*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49136 ***

KUN RUUSUT KUKKIVAT

3-näytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

MAIJU LASSILA



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.






HENKILÖT:

 "Mamman Liisa", keski-ikäinen talonneito.
 Silja, nuori tyttö, edellisen sukulainen.
 "Pekka Eevastiina" (Pekka Leopold Huutava), rampa ruotiukko.
 Jorkka Maijanpoika Jurtikka,         |
 Antti Hermanni Juikurinen,           |
 Simo Aleksanteri Matikainen,         |  rautatien-työmiehiä.
 Pekka Polykarpus Riemuton, n. 60-v.  |
 Mikko Siunattu,                      |
 Miihkuli Petrinpoika Rehvakka, kulku-kauppias.
 Löppö-Leena, kylän akka.
 Kaisa Josefiina.
 Joukko nuorta väkeä.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


    Mamman Liisan tupa. Lieden luona alasinpölkky.
    Pekka Eevastiina nukkuu sängyssä.

Mamman Liisa (Hioo kirvestä, keskellä tupaa seisten, laulaa hyräillen,
kieputtelemalla kuin ajatuksissaan, piippunysä suupielessä.)

    Kun kukkivat kaunihit ruusut,
    oi, joi kuin ne kukkivat, oi!
    Kun kukkivat ihanat ruusut,
    niin sydän se lemmestä soi.

(On lopettanut hiomisen, ottaa piippunysän ikenistänsä ja sylkäsee
pankon eteen hieman kumartuen, Pekka Eevastiinalle.) Alapas nousta
siitä, Pekka, ja rapea siivoamaan tupaa. (Kopistellen piipustaan porot
pankolle. Kovemmin.) Pek-ka! (Nykäisee kengän kärestä.) No, Pekka! Ala
nousta ja lakaise tupa! (Pekka Eevastiina herää, virutteleikse ja
haukottelee.) Mene tiedä vaikka tähän viskaisi vieraiksi niitä
rautatien työmiehiä, niin onhan toki lattia puhdas. (Pekka kohottautuu
unisena istumaan. Liisa touhuaa raappien lonkkaansa.) Minä tästä
pistäännyn hakkaamassa halot ja sinä keittää höyräytä vaikka huttua,
niin saa tässä mahansa täyteen. (Lähdön hommassa.) Ja jos se tädin
tyttö, Silja, tulee silläaikaa, niin sano, että jos vaan on vieraita,
rautatiemiehiä, niin... tiedäthän... että kristillinen meno...
(päättävästi) ja kaikki silmän pyynti ja lihan himo pois. (Menee.)

Pekka Eevastiina (Pitelee sivujansa, vaivaloisesti.) Ah näitä sivuja...
näitä köyhän kupeita, kun ne ovat kankeat. (Kuontuu lakaisemaan,
nurkuen.) Ja tuo jalkakin liikkuuttaa vain lönttyyttää... lönttyyttää
ja liikkuuttaa jalka. (Lakaisee.)

Juikurinen (Saapuu evässäkki olalla. Panee säkkinsä penkille.
Hymyilee yleensä usein, on laiska, mojakan näköinen makkara. Kuin
tervehdykseksi.) Tässäköhän se on sen Mamman Liisan talo?... Josta ne
kylällä juttusivat?

Pekka Eevastiina (Lakaistessaan kytystellen.) Sen on talo. Mamman
Liisan on talo. (Lyö luudan tyngän lattiaan.) Mistäs kaukaa tämä vieras
on?

Juikurinen (Leikkisänsävyistä viisautta puhuen.) Ka, kovinkos kaukaa
sitä kehtaa olla... Sieltä vain ilman aikojaan Savon puolelta maailmaa.
(Puhaltaa piippuunsa.) Ja sinä taidat olla se tään talon ruotilainen...
se, jota ne kuuluvat ihan Pekka Eevastiinaksi haukkuvan.

Pekka Eevastiina (Kävellä kyykehtii luuta kädessä, kumarassa kuin
lakaistavaa etsivä, kykkien.) Ka, kukapas muu tässä akkaväen työt
tekisi, kun emännän oma aika menee miesten töillä. (Mennä kytystelee
pankon luo puuhailemaan. Kuin itsekseen.) Kukapas... kukapas se olisi
Eevastiinana, jos ei Pekka itse olisi!... Kukapa se tekisi... kukapa se
tekisi akan työt?

Juikurinen. Ka, kukapa se! (Panee tupakkaa.)

Pekka Eevastiina (Toistelee kuin yksin.) Kukapa, kukapa se tekisi.
(Oikaisee itsensä, eloisammin.) Taidat olla niitä rautatien tekijöitä?

Juikurinen. Ka, niitä. (Sytyttää piippuaan, puhuu kuin leikkiä
laskien.) Siellä meidän puolella on tään paremman miehen työstä aina
semmoinen puutos, jotta ei tahdo saada tuota oman kupeensa
kuopimistakaan esirukouksia rukoilemallakaan, niin arvelin, jotta
lähtee häntä ja tehdä sipaisee tään rautatien. (Vie tulitikun lieteen.)

Pekka Eevastiina (Liikkaa kattilaa hakemaan.) Vai niin on siellä
työnpuutteesta vastus!

Juikurinen. Niin... Köyhän ei kannata sitä muuta kuin kielellään
lipaista niinkuin jouluherkkua.

Pekka Eevastiina (Entiseen tapaansa.) Täällä taas on vastus työn
paljoudesta. (Toistelee vaivaloisesti.) Työn... työn paljoudesta ja
arkipäivistä on täällä köyhälle vaiva ja vastus. (Panee kattilan
liedelle.) Tämänkin talon emännän hartiat höyryävät työn ääressä yhä
kuin paras saunan uuni. (Syyhyttelee kuvettaan vaivaloisesti.)
Höyryävät... höyryävät ne sen eukon hartiat...

Juikurinen. Mhyy... Niinhän ne kertoivat, jotta tällä ei ole vielä niin
kuin sitä, jonka kylkiluusta hän on alussa tehdä pyöräytetty... tällä
tään talon Liisalla. (Sylkäisee.)

Pekka Eevastiina. Ei... ei ole sitä... ei ole. (Piippuaan varaten,
tarkotuksella.) Minkälainen tupakkavuosi siellä sillä puolen maailmaa
tuli? (Istahtaa.)

Juikurinen (Ojentaa tupakkakukkaronsa.) Ka, onhan näitä tässä... näitä
senpuoleisia. (Menee asiaan.) Ja taitaakin tässä olla akalla iso talo?

Pekka Eevastiina (Panee tupakkaa.) O-oonhan tässä sitä lääniä.
Papillekin kun menee verona kolme säkkiä paljasta ruistakin, niin on
siinä silloin jo hyvä ala tätä surun ja murheen laaksoa.

Juikurinen. Soo! (Laputtelee savuja, hyvillään.) Mutta kas kun hänellä
ei ole vielä sitä vaimon päätä. (Viekkaudella udellen.) Ei taida olla
täällä päin niin kuin tätä luonnolle käypää?

Pekka Eevastiina. O-ohan sitä miestäkin täällä... Viime pyhänäkin
olivat tapelleet akoista... tästä Pekka Kellulan tytöstä ja siitä
Muttilaisen leskestä. (Oikoilee piipun sytytettyänsä sivujaan nurkuen.)
Ah, näitä sivuja! Ah, näitä köyhän kupeita!

Juikurinen. Vai ihan tapelleet. (Jatkaa tiedusteluaan.) No, mikähän on
sitte syynä, kun eukko ei ole jo niin kuin (laputtaa savuja) siihen
aviosäätyyn sotkeutunut... koskapa itse tekee talossa miehen työt?

Pekka Eevastiina. Ka, sepä on itsekullakin aina oma esteensä. (Nurkuen,
toistellen.) Oma... oma esteensä on itsekullakin meillä. (Kohottautuu
patukkaa ottamaan.)

Juikurinen. Ka, niinpä se olla köröttää. (Menee taas asiaan.) Vaikka ei
suinkaan tällä Liisalla mitään maallista estettä lie?

Pekka Eevastiina. Ka, ei maallista. (Ottaa patukan.) Mutta entäs tämä?

Juikurinen (Muljauttaa.) Hm...! On siinä roima patukka.

