseenkin edessäsi oli. Ja jos
sen luit, mitä omassa kirjassasi seisoi, niin eikö tuo ihmisluonto
toisaalla tuon syvempi ja rikkaampi ollutkaan. Ja jos on, miten silloin
sitä lukea taidat, kun omasi ahtaampi on. Niin että puheita ne ovat ne
sanat, että tuomari olla voisit."

"Kovin sinä vakavasti sanella viitsit."

"Maksutonta huviapa tuo lienee -- he --."

"He-he. Elä tuota viljaa tuolla tavalla kaada, pöydälle kaadat."

"Anna mennä."

Ryyppivät siinä vanhat ystävykset ja kovin se vanhalle ruumiille hyvää
tekikin. Olipa kuin kuivanutta ja käyttämätöntä konetta voidellut
olisi, ja se läksi kuin läksikin liikkeelle entistä latuaan vielä.

"Ei, pois tästä jo pitäisi -- sitä haudettakin laittamaan lähteä.
Katsoo Loviisa pitkään."

"Anna katsoa."

"Jos sinusta hauteen ottajaksi on?"

"Mikä ettei, ei sen puolesta. Eh-heh."

"Kun se on tehty, niin se on tehty."

Ja pappi läksi hiukan hoipertelevin askelin saunaan haudetta
laittamaan.




XVI


Sauna rannalla oli musta ja matala. Kota oli harvalautainen ja, paitsi
muuripataa, oli siinä pienempi keittosija. Itse sauna oli ikivanha ja
eräistä nurkkaraoista kiilsi Luojan kirkas päivä. Ikkunan neljästä
pienestä ruudusta oli kaksi rikki, toinen oli tukettu rievulla, toinen
käytetyllä vastalla. Lauteet olivat neljän maahanlyödyn ja jo kaatuvan
pölkyn varaan poikkihirsille lyötyjä palkkeja. Pölkynpäihin penkeiksi
lyödyt laudat samoin kuin hirsiset vesikaukalotkin kiilsivät
mustuuttaan. Niiden puupinta oli kyllästynyt kovaksi noesta ja vedestä.
Siltaa, muutamia notkuvia lautoja, oli lattiana vain saunan etu- ja
keskialalla. Paljasta maaperää olivat peränurkat ja lauteiden alus,
jonne käytetyt vastat viskattiin. Sinne maaperään olivat ne
vuosikymmeniä mädänneet ja maatuneet. Ja kun ylhäältä tuleva vesi piti
sitä kosteana, kohosi sieltä hyvää onkilieroa, kun vain sormellaan
tonkaisi.

Sauna oli jo hiilloksella, vaan oli vielä kitkerää savua täynnä.
Tynnöri oli kodan nurkassa, ja siihen laittoi pappi hauteen Lienan
kanssa. Pohjalle pantiin kappa suolaa, muuripadassa keitettiin
katajaa, männynkerkkää, suokanervaa, laukkaheinää ja koivunlehtiä.
Muurahaissäkki upotettiin pataan ja kiehutettiin muun riistan kanssa.
Kun vesi oli ruskeaa ja tuoksuvaa, kannettiin se tynnöriin, joka
peitettiin säkillä.

"Pitäisi siinä nyt makua olla."

"Niin tuo on mustaa ja väkevää kuin paras olut", sanoi Liena.

"Juoksepas pihaan ja käske nyt tänne vanhaa isäntää."

Liena läksi ja kohta tulla kyhnysteli isäntä saunaan.

"No, kastaudupas nyt", sanoi pappi.

"Olisikoon tuota."

Hän riisuutui ja kohosi tynnöriin.

"Polttaapa se."

"Istu, istu, sanomalehtipoika, kuumempi se on kuumemmissa paikoin."

Pappi köytti säkin tynnörin päälle niin, että isännän pää jäi vain
näkyville. Siinä sitä hikosi ukko niin, että norona juoksi hiki pitkin
kasvoja ja tippui säkille.

"Onpa tässä näköä ja makua, oh-hoh."

"Pitäisi olla. Joko se typertää?"

"Mitä tehnee, heh-heh."