Pekka Eevastiina (Vaivaloisesti.) Onhan siinä sitä! (Taivuttelee
patukkaa, selittää vääntäen;) Se tään Liisan äidin mies sattui vielä
naimisiin mentyäänkin yrittämään toisten eukkojen kanssa sitä
(pyörittelee sormiansa kuin sillä asiaa kuvataksensa)...
sitä pimpelin-pompelia... sitä (nykäisee merkitsevästi kyynäspäällään)
niinkuin nyt meille miehille yleensä sattuu... Herra hänen sieluansa
siitäkin synnistä armahtakoon. Ja se eukko sai siitä vähän
silmänvihiä... (nykäisee taas) ukkoparka onnistui, niin pahasti... niin
meni eukko-vainaja ja karsi tämän patukan metsästä. (Hieroksii
jalkaansa, hiukan ähkien, piippu hampaissa.)

Juikurinen. Soo!... Vai niin ohraisesti kävi miehelle... (Lisää.) Jotta
eukko sai vihit...

Pekka Eevastiina (Toistelee kuin jalkaansa valitellen.) Patukan...
patukan karsi eukko... Paha ilmako tullee, kun tuota jalkaa taas
kolottaa ja (laputtelee savuja) sadettako tuo piippukin ennustanee, kun
ei pala... Ja (painelee peukalon kynnellä piippua)... ja sillä
patukalla se sitte voiteli miehen ja sanoi sitä uudesti synnyttävänsä
ja kuului vielä ilkkuneen, jotta... ah tuota kolotusta!... ilkkuneen,
jotta "lähteekö sinusta se pimpelin-pompelin halu". (Nousee
vaivaloisesti, panee patukan paikoillensa.) Ja siitä astipahan on
patukka ollut tämän talon seinällä... opiksi ja varotukseksi. (Käy
kohentamassa tulta liedessä, toistella kytystelee.) Opiksi, opiksi ja
varotukseksi on aina seinällä patukka.

Juikurinen (Katsahtaa patukkaan.) Vai siksi!

Pekka Eevastiina. Siksi... Siksi on... siksi on patukka talossa. (Palaa
istumaan.) Kuollessaan heitti tälle tyttärelleen perinnöksi patukan...
(Kytystellen.) Ja kummako se sitte on, jos tään puolen miehet eivät
uskallakaan tässä talossa katsoa vaimon päälle... niinkuin
himoitaksensa häntä. (Nykäisee merkitsevästi kyynäspäällään.)...
Niinkuin se sanassa seisoo.

Juikurinen (Vetelee pieksujensa varsia suoriksi.) Vai niin on vienyt
miehiltä luonnon!

Pekka Eevastiina. Niin on... niin on vienyt... niin on vienyt luonnon!
Ja Liisa vain tässä laulelee tyttönä kuin lintu. Itse tekee miehen työt
ja säilyttää patukkaa, mutta huoneentaulusta hän siitä huolimatta pitää
lujasti kiinni... siitä nimittäin, jotta (nykäisee kyynäspäällä:)
"Vaimot olkaat miehillenne kuuliaiset niinkuin Saara oli sille
(nykäisee) Aabrahaamilleen."

Juikurinen (Tyytyväisenä asiaansa.) Vai tunnustaa hän toki
itsepuolestaan sitte tään "sanan ruoskan".

Pekka Eevastiina (Vakuuttavasti.) Tu-unnustaa. Varsinkin lain, mutta
myös evankeliumin. Oikein onkin jumalinen eukko. Käy kirkossa eikä
uneuta Sanaa. (Menee toiseen asiaan.) Minut sitte otti ja huusi
ruotilaisavissuonista tähän näitä akkaväen töitä tekemään. (Panee
mällin.) Se tää Hartikaisen Pekka oikeastaan aikoi minut huutaa, mutta
sitte tuli tämä "Mamman Liisa" väliin ja laski minusta hinnan
viiteenkymmeneen markkaan, niin Pekka sitte arveli, jotta joutaa saada
Liisa hänet.

Juikurinen (Kuin sovitellen.) Ka, samapahan se on sinullekin, missä
talossa olet... Kun Liisakin kerta huoneentaulut pyhittää.

Pekka Eevastiina (Kohtaloonsa tyytyen.) Ka, mitäs sillä on väliä! Saman
makuistahan tää on leipä ja lämmin joka talossa. (Pureksii mälliään.
Kuin terhistyen.) Ja kunhan tässä minulla ei olisi tämä toinen jalka
ruvennut reistailemaan, niin ei se Liisa enää lauleleisikaan tyttönä,
kun minä olisin terhistynyt. (Lähtee jalkaansa hieroksien liikkaamaan
pankon luo. Nurkuen.) Mutta tää jalka... tämä jalka se vie jo pois
semmoiset halut... Tää pahennus se pilaa koko miehen. (Ottaa
sianruokapytyn.) Tuo sianruokakin on taas vietävä kaukaloon. (Poistuu
pyttyinensä. Juikurinen katsahtaa patukkaan, kumartuu, ottaa penkin
alta hiehon nahan ja mittailee sitä pieksunsa vartta vasten, tuleeko
miten pitkät varret.)

Mikko Siunattu (Saapuu.) No, kuins se nyt hurisee?... (Niistää
nenänsä.) Kuins hurisee, Antti Hermanni?

Juikurinen (Haukottelee laiskasti.) Ka, mikäpäs tässä! Talo on
semmoinen, jotta Savossa tämä jo olisi hovi. (Venytteleikse.) Papin
elojakin kuuluu menevän tuonne kolme suurta piikkosäkillistä.

Mikko Siunattu (Vilkastuneena.) No, mikäs siinä sitte! (Riisuu konttia
selästään.) Jos hän nyt sitte on vähä niinkuin kova... eli kuin häntä
sanoisi... tää Liisa itse, tarkotan, niin... panen tuohon penkille tuon
kontin (tekee sen)... niin mitä häntä tarvitsee niinkuin luonnolle
ottaa... tään nyt sinun. Vai kuin sinä häntä aattelet? (Touhuaa.)
Kuin... kuin sinä aattelet, veli?

Juikurinen (Hymyilee.) Ka, eipähän tuo nyt syöne... (leikkiä laskien)
näin suolaamatonta.

Mikko Siunattu (Istahtaa, puuhailee kenkiensä kanssa.) Kuin hän nyt
söisi! Tässä nyt esimerkiksi tää minä. Nain sen Huttusen Pekan
lesken. (Tiukentaa kintturemeliä) Kylä häntä moittii... niinkuin
kipakkaluontoiseksi moittii. Moittivat, parjaavat. Minä siihen arvelen:
pauhatkoon, arvelen, akka aikansa. Kun taivas aikansa sataa, niin se
selkenee, -- kun akka aikansa pauhaa, niin hän lakkaa... Ja niin hän
sitte aina lakkasi. (Tiukentaa toista kintturemeliä.)

Juikurinen (Mukautuen.) Ka, eipähän se aikaansa enempää kestä ijäinen
kadotuskaan.

Mikko Siunattu. Kuin hän nyt enempää kestäisi! (Hankailee lapikkaiden
pohjia lattiaan) Ja niinkuin nyt tääkin vaimoväki, kun hän aikansa
riitelee ja... sanotaan nyt, että kun hän on "kova", niin sitte hän on
sen päälle pehmeä... ja niin kuin hellempi... eli kuin häntä sanoisi...
(Etsii housuntaskuista jotakin) Niin jotta se on silloin niinkuin
metkaa... tai kuin häntä sanoisi... niinkuin hiikutin hyvä tään
aviomiehenkin olla, kun se eukko sitte pussaa ja kun hän muiskaa ja...
(touhuaa) sen toransa päälle, tarkotan, kun hän muiskaa... Ja kun hän
vielä, tää akka, pesee ja paikkaa housut ja paidat, niin...
(selvittelee piippuansa) niin se on niin hiikutin hyvä... se tää
naimisissakin olo, jotta hän on (selvittelee)... niin hän on kuin saisi
kielellään livaista sitä itseään autuutta.

Juikurinen (Raapii hymyillen, hyvillä mielin korvallistaan.) Mhyy!

Mikko Siunattu (Ruuvailee piipunvartta.) Niin hän on ryökäle hyvää, se
eukolla olo! (Raaputtaa poskeaan.) Ja siks toisekseen, kuule, tää
eukollisena olokin on vähä niin, jotta se maistuu... tää rakkaus,
tarkotan... maistuu paremmalta, kun on maha täysi, kuin silloin kun hän
on tyhjä... Tuo piipun peräruuvi pahuus kun ottaa ja reistaa,
hänkin!... Niin jotta se tää Liisan iso talo on siinä avioliitossakin
niin kuin yhtä tään rakkauden... kuin häntä sanoisin... _lisää_. (Menee
touhukkaana hakemaan pankolta piippurassia.)

Juikurinen. Ka, eipähän se nälkäistä itse autuuskaan ilauta.

Mikko Siunattu. Ei... Ei hän maista siltäkään kuin vesi nälkäiselle...
tää autuuskaan. (Rassaa, toistellen). Reistaa... reistaa tuo piipun
pakana... Ja vielä toisekseen... jos tää nyt sinäkin... jos pysyt
Sanassa... tai niinkuin uskot, niin se tuokin akan kovuus pehmenee...
Jos et vain sitte itse ota ja tee niinkuin tätä: tee _syntiä_.

Juikurinen (Valmistuu lähtöön kuin asiansa päättänyt.) Ka, mitäpäs
tuossa. Nai hänet pois akan. (Kuin kohtaloonsa alistuva.) Sillä tottapa
se pitää kunkin kristityn ottaa se ristinsä kantaaksensa.

Mikko Siunattu (Rassaa piippuaan.) Ka, kuinkas! (Toistelee.)...
Kannettava hän on risti... on hän... Hyvä siitä tulee. Ja kun vain otat
ja uskot ja riiput Sanassa niinkuin se minun isäukkonikin hänessä
riippui... siinä Sanassa... (Äkkiä) Ja etkös sinä olekin siihen
isääsi... siihen ukko Juikuris-vainaaseen, kova uskomaan? (Pyyhkii
rassin housuihinsa) Vai kuin?

Juikurinen (Venytteleikse seisaallaan.) Ka, ainahan sitä on koetettu
vaeltaa sitäkin kapeeta tietä.

Mikko Siunattu (Varustautuu lähtemään.) Ka, sittepä siinä ei ole enää
niin mitä... Kun sinä nimittäin uskon asioissa pärjäät... Se, nääs
muuten tää Mamman Liisa, näet, on kova Sanan ja sakramentin päältä...
niin minä niinkuin arvelin, jottei, arvelin, tulisi siinä... kuin häntä
sanoisi: _pietti_.

Juikurinen (Varmana.) Ei, perhana, siinä tule piettiä... uskossa.

Mikko Siunattu. Ka... no sitte...

Pekka Eevastiina (Palaa. Itsekseen puhellen.) Possu siellä vain syö...
syö ja lihoo sika siellä.

Mikko Siunattu (Kuin ilostuen.) Ka, yhähän se Pekka Eevastiinakin elää!
Ja vieläkö sinulle mitä kehtaa niinkuin kuulua?

Pekka Eevastiina (Kuin surkeillen.) Mitäpäs näistä köyhän
kuulumisista!... (Kuin itsekseen valitellen.) Köyhän ja vanhan
kuulumisista... (Terhakammin.) Siitä rautatiestähän tuota kuuluu
kaikille muille kuuluvan... (toistellen) siitä, siitä kuuluu kuuluvan
muille.

Mamman Liisa (Saapuu helmat koholla.) Joko se Pekalla kiehuu huttuvesi?
(Katsoo kattilaan.) No, onhan siinä että jo näkyy. Vaikka saisit vähä
lisätä vettä, kun sieltä on se tädin Silja syömään tulossa. (Vie
kirveen penkin alle ja laskee helmansa alas.) Ka näillä mainhan se tää
Mikko Siunattukin taas on! Entäs tämä toinen mies? Onko tämä sitä
rautatien roikkaa?

Juikurinen (Hymyillen.) Ka, pelkkää sitäpä sitä vain ollaan.

Mamman Liisa (Askareissaan.) Vai niitä olet sinäkin! (Hieman muuttuen.)
Niitä kuuluukin olevan jo tässä pitäjässä kuin Israelin lapsia Egyptin
maassa.

Mikko Siunattu (Vahvistaa, vilkkaasti.) Niitä... niitä mestarejahan tää
Antti Hermanni on... (Varustautuu tupakanpanoon lopullisesti)...
niitä... niitä hän on aina sieltä rikkaan Maaningan takaa, ja itsensä
sen jumalisen ukko Juikurisen poikia hän vielä on.

Mamman Liisa (Varusteleikse tupakan panoon; itsekseen äskeistä omaansa
toistellen.) Israelia... Israelia Egyptin maassa... niin on niitä
täällä.

Mikko Siunattu (Panee tupakkaa; toistelee omaansa.) Ukko... ukko
Juikurisen poika hän on, Antti Hermanni. (Liisalle.) Ja se on
uskovaista... taikka niinkuin ristikansaa se tään Juikurisen puolen
kansa, eikä semmoista syntistä ja paatunutta väkeä niinkuin nyt
tääkin... (pistää tupakkakukkaron vyönsä alle) vaikkapa nyt tääkin
minä.

Mamman Liisa (Panee tupakkaa, kuin itselleen paheksuen.) Täällä tuo
kääntyy jo koko kansa sen isäpaholaisen uskoon. Kirkossakävijöitäkään
ei ole enää senkään vertaa kuin ennen vanhaan kuuluu olleen
mustanpenkin istujiakin. (Sytyttää piippunsa.) Tottapa se sitte
rankaisee siitä, kun eivät enää pellotkaan kasva, vaikka heitä taivaan
mannalla syöttäisi. (Mikko Siunatulle.) Tultako sinä? He tästä! (Antaa
tulen piippuun.)

Mikko Siunattu (Hokee.) Ka!... No! (Sytyttää.) Pah... pah... pah, pah!
(Lähtöä touhuten, Juikuriselle.) Ka niin, Antti Hermanni..?
(Merkitsevästi.) Kuten siis puhuttu, niin... (Liisalle.) Ja yhäkö se
tääkin Liisa on vain niinkuin tää tyttö? (Touhuaa rukkasiansa etsien.)
Yhäkö... yhäkö hän on vain tyttö... (Pekka Eevastiinalle.) Sano sinä,
Pekka Eevastiina, hänelle (tekee lähtöä)... sano hänelle, sano, jotta
hänen pitää ottaa mies... Sillä, sano Liisalle, että Sanassakin seisoo,
että parempi se on naida kuin... niinkuin... kuin häntä sanoisi: palaa.
(Ovessa, jäähyväisiksi.) No... ka niin...

Mamman Liisa (Juikuriselle, kuin itsekseen arvellen.) Vai sieltä sinä
olet oikean ristikansan puolesta! (Äkkiä.) No, entäs onkos siellä niin
kunnollisia hampaankatsojia, että saisivat hammaskivun asettumaan
paljaalla suuhun katsomisella?

Juikuriselle (Kierrellen.) Kyllähän sitä Savon maassa on viisasta, jos
lie hurskastakin.

Mamman Liisa. Minulla kun on jo kahtena yönä tuota poskihammasta
pakottanut, niin lähetin jo hakemaan Lullu mustalaista sitä
tohtoroimaan, mutta missä hän viipynee, kun sitä ei jo näy. (Muuttaa
puheen äkkiä.) Vaikka taitaisit sinäkin ymmärtää sen verran hampaan
päälle?

Juikurinen (Kierrellen, leikkisällä sävyllä.) Ka... Enpä häntä ilkiä
suorastaan kehua... Se riippuu paljon hampaastakin.

Mamman Liisa (Nopsasti.) No, sittepä tässä asia selkeneekin, niin jotta
ei tarvitse mustalaiselle maksaa... Tulehan ja katso, piruko se tuota
poskihammasta siellä oikein jäytää, kun se viime yönäkin sitä jomotti
kuin olisi sata pirua ollut syntistä hampain järsimässä. (Avaa suunsa
keskellä tupaa seisten, käskee.) Tulehan tarkastamaan.

Juikurinen (Tottelee, hieman epäröiden. Tarkastelee suuta, päätänsä
kallistellen, jotta paremmin näkisi. Puhuu ymmärtävän sävyllä.) Terveen
näköiset hampaathan ne ovat... mutta... Onko niitä useinkin kolottanut?

Mamman Liisa (Suu auki puhuen.) Eihän niitä usein. (Neuvoo sormellaan.)
Katsohan tuota... poskihammasta... Näkyykö?

Juikurinen (Tirkistää suuhun.) Niinpähä näkyy olevan. Hittokohan sille
on tullutkaan, kun se... (tarkastaa visummin.) Kylläpä on ilennyt
heittäytyä hammas pahoille kujeille. (Tarkastaa yhä visummin. Omalla
tavallaan.)... Ei siellä Savon maassa ilkiä hampaat pitää tuommoista
peliä.