"Niinhän sinä olet kuin mikä Jobi säkissään, vaikka et maailman
murheista tiedä."

"Taitaa se äskeinen viinatilkkanen kovin, tuota, tärkeäksi itsensä
tehdä, siltä se nyt tunnusteleiksen, kun se päähän tässä kohoaa."

"Ruusutpa on jo pojan poskilla. Nouse pois, jos siltä tuntuu. Jo tuota
tuleekin neljännestunti. Nouse pois ja pue yllesi se kuin puettava on,
näin sanon minä."

Ukko vetäisi vaatetta ylleen ja hiukan hoiperrellen läksi mennä
köppäisemään pihaan ja painui kamariinsa. Kylläpä se luonnon ottikin.
Oli se mies tuo pappi. No, jopa ihan väsyksiin raukaisi, eto laitos. Ja
ukko painui kyljelleen ja nukkui heti nahkastensa alle.




XVII


Kun pappi oli istunut itsekin tynnörissään, tuli hän tupaan. Huimasi se
hänenkin päätään, ihan siihen paikkaan typersi kuin paraskin
viinalöyly. Penkille se pitkälleen veti.

Loviisa veti rieskoja uunista ja Liena auttoi häntä.

Hullulle-Kallelle annettiin kokonainen rieska ja hän kuljetteli ja
näytteli sitä muille. Joka lauantai-ilta sai hän oman rieskansa ja söi
sen yhdellä ilta-ateriallaan. Se oli juhlaa se.

Miina ja Mooses olivat jo lähteneet mökilleen. Liisa oli jäänyt taloon
yöksi. Hän keri lankoja, joita Loviisa oli antanut neulottaakseen vielä
sukkia. Keriessään päivitteli Liisa Loviisan suurta myyniä, jota hän
oli taas käynyt katselemassa ja laskemassa. Hän oli saanut lasketuksi
kotvasen matkaa yli puolen sataa hametta ja nuttua, puhumattakaan
kaikenlaisesta muusta tavarasta, jota Loviisa ja Kuuselan Karoliina
olivat kilpaa kylällä teettäneet. Siten kun sitä läksi, ei ikinään enää
tarvinnut rihmankiertämääkään itselleen kierrättää. Oli siinä
lapsillekin vielä.

Jussi veisteli kätkyen jalkoja. Filemoni suutaroi pöytänsä ääressä.
Eveliina oli lypsyllä tahi pihatöissä vielä.

"Taisipa pappi siihen nukkua", arveli Liisa.

"Niin näkyy nukkuvan."

"Taisivatpa maistaa hiukan."

"Kuka sanoi, että minä nukun", sanoi pappi ja pyörähti ylös. "Ja kuka
sanoi, että maistanut olen. Näytänkö, kuka maistanut on. Kuljenko
tuossa yhtä palkkia myöten. Liena, katso, että se menee suoraan, ja
katso Filemon, ettei se mene väärään. Katsokaa kaikki minua ja
vartioikaa minun askeleitani."

Hän kulki pitkin lattiapalkkia.

"Suoraan näkyy menevän."

"Sitä minäkin."

"Eipäs pastori olekaan saarnannut nyt", sanoi Liisa.

"Mitä minä sinulle saarnailemaan."

"Eipä taida valtakunta olla nyt tästä maailmasta."

"Siinä sinä, Jussi, oikean sanan sanoit." Ja hän kohotti äänensä: "Ei
minun valtakuntani ole tästä maailmasta. En minä tiedä minne minä menen
ja mistä minä tulen, en minä teistäni enempää tiedä kuin taivaan lintu,
joka lentää, kun lentämään luotu on. Ketuilla ovat luolat ja taivaan
linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhun hän päänsä
kallistaisi."

Oli hetken hiljaisuus. Liedellä porisi illallispata. Tuvan lämpimässä
tuntui voimakas tuoreiden heinien tuoksu, sillä heiniä oli tuotu
makuusijoiksi karsina- ja ovensuunurkkaan.

Ilta-auringon säteet värähtelivät ikkunan lahoisella vuorilaudalla,
jossa kaksi kiiltävää kovakuoriaista matkasi ja painui puukoloihinsa.