Mamman Liisa (Käy sylkäisemässä.) Pahanhengen hammas... kun rupeaa
reistailemaan työaikana! (Pureksia vätystää toista suupieltään.)

Juikurinen (Jatkaa omaansa.) Mutta kyllähän siitä kalu tulee, kun tässä
vain ensin keksitään konstit.

Mamman Liisa (Jatkaa omaa harmittelevana.) Pahanhengen kiusauskin on
helpompi kantaa kuin tuo hammassärky. (Pyörähtää touhuissaan kuin
voitokkaasti, toiseen asiaan mennen.) Niin-kuin-niin! (Äkkiä
Juikuriselle.) No... ja entäs sitte? (Puoli-itsekseen, touhuten.) Entäs
sitte, kysyi piru pyöveliltä.

Juikurinen (Kuin pulassa.) Ka, eipä tässä sitte enää mitä sen ihmeempää
ilkiä olla. (Lähtöä tehden.) Pistäännyn vain tässä ulkosalla
haukottelemaan nuo enimmät unen perut pois. (Menee, kuin selitellen
jäähyväisiksi.) Unen... unen perut haukottelen tässä ijäkseen pois.

Mamman Liisa (Itsekseen.) Aika miehen makkara! Kuka syntinen hänet lie
siittänyt senkin. (Silja saapuu nyytteinensä.) Ka siinähän se jo
Siljakin työntyy! (Tervehdykseksi.) No-o ka, tyttö nyytteinesi! Siitäkö
rämmit Kiikkisen Rapasuon poikki?

Silja (Asettelee nyyttejänsä penkille. Yksin ollessansa tunteellinen,
muulloin aina reipas.) Ka siitähän tuota. (Nyytti putoaa.) Tuo nyytin
pahuus, kun ei penkillä kestä! (Panee nyytin takaisin penkille.) Ja se
Ahvenaisen leski kun sanoi, jotta ne rautatieläiset ostavat kahvia,
vaikka olisi miten paljo keittäjiä... niin arvelin, jotta joudanhan
tästä minäkin kahvinkaupalle.

Mamman Liisa (Touhuaa tupankanleikkuupuuhissa, rallattaa omissa
askareissaan jotenkuten rallatuksen mukaan kuin lehahtelemalla hieman
liikahdellen.) Ral-la-la-la-la j.n.e. (Leikkelee tupakan lehtiä
penkillä veitsellä, Siljalle.) Katsopas, Silja, sitä pannua ja pane
siihen sikuria ja kahvia, niin saa tässä vaikka tulokahvit härpätä,
jotta ei kieli suuhun kiinni kuiva. (Silja tottelee. Liisa viheltää
äskeistä laulua. Äkkiä) Entäs, Silja... joko sinä olet saanut sulhasen?

Silja (Ynseästi.) No mitähän minä nyt tuolla tekisin! (Estää pannun
kuohumasta) On tässä vielä ikää... Nyt kun se kuohuu... tuo kahvi!...
Äs! (Estää)

Mamman Liisa. No eikös se jo Pekka Suruttoman poika? (Merkitsevästi,
työssään.) Niin-kuin-niin... rakastanut?

Silja (Ynseästi.) No siitähän minä nyt huolisin... laiskasta pojasta.
(Puuhailee) Joka on kuin tyhjä tuppi... koko poika!

Mamman Liisa (Kuin itsekseen, toistellen.) Rakastanut... rakastanut...
Ah, se rakkaus... ah, se rakkaus... Usko, toivo ja rakkaus! (Kuin
osaksi Siljalle puhuen.) Jos tässä sattuisi kunnon mies niissä
rautatienmiehissä, niin... (varmemmin) niin vaikka tässä vielä
rakastuisinkin. (Raappii kuvettansa.) Vaikka... vaikka tässä tyttö
rakastua räväyttäisi. (Jatkaa työtään. Kuin itsekseen.) Olisikin tässä
mies tarpeen... Tuosta Pekasta ei ole enää taikinan alustajaakaan.
(Ryhtyy panemaan tupakoita kukkaroon, vihellellen samalla säveltä: Nyt
kukkivat j.n.e.)

Jorkka (Aina reipas, rehti, mutta ei puukkopuheissaankaan itse asiassa
raaka, vaan on se tavallista peloittelevaa näyttelemistä, pohjaltaan
leikkiä, vaikka tekeytyykin kuin olisi se totta. Saapuu reilusti,
hytkäyttää Liisan vihellyksen tahdissa jonkun askeleen.) He-hei!...
Täälläpä!... Eukot täällä viheltävät ja (Siljaa tarkottaen) tyttärillä
kahvi kiehuu! (Viskaa laukkunsa penkille.) No, terve taloon sitte!...
Terve ja (Siljalle, äkkiä, reilusti)... sanonko ma jo vieläkin enemmän?

Mamman Liisa (Kuin kylmäkiskoisesti ja itsekseen.) Sanonko ma!...
Siinäkin taas yksi tyhjällä rehentelijä. (Jorkalle.) Oletko sinä saman
maan uskonveljiä kuin tämä äskeinenkin mies... Juikurinen, vai mikä
Joikurinen se olikaan?

Jorkka. Häh? (Rivakasti.) Minäkö!... Ei, emäntä! Elä usko! Tämmöiset
pojat ovat siitä maasta, josta lauletaan jotta: (Laulaa reippaasti.)

    Kun Härmän pojat ajavat
    niin tien on oltava (rennosti) auki... auki... auki!
    Kun Härmän pojat...

(Keskeyttää. Pekka Eevastiina palaa vesiämpäriä kantaen.) No tuo se
nyt on varmaankin se Eevastiina. (Asettuu Siljan eteen, kädet
housuntaskussa kuin rehennellen, ja katsoo silmiin) Ja tämä korea tytön
nupukkako se on sitte se kuuluisa "Mamman Liisa"? (Silja yrittää
poistua, mutta Jorkka asettuu eteen) Häh, Liisa?... Sinäkö se olet se
"Mamman Liisa"?

Silja (Sysää syrjään, katse kuin ujona maassa, närkästyen.) Mene siitä!
(Menee ohi ja ryhtyy nyyttejään järjestelemään.)

Pekka Eevastiina. Liisa on se, joka siellä tupakkaa kukkaroon panee.
Tämä on Silja.

Jorkka (Raapaisee niskaansa muka harmista.) No perhana!... Ja minä kun
jo arvelin rakastua tähän väärään Liisaan. (Lähestyy Liisaa rehdisti)
Sis-so!... Se on siis tämä se oikea.

Mamman Liisa (On noussut. Menee vastaan ikäänkuin urhoollisesti.) Ei
sitä meidän talossa säikytä, jos yksi mies vastaan tulee. Annappas
tulta piippuun!... Onko sinulla tikkuja?

Jorkka (Kopeloi taskujaan nopeasti.) No pitää olla! (Raapaisee tulen ja
sytyttää Liisan piipun. Kuin ihastuneena.) Niin sitä pitää. Reilusta
pelistä se pitää Härmän poika.

Mamman Liisa (Puhaltaa savut. Äkkiä.) Mikä sinun nimesi on?

Jorkka (Kuin kehuen.) Kasteesta asti Jorkka. Kova rautatien junkkari,
ankara puukkomies ja kuulu naisten viettelijä.

Mamman Liisa (Nostaa kätensä, varottavasti.) Mitä siihen tulee, niin...
(käskevällä päänliikkeellä) niin suu poikki tässä talossa semmoisista!
(Omituisesti.) Niin-kuin-niin!

Jorkka (Muka oudostuen.) Elä helkkarissa!... Pulska ja iloinen eukko...
Mutta ettäkö siis rakkaudestakin suu poikki?

Mamman Liisa. Joo... mutta... (omituisesti) mutta sana ja sakramentti
se jöötä pitää! (Kuin voitokkaana.) So, siis, poika, rakkaudesta! (Kuin
asiaa selittäen.) Niin jotta jos ei kerran ole sormusta ja pappia,
niin... (nyökkäilee omituisesti, voitokkaasti) niin-kuin-niin!...
Niin-kuin-niin, Härmän poika!

Jorkka (Pannen leikiksi.) "Niin-kuin-niin"! (Pekka Eevastiina pesee
pyttyä.) Mitä "niin-kuin-niin"?

Mamman Liisa (Topakkana.) Niinkuin sana ja sakramentti vaatii, niin on
kaikki tässä talossa... Että siis ensin vihkiminen ja vasta sitte
muu... se muu rakkaus... Mutta jos ei niin, niin silloin (vetäisee
kädellään kuvaavasti suunsa editse) näin suu poikki niistä puheistakin
tässä talossa.

Jorkka (Rehennellen, omalla tavallaan leikiksi pannen.) Elä
lemmolla!... Rakkauskin siis on tässä talossa alettava papista ja papin
rouvasta ja vasta sitte... Errr? .. perrr... (rennosti) kiroonks ma jo?
Vai? (Lähentelee Siljaa.) Silja!... Eh, Silja! (Yrittää laulaa.)

    Ja lemmi sinä tyttö Härmän poikaa...

Mamman Liisa (Topakkana keskeyttää, sysää Siljan kamarin ovea kohti.)
Silja pois... (Käskevämmin.) Kamariin Silja ja paikalla! (Sysää
kamariin, lukitsee oven. Kuin voittaja.) Siellä on nyt likka kuin
kaapissa, sanoi mamma tytöstänsä.

Jorkka (Kuin harmistuen.) Mutta perhana! (Ikäänkuin uhkaavasti.) Sun
saamari!

Mamman Liisa (Tavallisesti, asiaa selittäen.) Reilu mieshän sinä näyt
olevan, mutta... (ottaa pieksua orren päästä) mutta ensin usko ja
kristillinen meno, ja sitte vasta rakkaus, (Tarkastelee pieksun
ompelusta, kuin itsekseen.) Jokohan tuokin pieksu ratkeaa. (Tarkastelee
kenkää itsekseen, laulaa kiekutellen.)

    Ja rakkaus se syämmehen syttyy,
    kun ruusut ne kukoistavat.

(Äkkiä Jorkalle.) Mitenkä paljo sinulla jo on ikää?

Jorkka (Rennosti liikehtien.) Naima-ikä, ja sekin jämpti ja hiuskarvan
päälle kuin apteekin vaa'alla mitattu.

Mamman Liisa (Halveksien) Noo! Vielähän tässä nyt hiuskarvat ja muut
harjakset... ikää mitatessa! (Äkkiä iloisesti Jorkan edessä, silmiin
katsoen.) Entäs osaatko sinä laulaa sen laulun, jotta: (Laulaa
kiekutellen, laulun mukaan Jorkan edessä hieman lehahdellen kuin
tanssiliikkein. Sävel sama kuin "Nyt kukkivat", mutta laulaa makeammin
jaetut tavut pitkään vetäen:)

    Voi, voi su-ua, Akse-eli ju-ulma,
    kun Hilma-asi hylkäisit sä-ä!
       (Lehahtelee kauvemma.)
    Rai... rai... rai!... Akse-eli julma
    kun Hilma-asi... Rai... lal... lal-laa!

(Kysyy.) Osaatko laulaa sen?

Jorkka (Pyyhkäisee hatun otsallensa.) En sitä laulua. Mutta Mattilan
Sandran laulun minä osaan. Ja sitte vielä tämän Härmän pojan laulun
kullallensa: (Laulaa reilusti.)

    Perkutirallaa, sa sinisilmä tyttö!
    Jos tohdit katsoa puukon terää,
    niin rakkaus se rinnassa herää.

Mamman Liisa (Ynseästi.) No-o!... Niitä semmoisia on jo nähty ja
syötykin. Mutta (keskeyttää, Pekalle touhukkaasti) Pekka! Otappas
rainta ja mene lypsä lehmät. Minä tästä pyörähdän korjaamassa sen
kärrinpyörän. (Jäähyväisiksi Jorkalle.) No... niin-kuin-niin! (Poistuu
kuin pyrähtäen. Pekka Eevastiina lähtee perässä.)

Jorkka (Itsekseen, ihmetellen.) Sun saamari sitä eukkoa! Siin' on koko
ryökäleen ruusunen!... Mutta entäs täällä oven takana! (Koputtaa
kamarin ovelle.) Kuuleks' sa, tyttö! Joko sull' on henttu! (Koputtaa.)
Eh, Silja! Sil-ja!

Silja (Kamarissa, reilusti.) No enkä vastaa!

Jorkka. Sii-ilja! (Kuuntelee.) Kuule, Silja! Joko ma rakastun sinuun?

Silja (Ynseällä äänellä.) Rakastun! Mokomakin!

Jorkka (Jatkaa omaansa.) Sii-ilja!

Silja (Tiukasti.) Enkä avaa ovea.

Jorkka. No sitte minä kierrän ikkunan kautta. (Yrittää lähteä.)

Juikurinen (Tulee, vastaan.) Ka!... Rautatienmiehiäkös se tääkin vieras
on?

Jorkka (Rivakasti.) Jooo!... Herrat ja me... Me sitä tehdään
rautatietä.

Juikurinen (Hymyillen) Ka, kukapas sitä muut! Ja vieläkö ollaan mistä
kaukaa niinkuin kotoisinkin?

Jorkka (Tekeytyen) Här-rrmästä ollaan.

Juikurinen. Vai oikein sieltä iletään olla rojauttaa! (Hymyilee.) Ja
sittepä sitä ollaankin niinkuin samoja veljiä, kun kerran sinäkin
näissä rautatien töissä...

Jorkka (Tekeytyy rehenteleväksi.) Veljiäkö! (Lyö olalle.) Ollaanks me
siis veljiä?

Juikurinen. Ka, mitäpäs sitä muuta! Kun on kerran sama ruunu isäntänä.

Jorkka (Yhdellä jalalla, kuin kumarassa, tekeytyen, käsi puukkoa
tapaillen.) Veljiä... perrrr!... Saaks lyödä siis puukolla jo?... Vai?
(Juikurinen hölmistyy.) Osaatkos sinä puukkotappelua? (Käsi valmiina
tupessa kiinni.) Vai?

Juikurinen (Pyyhkii hihallaan suutansa, katsoa muljauttaa, epäröiden.)
Puukkoko!

Jorkka (Muka uhkaavana.) Puukko!... Osaaks sa?

Juikurinen (Vältellen, hieman arkaillen.) Ka, eipä se tää tavallinen
ihminen puukolla pistäen parane. (Rohkaistuu. Viisaasti, pistävästi,
hymyillen.) Sitä kun kellä on päässä pidettävää, millä pistää, niin sen
ei tarvitse pistää tupessa pidettävällä.

Jorkka (Vastauksen viisaudesta alakynteen joutuneena.) Sun saamari...

Juikurinen (Hyvillään, voitokkaan myhäilevänä.) Ka, sanassahan se on
Savon voima.

Jorkka (Rennosti, kuin tappiolle jääntiänsä sotkien.) Jaa... oli mikä
oli ja tuli mikä tuli, mutta... (kuin toiseen asiaan mennen.) Mutta
ruunu se on, joka ruokkii, ja poika, joka puukolla pistää. Ja nyt ajöö,
sanoin Vöyrin tyttö hentullensa. (Poistuu.)

Juikurinen (Yksinään, selviytymisestään hymyillen.) Paholainen!...
Ihankohan tuo tosissaan semmoista hevosenleikkiä laski!

Mikko Siunattu (Saapuu, heittää kantamuksensa penkille.) Siinä häntä
sitte on eväänpuolta. (Puuhailee.) Niin jotta... (kohauttaa housujaan)
jotta kun nyt vain ottaisi ja luistaisi se rautatientyö ja... ja
varsinkin se palkansaanti, kun hän luistaisi, niin eläisi sitä
kerran... tääkin nyt köyhäkin eläisi niinkuin se Latsaruksen rikas mies
otti ja eli. (Tiukentaa remeliään.) Vai kuin sinä arvelet, veli?
(Tiukentaa vieläkin, hokien.) Kuin... kuin sie arvelet, veli?

Juikurinen (Myönnellen.) Ka, ainahan sitä rikkaan kannattaisi röhkiä.