"Painukaa pastorikin tuohon heinille", sanoi Liisa.

"Mitä minä siinä. En minä surkuillen sanonut, ettei minulla ole kuhun
pääni kallistaisin. Iloiten minä sitä sanoin, ja riemuiten minun
huuleni niitä sanoja lausui."

Hän kaivoi taskustaan piipun ja raapaisi tulta tulitikulla, vaan tuli
sammui jo ennen kuin se piipun kohdalle ehti. Hän yritti uudelleen ja
onnistui sytyttämään tupakan.

Liena, johon oli tarttunut jo hurskaus, kun ketun luolaa mainittavan
kuuli, pani kätensä ristiin ja huokasi:

"Niin, niin."

"Mitä se Liena keskellä lattiaa huokailee", kysyi pappi.

"Niin se on, että kyllä Luoja pitää huolen luoduistansa. Katsoit sinne
tahi katsoit tänne, ihmisasuntoja näet", ja silmätessään Ohkolaan päin,
ajatteli hän, että myöhäänpä ne taas Ohkolassa leipovat, kun vasta nyt
tupa lämpiää, vaan ääneen lausui hän: "Vaan ei niin pientä piippua,
ettei siitä savu kohoaisi ylös taivaalle ja kiittäisi kaiken antajaa."

"Niinkuin tästä minunkin piipustani ylös savu kohoaa ja kiittää
taivasten tekijää."

Vaan yhtäkkiä nousi puna hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä loistivat,
ja katse oli selvä ja kirkas. Hän kohosi ylös penkille seisoalleen ja
seisoi hetkisen äänetönnä.

Jussi naurahti, vaan Filemon nousi ylös ja vaimot vetäytyivät
karsinapuolelle paremmin kuunnellakseen saarnaa.

Ja papillisen syvällä ja kauniilla äänellään alkoi hän lämpimästi ja
harvaan:

"Kiitä Herraa minun sieluni ja ylistä Hänen nimeänsä kaikesta siitä,
mitä Hän tehnyt on. Minun sydämeni ajattelee kauniin laulun: minä
veisaan elämän iki ilosta, minun sanani ovat jalon elämän ylistys ja
kiitos. Sela!

"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset,
sillä minun sanani vuotaa sydämeni yltäkylläisyydestä, ja sieluni
riemuitsee sydämeni ajatuksista, jotka maasta ylös kohoavat kuin
savupatsaat selkiälle taivaalle.

"Kuulkaat minua kaikki kansat ja painakaat mieleenne nämä sanat:

"Ei sinun pidä anoman sitä, joka sinusta hyvältä näyttää, ei sinun pidä
pyytämän sitä, joka sinulle helpotuksen tuottaa.

"Sillä mitä on sinun ruumiisi? Vaan hajoava hiekka. Ja sinun henkesi?
Vaan haihtuva usva. Mitä ovat sinun tuskasi muuta kuin silmien
sokeutta, ja sinun elämäsi vain sammuva liekki.

"Sukukunnat vaihtuvat sinun jälkeesi, ja ei sinun ääntäsi kuulu,
maailmat syöksyvät radoiltansa, eikä sinun tuhkaasi kukaan tunne.

"Iloitse siis ihmisen lapsi ja tyydy siihen osaasi, joka sinulle
annettu on. Eikö ollut sama, jos sinä purppuralla puetettu olit ja
sinun nimesi yli valtakuntien kuului, tahi eikö sinun nimeäsi kukaan
tiennyt ja maantiekö oli kotipaikoistasi parhain?

"Ja ellen sitä tajuaisi, koettele minua, Herra, lyö minua vihasi
kirvelevällä ruoskalla. Ja vaikka minun vereni sadoista haavoista
kuiviin juoksisi, ja minun huuleni helpotusta sinulta tuskissani
huutaisi, elä kuule minun ääntäni, elä kirvoita minun kipujani, vaan
lyö minun ruumiini tuskien polttavilla veripaiseilla, siksi kunnes
valitukseni vaikenevat.