Mikko Siunattu (Vilkkaasti, riisuu kenkää, sitoakseen jalkarievun
paremmin.) Vaikka se tää sinun asia... tää, tuota, naima-asia... kun
hän ei vain ottaisi ja rupeaisi ja... kuin häntä sanoisi... kun hän ei
sotkeutuisi jo alussa tää asia, hylky. (Katsoo kenkään.) Kun se tää
Kerimäen Matikainen... sen ukko Matikais-vainaan poika, ruoja, kun hän
on kanssa ottanut ja tullut ja kuuluu aikovan iskeä silmänsä tähän
niinkuin Liisaan hänkin... se Matikaisen poika... jos olet sattunut
hänestä kuulemaan, hylystä. (Sitoo hattaraansa.) Niin jotta se on tää
naima-asia yleensä epävarma kuin tuo Luojan ilma ottaa ja on
heinäaikana.

Juikurinen (Oudostuu, mutta hymyilee tyynenä.) Elä nyt helkkarissa!...
Ettäkö nyt jo ihan ennen alkua mojauttaisi Matikaisella?... Ja sotkisi
asian?

Mikko Siunattu (Vilkkaasti, kenkiytyä touhuten.) Ka, se on aina kuin
hän ketäkin lykästää... tääkin naiminen, tarkotan, kuin hän lykästää...
Niin jotta, tarkotan... kas kun tuo hattarakin kuluu ja repeytyy,
ruoja... jotta kuka on vilkkaampi, (touhuaa) tuota, niinkuin tässäkin
rakkaudessa kuka on vikkelämpi, niin hän on aina se rikas-mies. (Ryhtyy
kenkää vetämään jalkaansa.) Hän... hän on se rikas... eikä niinkuin se
Latsarus... se köyhä... Niin jotta... (Välillä entistä asiaa toistaen.)
Repiää... repiää hattarahylky... Niin jotta... (Välillä.) Kas tuota
kenkää!... Niin jotta ota nyt, veli, ja ota ja ole se vikkelä. (Kävellä
kepsuttelee nopein, lyhyin askelin, katsellen kontille naulaa. Kuin
itsekseen hokien.) Ole... ole vikkelä... ole vikkelä, veli...

Juikurinen (Raapii korvantaustaansa, hieman harmistuneena.) Se on
perhanan paha pyörä kärrissä... se Matikainen!

Mikko Siunattu (Ripustaa kontin naulaan.) Ka... no... Kuin hän nyt
sitte näkyy... Vaan nyt tule, veli, tule, niin silmätään näitä niinkuin
tään talon viljelyksiä. (Lähteä touhuaa.) Tule... tule, veikkonen... ja
kuin hän sitte näkyy, niin... (tokaisten) niin niin hän sitte on.
(Menee.)

Juikurinen (Mennessään.) Ka, silmätä mojautetaan heitä... niitäkin
maallisia.

Miihkuli (Saapuu Matikaisen kanssa, liikkuu yleensä ja puhelee hyvin
kepsakkana, levittelee usein käsiään, punoo ihmettelevästi päätään
j.n.e.) A vot, veli.. vot Mamman Liisan talo. (Irrottaa laukun
hartioiltaan penkille.) Talo, sanon, veli, talo moinen, että jos kunne
katsot, niin on... Ja eukko itse... eukko, kuule, Matikainen, eukko
kuin (tapailee käsiään levitellen) no, eukko... (turistaa nenäänsä,
peukalon rystysellä nenänsyrjään painaen) eukko, kuule, moinen, jotta
vaikka hänet aisoihin pane, niin on eukkoa siinä. (Kävellä kopsuttelee
puuhaillen.)

Matikainen (On silmäillyt tupaa.) No... Onhan tässä talo.., Talo kuin
talo. (Nostaa vasenta jalkaansa ja vetää pieksunvarren suoraksi,
seisaallaan.) Kun nyt vain onnistuisit puhemiehenä. (Vetää toisen
pieksunvarren suoraksi.) Ja sitte, miten isot tässä ovat nämä konnun
maat?

Miihkuli (Punoo ihmetyksen elein päätään.) Ii-isot... y-ylen isot
ollaan konnun maat... Ja Liisa itse hyvä... ylen hyvä... Ja maat ovat
ylen isot.

Matikainen (Kuin matkien.) "Ylen isot"! (Nauraa sille.)

Miihkuli (Vahvistaa kehuen.) Ylen... ylen isot... Jos kuin isot ollaan.
(Levittelee käsiään, lyöden reisiinsä.)

Matikainen (Tenää.) No miten isot?

Miihkuli (Vilkkaasti touhuten.) Konnun maat... A, vot minä näytän:
Ylettömän iso kontu... (levittää syliään) riihattoman yletön kontu!...
Nääs: Tässä, niinkuin tämän ikkunan luona, on Miinalaisen rajapyykki...
(Touhuaa näytellen.) Siitä menee raja (linjailee kädellään)... raja
menee näin suoraan... näin, veli. A siellä, niinkuin sängyn luona, on
Kakkisen pyykkikivi, ja siitä, vot... (hajareisin viittoaa, lyöden
oikealla kämmensyrjällä reisiensä välitse, kumarassa ollen ja jääden
siihen asentoon) vot, menee raja niinkuin tästä minun jalkojen välitse,
ja vot, (osottaa vasemman käden sormella taakseen) siellä, vot, on
Hartikaisen rajapyykki ja sitte... (nousee suoraksi) sitte talo tässä
näin (osottaa sormellaan lattiaan pystysuoraan.) A vot talo!

Matikainen (Kuin matkien.) "Vot talo!" (Nauraa sille.)

Miihkuli (Toistelee.) Vot... vot, veli. (Puuhaa vilkkaasti laukkunsa
kanssa.) Ylen... ylen iso talo!... Jumalattoman iso, veli!

Matikainen (On ottanut patukan.) Ja tässäkö se sitte on se
"skorppiooni"? (Nauraa sille sukkeluudellensa.)

Miihkuli (Huitaisee kädellään.) A, no!... "Skorppiooni"! (Äkkiä.) A
kellä akalla ei ole "skorppiooni"?... Ota jos enkeli. Tyttönä on kuin
enkeli, akaksi kun pääsee, niin "skorppiooni" on... Näes, veli,
skorppiooni, veli, kuuluu akkaan kuin häntä hevoseen... (Huitaisee
halveksivasti.) No vot sinulle "skorppiooni"!

Matikainen (Ylvästyen.) No! Eipähän tuo nyt patukka mieheltä päätä syö.
(Oikoo pieksujensa varsia.) Ja entäs nää viljelysmaat?... Jos heitä
silmäiltäisiin.

Miihkuli (Lyhyin, nopein askelin, kuin hieman notkuvin polvin, lähtöä
touhuten.) Silmäämme, veli... luomme katseen viljelyksiin... Ylen ovat
viljavat pellot. (Menevät.) Ylettömän on varakas eukko.

Pekka Eevastiina (Palaa maitoraintaa kantaen. Ryhtyy siivilöimään
maitoa pyttyihin.)

Pekka Polykarpus (Saapuu, niistää nenänsä sormillaan ja pyyhkii
sormensa kengänvarteen.) Onko se tämä se Mamman Liisan talo?

Pekka Eevastiina. Tämähän se on.

Pekka Polykarpus (Menee lähemmä.) Sen Mamman Liisan taloko se on tämä?

Pekka Eevastiina. Sen on...

Pekka Polykarpus. Häh?

Pekka Eevastiina (Kovasti.) Sen on.

Pekka Polykarpus (Kallistaa vasenta korvallistaan, paremmin
kuullaksensa.) Minä en tuolla oikealla korvalla hyvästi kuule... Niin
jotta onko tämä sen Mamman Liisan talo?

Pekka Eevastiina (Äkäisesti.) On... on. (Itsekseen.) Piru!

Pekka Polykarpus. Häh? (Kallistaa korvaansa.)

Pekka Eevastiina (Huutaa korvaan.) En minä kehtaa enää huutaa.

Pekka Polykarpus (Kuin olisi muka kuullut.) Ka, sitähän minä, jotta
tämä se on. Ne kylällä sanoivat, jotta sitä eivät tään puolen miehet
huoli akakseen, niin minä hänet otan, vaikka hän nyt olisikin vähän
kipakkaluontoinen. (Alkaa kotiutua kährätä, kuin itsekseen nuristen.)
Tulin tänne minäkin rautatien töihin, niin samahan tuo olisi, vaikka
sillä tiellä pääsisi tässä isäntämieheksikin.

Pekka Eevastiina (Kääntää penkin tuvan poikki, saadakseen sillä käsin
reikäleivän orren nenästä. Nureksii leipää ottaessaan.) Taikinakin
olisi jo pantava. Alkavat tässä loppua leivät. (Vie leivän pöydälle.)
Loppuvat... loppuvat tässä leivät kohta. Eh... heh .. heh.