"Ja kun olen repinyt päältäni ihmisyyden korskavaatteet ja alastonna ja
piestynä edessäsi seison, enkä tunne sitä maata, jossa asun, eivätkä
minun heimoni tunne minua, vaan vieraaksi olen tullut veljilleni ja
oudoksi äitini lapsille, niin auki ovat silloin sieluni portit kunnian
kuninkaan sisälle käydä, ja puhdas on ajatukseni ja vapaa on minun
sydämeni riemuitsemaan sinun töistäsi ja iloitsemaan sinun
käsialoistasi.

"Ja minä näen maailmat kuin tomupallot kierivän sinun jalkojesi
juuressa, muotoaan muuttavan ja häviävän. Taas syntyvän ja häviävän.

"Rannattomat avaruudet soivat sinun kunniaasi, ja äärettömyyden
loputtomat meret ylistävät sinun töittesi ihanuutta.

"Sinä annoit elämän ja kuoleman. Ja sinun antisi kaikki ovat hyvät.
Minä odotin ja pelkäsin pimeyttä, ja sinä annoit valkeutta. Minun
silmäni eivät nähneet totuutta ja tuntoni ei tajunnut elämän suurta
lahjaa. Sinä avasit minun silmäni näkemään ja taivutit minun tuntoni
tajuamaan: Että kaikki, joka on, on turhuus, ja kaikki, jota ei ole, on
turhuus. Sela!

"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset.
Sillä minä saarnaan teille sanoja, niinkuin hyviä metsikanoja, ja minä
veisaan teille virsiä, niinkuin mustia seinähirsiä, ja minun sanani
pitää kieriskentelemän teidän sydämissänne niinkuin kuusen kävyt
kallioilla."

Hän silmäsi kuulijoitaan. Siinä seisoivat uunin kupeella Hullu-Kalle,
joka kuunteli suu auki, Filemon Vehviläinen lenkalla säärin, Liisa
Laatikko ja Liena seisoivat kädet ristissä ja vedet silmissä niinkuin
ainakin sanaa kuunnellessa.

Ja pappi jatkoi:

"Otetaanpas nyt siitä virrestä ja värssystä että: 'Oi sinä
suruinen Suomenmaa', ja lauletaan se sillä nuotilla, että:
tra-tralla-trallala-tralla-laa", rallatteli hän.

Jussi naurahteli, vaan eukot paheksuivat mielessään. Harvoin jätti
pappi saarnansa sopimattomasti keskeyttämättä. Vaan joskus sattui se.
Ja saarnasi hän niinkin, että sai miehetkin itkemään, kun kadotuksen
vaivoista puhui ja sitä lakipuolta paukutteli. Olisi siitä pappi
tullut, arveli vaimoväki, kun lisää olisi lukenut vielä, ja kun
pöntöstä se olisi oikein pudotellut, olisi sitä kelvannut kuulla.
Sellainen messuäänikin kun sillä oli. Olisi siitä pappi tullut, jos ei
pahahenki olisi sitä noin valtoihinsa saanut.




XVIII


"Sauna on valmis", sanoi Eveliina tuvan ovelta.

"Eikös ne saarnamiehetkin saunaan tule", kysyi Jussi.

"Otettiin kylpy jo."

"Jahvetti, joudu pois."

Siitä läksivät Taneli, Jussi, Jahvetti, Filemoni ja Hullu-Kalle.
Rivissä kulkivat kaitaa saunapolkua, jonka molemmin puolin viljapellot
lainehtivat. Taivaan rannan taakse oli jo päivän kultainen kiekko
painumassa. Taivas hohti väreissään. Ilkamoistenlahdesta kohosi
Käärmetsaari kuin satulinna.

Siinä saunan edustalle riisuuduttiin ja sisään käytiin. Jokainen kantoi
itse vastansa, ja lauteille mentyä tuprahteli löyly äkäisesti
kiukaalta, kun Kalle sinne vettä kapalla iski. Kuului vaan ähkettä,
vastojen räiskettä ja joku yksinäinen huudahdus:

"Lyö enemmän."

"Elä pakanaa."

"Anna tulla."

Kalle löi. Kilvan hakkasivat miehet kesäistä ruumistansa, niin että
ähke vain kuului. Eipä parempaa syntisen ruumis kaivannut hellepäivän
ja työn jälkeen. Ihan se elähdytti ja veret virkeästi liikkeelle sai.
Ja sitä oli taas kuin uudestaan syntynyt, kun kylmän vesikapan sen
löylyn jälkeen päällensä kaatoi.




XIX


Kun vaimoväet menivät vuorostansa saunaan ja Eveliina vielä meni
aittaansa asioilleen, ilmestyi Jahvetti siihen aitan ovelle huivi
kädessään.

"Hyvää iltaa", sanoi hän ja hankasi punaista niskaansa.

"Mitä se Jahvetti nyt siinä liioittelee?"

"Sitä, että tuota, olisi asiantapaistakin, jos sitä kuka kuunnella
kehtaisi. Se Jussi, näet, arveli, jotta mene vaan ja anna se huivi,
jotta tarjoo tuota, eihän tuo elävältä syöne, sanoi."

Eveliinaa nauratti.

"Ei tiedä."

Ja Jahvettiakin nauratti, kun ei se Eveliina sen äkäisempi ollut. Ja
hän ojensi huivia, vaan kun ei Eveliina ollut näkevinäänkään, pani hän
sen ovenpieleen lattialle.

"Jos, tuota, minä saisin luvan tulla selittelemään tarkemmin näitä
rakkauden asioita, niin minä jos koputan."

"Ei tarvitse."

"No ei, kun ei tarvitse."

Eveliinaa jo säälitti Jahvetin neuvottomuus ja hän sanoi:

"Kun Liisakin nukkuu täällä."

"Vaan jos tuota kuitenkin saisi luvan pestata, niinkuin on kansan tapa,
niin tässä olisi raha. Sitä sitten olisi tuntokin niinkuin vapaa."

"Pane pois rahasi."

"En pane."

Hän pani kaksimarkkasen huivin päälle ja kaivoi sitten kukkaroaan.

"Vaan, jos, tuota, Eveliina ei suutu, niin tässä olisi kymmenmarkkanen
vielä sitä hametta varten, ei sitä kihlarahoiksi muuten kymmentä, kun
sitä vielä on vaan renkimies, vaan muuten minä, vaikka enemmänkin
Eveliinalle antaisin. Se halu, tuota, on noussut palavaksi."

Jahvetti seisoi ulkopuolella ovenpieleen nojaten ja katseli uskollisena
ja nöyränä Eveliinan liikuntaa.

Ja Eveliinaa liikutti, kun Jahvetti jo halustakin puhui. Niin se nyt
kävi. Vaan haikeata se oli, ettei mennyt, niinkuin mennä piti.
Ilottomaksi jäi elämä. Vaan minkä sille taisi. Toista se oli niiden,
niinkuin Jussinkin, jotka omansa löysivät ja onnellisia olivat.

Hän katsahti Jahvettiin, se oli niin uskollinen ja rehellinen, ettei
sitä väistää voinut. Hän kääntyi pois, seisahti keskelle lattiaa,
pyyhkäisi kädellä otsaansa ja tuijotti hetken nurkkaan. Sitten naurahti
hän. Juoksi pois. Ja Jahvetti jäi siihen ihmeissään.




XX


Kun väet kokoontuivat taas tupaan, nukkui pappi jo karsinapenkillä.

Jussi istui Annastiinan sängynlaidalla ja he juttelivat hiljaa
Annastiinan kanssa. Lienan lapset istuivat ovensuupenkillä voileivät
kädessä. Eveliina ja Loviisa kantoivat ruokaa pöytään.

"Pitäisi pappia herättää."

"Eiköhän ole parasta, että antaa nukkua", arveli Loviisa.

"Uni näkyy olevan miehelle tarpeen."

"Se ihminen ei elämästään välitä."

"Mitäpä siitä erittäin välittämään", sanoi Eveliina huolettomasti
pudistaen päätään.

"Elä puhu, ennenkuin puut ovat reessä", sanoi Jussi.