Mamman Liisa (Palaa hevosvaljaita kantaen, panee valjaat naulaan.)
Paholaistako se tuo penkki on taas keskellä lattiaa... Mutta samapahan
tuo on, missä tuota istuu. (Istahtaa penkin keskipaikalle.) Onkin tässä
saanut tänä päivänä työtä rynnistää, jotta kintut jo alkavat väsyä.
(Rupeaa selvittelemään piippuaan.)

Pekka Polykarpus (Istahtaa Liisan rinnalle oikealle.) Se taidatkin sinä
itse olla se tämän talon emäntä... josta ne kylällä puhuivat.

Mamman Liisa (Kuin itsekseen tupakkaa pannen.) Isäntäkö häntä lie vai
emäntä. (Pekka Polykarpukselle.) Niitä rautatieläisiäkös sitä sinäkin
olet?

Pekka Polykarpus (Jatkaa omaansa. Pekka Eevastiina keittää huttua.)
Minä tähän jäin asumaan. Jos sattuisi pääsemään rautatien töihin... Ja
samapahan tuo on, missä asuu. (Vetelee savuja.)

Mamman Liisa (Puoli-itsekseen.) Kuuluuhan niitä nyt täällä vilisevän...
miehiä... Missä he kaikki vain kirjoilla lienevät. (Toistellen)
Missä... missä lienevät seurakunnan kirjoissa.

Juikurinen (Palaa.) Siellä se ulkona vaan tuo luojanilma olla
lekottelee entisellään. (Istahtaa Liisan viereen vasemmalle.
Leikkisänä.) Siellä... siellä hän vain luojan ilma olla lököttelee,
niin kuin tää Liisa tässä penkillä istua nököttelee.

Mamman Liisa (Kuin itsekseen, matkien, piippua täyttäen.) Lekottelee ja
nököttelee... (Äkkiä.) Ka, siinähän se Miihkulikin taas!

Miihkuli (On saapunut Matikaisen kanssa.) A vot, Miihkuli tässä!
(Rehvastelee.) Ylen on hyvä Miihkuli... Jos kussa on, niin hyvä on.
Vot, (touhuaa) vot rintaneulat tuo... silkit ja sormukset tuo... ja
(iskee silmää) ja sulhaset tuo. (Istahtaa Pekka Polykarpuksen viereen)
Ylen ihanat sulhaset tuo.

Matikainen (Istahtaa Juikurisen viereen.) "Ylen ihanat tuo!" (Nauraa
sille.)

Mamman Liisa (Pekka Polykarpukselle.) Annappas siitä piipustasi tulta.

Pekka Polykarpus. Häh?

Mamman Liisa (Tarttuu Pekka Polykarpuksen piippuun.) Tulta minä pyysin
piipusta. (Sytyttää Pekan piipusta, niin että molemmat vedellä
loputtavat yhtäaikaa) No... Jo se palaa. (Painaa piippuaan peukalon
kynnellä. Juikuriselle) Sinullapa näkyy olevan hyvät pitkävartiset
lapikkaat. (Puhaltaa savut.)

Juikurinen (Vetelee lapikkaittensa varsia hyvillä mielin, jalkojansa
samalla nostellen ja suoraksi oikoen.) Onhan siinä lapikasta, olkoonpa
sitte kysymys nahkan hyvyydestä tahi tuosta suutaristyöstä.

Matikainen (Vetelee hänkin pieksujensa varsia, jalkojansa nostellen.
Samoin Miihkuli saapastensa varsia ja Pekka Polykarpus pieksujensa.)
Ka, lapikkaan näköisetpähän näkyvät olevan. (Pistäen.) Pieksämäen
"kalakukot". (Nauraa sukkeluudellensa.)

Mamman Liisa (Painelee sormellaan Jukurisen lapikkaan kärkiä, ompelusta
tutkien.) Lapikkaat kun lapikkaat. Mutta eikö oteta ja vaihdeta? Saat
tuommoiset. (Kouraisee helmaansa polvea myöten, nostaa jalkansa ja
vetää lapikkaansa pitkää vartta.) Katso minkälaiset lapikkaat.
(Voitokkaana.) Niin-kuin-niin! (Vetää toisen pieksun vartta.)
Linkun-lankun! (Kaikki oikovat pieksunvarsiansa niin että jalkoja
kohoaa eri aikoina siellä täällä.)

Mikko Siunattu (Saapuu vilkkaana, kuin leikkisänä, hokemalla puhuen.)
No... ka... Siinähän ne jo nyt menevät... siinä... siinähän ne jo
menevät tällä Mamman Liisalla... nää niinkuin kenkä- ja naimiskaupat.




TOINEN NÄYTÖS


    Sama tupa. Löppö-Leena varustautuu sekaamaan kortteja.
    Mamman Liisa veistää kirvesvartta.

Mamman Liisa (Tarkastelee veistostansa, puhetta jatkaen.) Sisso!... Vai
niin!... No, minkäslaista se sitte oikeastaan on se naimisissa olo?...
Sinä kun olet siinä ryllissä jo ollut.

Löppö-Leena (Tapailee. Puhuu omituisesti toistellen.) Ka... onhan
tuo... Siinähän tuo menee... Menee... menee... Menee... menee se siinä.
(Pyyhkäisee nenäänsä.) Ja ainahan siitä on ukostakin apua päiväseen
aikaan. (Sekaa kortteja.) On... on... On siitä apua ukosta... On siitä
työssä apua.

Mamman Liisa (Viheltää: "Kun kukkivat kaunihit ruusut", ja veistää taas
hieman. Äkkiä.) Ka, tottapa se on sitä varten Sanassakin, jotta miehesi
puoleen pitää sinun halusi. (Lopettaa veistoksen.) Tottapa... tottapa
se on sitä varten.

Löppö-Leena (Kuin itsekseen ja kuin se olisi hänen omaa puhettaan.)
Sitä... sitä varten se on sanottu... Sitä varten se on Sanassa sanottu.
(Liisalle.) Vai on siellä Sanassa niinkin sanottu. (Kuin itsekseen.)
Vai on... vai on niin Sanassa sanottu.

Mamman Liisa (Työtä lopettaessaan ja pöydän luo mennessään laulaa
kiekuttelee.)

    Kun kukkivat kaunihit ruusut,
    niin voi kun ne kukoistavat!

(Leenalle.) No, povaa häntä nyt sitte! Jos tässä hyvinkin vielä
pyörähtäisi naimisiinkin. (Leena jouduttautuu. Mamman Liisa puistelee
hamettansa.) Povaa nyt ensin siitä Härmän miehestä... olisiko tuo
onneksi.

Löppö-Leena (Levittää kortteja. Jatkaa äskeistä toistellen.) Povaa
Leena... povaa se Leena... povaaa... (Äskeistänsä jatkaen. Kuin
itsekseen.) Vai on siellä... vai on siellä Sanassa niinkin sanottu.
(Liisa nostaa.) Ruutu pohjalla. (Jatkaa äskeistä, selitellen.) Minulla
ei tule sitä Sanaa niin ulkoa tutkituksi. (Levittelee kortteja. Kuin
itsekseen.) E-ei tule ulkoa Sanaa tutkituksi... Kas tuota
herttarouvaa... Mutta kun sen on kerran kätkenyt sydämeensä, niin
mitäpä hänestä enää sitte kaikista haluista ja himoista kirjasta
tutkii... Mitäpä... mitäpä himoista tutkii!... Hertta kolmantena...
No...

Mamman Liisa (Tarkastelee.) Ruutu ja kuningas ja hertta... Eikös ne ole
hyvät kortit Härmän pojan päältä?

Löppö-Leena (Kuin itsekseen, korttejansa asetellen.) Hyvät... hyvät
ovat kortit Härmän pojalla. (Näyttelee sormella korttia tökkien) Tuossa
on onnellinen elämäntaival... tässä rakkaus... tässä onni... ja tässä
se... aviosänky.

Mamman Liisa (Tarkkailee kortteja, toistelee kuin ajatuksissaan.)
Sänky... ja sänky... ja... (Äkkiä.) Eikös tuo herttamies ole sen
Matikaisen kortti?