"Enhän minä sitten puhua jaksa, kun kuorma on vedettävänä", nauroi
Eveliina.

"Eveliina se vaan nauraa", sanoi Liisa.

"Ha-ha-haa, mikä tässä itkeä kannattaisi."

Kun pappi kuuli kirkasta naurua, heräsi hän, käännähti, vaan putosikin
penkiltä heinille istualleen.

"Oh-hoh, taisin nukkua."

"Ha-ha-haa", nauroi Eveliina.

"Nukuitte", sanoi Liena, "tokko unta edes näitte?"

"Unta? Annas ollakaan. Näinhän minä."

"Mitä näitte?"

"Näin sellaista unta, että astuin taivaan kartanolle ja kolkutan
taivaan kultaporttia.

"Ja kun Herra kysyy: 'Kuka se on', niin katso sanon minä: 'Minä olen
Nymanni vaan.'

"Ja Herra sanoo: 'Tämä osasto on maalaisia varten.'

"'Maalainenhan minäkin olen. Sitä maita vaan minäkin mittelin. Tämä
nuttu on vanhana ostettu.'

"Ja Herran kirkkaus lankiaa minun päälleni, kun hän portin ristikosta
katselee minua ja arvelee: 'Taisit juoda?'

"'Herra, sinä tiedät kaikki, tiedät paremmin kuin minä. Ihanat olivat
sinun luomakuntasi. Iloitsen sinun antimistasi. Minkä verran siinä
syntiä tein, tiedät sinä yksin. Minä tiedän vaan, että kauniit olivat
maat, jotka sinä asunnoksi meille annoit, ja hurskasta oli kansa.'

"Ja se kelpasi Herralle.

"'Tuolla on Filemoni Vehviläinenkin, minun ystäväni', sanon minä ja
osoitan Filemonia, joka siellä portin takana kultakenkiä paikkasi.

"'Hän on hurskas mies', sanoo Herra.

"'Hän elikin paljaalla piimällä ja leivällä vaan.'

"Ja se oli otollista Herralle.

"'Jos hän vähän päällä eli, panen minä hänet paljon päälle. Hänestä
tulkoon suutarien sekaköörin pääjohtaja!'

"'Ja tuolla on Liena', sanon minä."

"Taidat valehdella", sanoi Liena.

"Olit. Minä näin Lienan siivet olkapäillä ja silmälasit nenällä pitkän
pöydän päässä veisaamassa suuresta virsikirjasta, ja enkeli kaatoi
hänelle kahvia suureen kuppiin.

"Ja kun Herra näki, että pääenkelit olivat minun ystäviäni, aukesivat
taivaan portit ja Herran kirkkaus lankesi minun köyhälle sielulleni. Ja
Hänen äänensä oli kuin valtava virran pauhu ja Hänen vaatteensa valkeat
kuin kohisevan virran kuohu, kun hän sanoi: 'Astu sisään, Nymanni.'

"'Kiitetty, kiitetty', huusin minä. Mutta minun ääneni sekaantui
suutarien sekaköörin lauluun. Vaan salaa ajattelin siinä, ettei se
liikaa ollut, jos vihdoin sinne jo pääsinkin. Enhän minäkään ihan
ansiotta ole. Elinhän minä kuin mikä Jerusalemin suutari, ja eiköhän
sitä alituista vaellusta ja kieltäymystä Hänenkin otolliseksi lukea
pitäne. Vaan Herra näki minun sieluni läpi, äkkäsi sen sangen
syntiseksi ja syöksi minut ikuiseen pimeyteen. Putosin alas, vaan kun
havahdin, ajattelin: 'Kiitetty, kiitetty', sillä putosinkin tuosta
penkiltä vaan. Mutta tämä uni oli kuitenkin vihjaus siitä, ettei viime
koettelemuksessakaan saa langeta, vaan lujasti nöyryydestä kiinni
pitää. Filemon ja Liena sen kestivät, vaan minä en."

"Se pastori laskettelee", sanoi Liena, vaan Lienaa pyrki naurattamaan,
kun ajatteli, että hän siellä kuitenkin oli. Ja Filemonkin ruopaisi
korvallistaan ja sylkäisi keskelle lattiaa.

"Taidat pilkata", sanoi.

"En", sanoi Nyman. "Niin on asiat."

"Mikä sinutkin siinä ylpeäksi teki?"

"No, se vielä viime tingassa viekoitteli se viekoittelija korskilla
ajatuksilla, että pois puolelleen saisi."

"Ja sai kuin saikin?"

"Sai."

"Kun et arvannut luja olla."

"En arvannut."

"Se nyt vaan oli kuvannollista koko juttu, kun se unessa näytettiin.
Vaan niinpä, pahoin pelkään, se tapahtuu todellisuudessakin."

"Sitäpä minäkin arvelen, että niin se tapahtuu. Ja voi silloin sitä,
joka alas syöstyksi tulee."

"Vähästä se näkyy riippuvan, ja se siitä viime hetkestä enimmän. Kun
arvaisi oikean luonnon purra päälleen silloin ja lujana vaan puolestaan
olla, tuntea vaan tiukasti, että ansiotta on ja että katuu tätä
elämäänsä, niin mene tiedä, sinne ilopuolille sitä pääsisi. Vaan jos se
viime tingassa minkälaisen kiusauksen eteen rakentaa, niin minkä
taisit. Katsos nyt tuota Nymannia, sinne oli päästä, ja eikös
synnillinen ajatus tule ja sieltä pois syökse."

"Vaan vippelkonstilla tämä sinne sisään tulikin", arveli Jussi.

"Sen vippelkonstia se oli koko juttu. Ei suinkaan se sitä unta siinä
nähnyt", sanoi Liisa.

"Että etkö olisi sitä unta nähnytkään", kysyi Filemoni. "Tämä Liisa kun
väittää, ettei sinussa ole miestä edes toden puhujaksi."

"Jopa herjaa", sanoi Jussi.

"Herjaahan kuin herjaakin."

Vaan pappi ei jaksanut vastata, hän oikaisihe heinille pitkälleen,
huulet liikkuivat jotakin sanoakseen, vaan silmät painuivat kiinni.
Hämärästi erotti hän vielä, että väet asettuivat jo illallispöytään.
Sitten vaikenivat kaikki äänet. Hän nukkui siihen.




XXI


Kun hän heräsi, sarasti jo aamu.

Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että hän nukkui heinillä tuvan
lattialla. Tuonnempana nukkui Liena lapsineen sekä Hullu-Kalle,
Filemoni makasi penkillään ja Jussi lattialla Annastiinan sängyn
vieressä. Annastiinan valkea sänky, nuori äiti lapsineen, hellytti taas
hänen sydäntään ja liikutti oudosti mieltä. Eikö siinä ollut itse
pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että
kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit. Sen ympärille punoutui muu, se
tuhatvivahduksinen näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja
tarkoituksettomalta tuntui.

Pappi tunsi siinä, ettei hän ollut selvinnyt vielä eilisestä. Hän meni
ulos selvitelläkseen raskasta päätään.

Päivä kultasi jo idän ääriä. Kirkkaana kuin luomispäivän ensi
aurinko kohosi päivän kultainen kerä ja tervehti nukkuvaa maata.
Sunnuntaihartaana seisoi luonto kirkkaassa aamujuhlassaan. Ei ääntä
kuulunut vielä. Kaikki lepäsi. Korvet seisoivat äänettöminä, ja yön
usva kohosi ja hiipi lahdelta metsän kätköihin.

Ihana oli maailma ja ihanalta tuntui elämä, joka luonnon povesta
kohosi, sen ikuisen, muuttumattoman luonnon. Kuin satua sen parmahilla
oli ihmisen elämä, kuin satua vuosisatojen ja aikojen leikki.

Korvet elpyivät. Jonkun linnun laulua kuului. Jo narahti ovikin
pihassa. Hiljalleen hiipi Eveliina Jahvetin aitasta pihan poikki. Oman
aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista
hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään
nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti
toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin
pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on.








End of the Project Gutenberg EBook of Arkielämää, by Maria Jotuni

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46070 ***