Löppö-Leena (Kuin omissa asioissaan puhuen.) Sen on kortti... sen on
hertta. (Kääntää puhetta.) Ja mikäs tässä on sinunkin ukolle mennessä.
(Asettelee kortteja.) Mikäs... mikäs on mennessä ukolle... Sittepähän
tietää senkin ryllin... Sitä varten sitä minäkin ukolle menin...
(asettelee) jotta... jotta tietäisin senkin ryllin... senkin ryllin...
senkin ryllin. (Povaa) Matikaisen tie on tässä. (Näyttää sormellaan
tökkien.) Tuossa on raha... tuossa rakkaus, ja tässä sitte lapset.
(Alkaa koota korttejansa.)

Mamman Liisa (Ynseästi.) Noo... ei siitä Matikaisesta ole. Semmoinen
tyhjällä nauraja... (Jyrkästi) Niin että se poikki ja: "tämän Hännän
miehen puoleen pitää sinun halusi oleman." (Kakistelee ja käy
sylkemässä. Muuttuen.) Vaikka olisihan Matikaisella se etu, että on
päässyt kvartesmanniksi. (Pyörähtää. Päättävästi.) Mutta mikä poikki,
niin se poikki. Ja siis Härmän mies... Niin-kuin-niin! (Äkkiä.)
Tuleppas, Löppö, ja viedä rytäytetään tämä vesikorvo lehmille... Ei se
Pekka ennätä niitä akkojen töitä tässä enää tehdä... Tarpeena tässä se
härmäläinen jo menee. (Poistuvat korvoa kantaen.)

Löppö-Leena (Mennessänsä.) Viedään... viedään pois vesi... Viedään,
viedään vesi pois.

Silja (Saapuu, ryhtyy kerimään. Laulaa keriessään.)

    Ah voi sydän parkaa,
    nyt kun kukkivat ruusut,
    enkä onnea arkaa
    kiini saa,
    ah, en saa!

(Selvittelee vyyhteä.)

    Siksi itken mä salaa,
    nyt kun kukkivat ruusut,
    luokse kultani halaa
    aatos mun,
    ah, voi, mun.

Jorkka (On saapunut. Katsoo.) Niinkö?... Ettäkö kun kukkivat ruusut?
Häh, Silja?

Silja (Kuin närkästyen.) No, mitäs se sinuun kuuluu!

Jorkka (Reilusti.) Mitäs kuuluu!... Näetkö, Silja, että eikö ole
reiluja poikia Härmän mammoilla? (Lähestyy kuin muka huojuen.) Joko
minä koppaan linnun polvelleni?

Silja (Heristää lankakerällä.) No, tulehan, niin tuosta saat! Luuletko
jotta tämän kylän tytöt eivät uskalla heilautella helmojansa! (Tekee
rivakan ynseän helmanheilautus liikkeen.) Pyh!

Jorkka (Panee leikiksi.) Elä, elä!... Elä helkkurissa lankakerällä.
(Lähenee. Silja sieppaa kerinnakkansa, pistää sen keskelle lattiaa ja
pysyttelee kerinpuiden suojassa.) So, so sinä ruusun kukka! (Lähtee
perästä.) Sinä tämän pojan tuleva kulta.

Silja. Tulehan vain, niin näet! (Kiertävät kerinnakkaa. Silja vältellen
kiinniottajaansa.) Älä kaada kerinnakkaa, kuule.

Jorkka. Kerinnakkaako, kuule... Kuule sinä, tään kylän tyttö! (Aikoo
siepata kiinni, kerinnakka kaatuu.)

Mamman Liisa (Saapuu. Ankarasti.) So! (Äänettömyys.) Onko tämä talo
mikä Sodoma ja Gomorra... että syntiä ja pahuutta!

Silja (Kuin itsekseen, muka närkästyneenä.) Kun tulee siihen! (Pekka
Eevastiina saapuu.)

Mamman Liisa (Varottaa sormellaan, komentavasti kun ainakin emäntä.)
Kuten sanottu, niin jos semmoista, niin (osottaa ovea) tuosta on viisi
hirttä poikki tässä talossa. (Kädet puuskassa) Niin että jos niikseen
tulee, niin tässä talossa katsoo mies tyttöön kuin pukki ruumenhuoneen
ovella.

Jorkka. Sun sumppatirallaa sitä komentoa!... Mutta tieräks sä mitä...
(Nostaa polvensa ja lyö siihen.) Härmän poika kun rykäisee, niin...

Mamman Liisa (Keskeyttäen, topakkana.) Jaa!... Mutta tässä talossa on
Liisa Liisana, ja vaikka Härmän poika rykäiseisi, niin tässä ei Raakeli
ennen Leeaa... Sillä ikä ja orninki ja kristillinen meno. (Siljalle.)
Ja nyt Silja kamariin! (Silja menee kerinnakkoinensa. Sulkee oven) Niin
se seisoo sanassakin, että nuorempi ei ole ennen vanhempaa... No...
So... Ja sitte töille. (Poistuu.)

Jorkka (Itsekseen.) No, mutta perhana! Akkaväkikö se sitte tässä
Härmässä aikookin jöötä pitää. (Vannoen) Ei, saakeli! Tästä pitää tulla
ilman muutos. (Poistuu.)

Pekka Eevastiina (Hieroksii jalkaansa, itsekseen nurkuen.) Eh-ehheh!...
Kuppuutusta halaa tuokin jalka taas nyt... (Nurkuvammin.) Kuppuu...
kuppuutusta ikävöi jalka.

Mikko Siunattu (Saapuu kirves olalla.) No!... Terve vain sitte, Pekka!
Ja kuin sitä kuuluu? (Panee kirveensä penkin alle, hokien.) Kuin
kuuluu, Pekka?... Kuin kuuluu?

Pekka Eevastiina (Vaivaloisesti.) Ka, sitä vanhaa jalkakipua... kipua
ja vaivaa kuuluu Pekan jalasta. Yh-hyh!

Mikko Siunattu (Puuhaa ja touhuaa ryhtyäkseen tervaamaan, hakien
kenkäpariaan.) Niinhän sitä kuului ennen aikaan siitä minun ruunankin
jalasta, mutta minä otin ja voitelin sitä sianrasvalla ja sitte
vaihdoin koko hylyn mustalaiselle, ja täydestä hän otti ja meni...

Pekka Eevastiina. Yh-hyh... Yh-hyh... Sian... sianrasvalla...
sianrasvalla.

Mikko Siunattu (Puuhailee.) Ota, voitele sinäkin sillä... veli...
voitele veli sillä... voitele... Se parantaa kaikki taudit. (Hämmentää
tervapyttyä.) Voitele... voitele veikkonen sillä... Entäs kuin sille
itselleen emännälle kuuluu?

Pekka Eevastiina (Syyhyttää pakaraansa.) Ka, mitäpä tuolle enää kuuluu
tavallisia. Kun se jo kuului puhuvan, jotta ei Raakelia ennen Leaa,
niin eikö tuon halu jo liene miehelään olemassa. (Yskii.)

Mikko Siunattu. No oikein hän siinä tekee, Mamman Liisa. (Huitaisee
kädellään.) Anna tytön mennä miehelle... Anna, veikkonen, Liisan saada
tää... tää nyt mies. (Tervaa.)

Pekka Eevastiina (Tyytyen kohtaloonsa.) Ka saakoon... Ei tästä minun
jalastani taida enää niin kalua tulla, jotta hänet eukokseen ottaa...
tämän Liisan. (Lähtee vaivaloisesti ulos.) Äh-häh-häh... Ei taida... ei
taida minusta niin pian sulhaista tulla.

Mamman Liisa (Saapuu. Alkaa varustautua suutaroimaan, toimilleen
puhuen.) Niin-kuin-niin!... Siis sen kun suutariskalut esille, tyttö...
Linkun-lankun!

Mikko Siunattu. Ka niin... Ka niin! (Panee tervatun kengän uuniin
menemään.) Vaikka nytpä tää pitää sinunkin ottaa jo tää... niinkuin tää
mies... Jos minä tässä niin kuin puhemieheksi heittäännyn... Vaikka
tään Juikurisen puolesta, tarkotan. Vai kuin sinä, Liisa, arvelet?
(Tervaa toista kenkää.) Kuin... kuin sinä arvelet, Liisa?

Mamman Liisa (Kuin itsekseen halveksivasti.) Juikurisen puolesta!
(Vetää vuotaa penkin alta)

Mikko Siunattu (Tervaa. Vilkkaasti.) Ka, hyvän miehen saat hänestä...
Juikurisesta. Kova uskomaan ja niin kuin tässä... uskossa, tarkotan,
kova kilvoittelemaan... Ja kun on aviosääty ja rakkaus ja talo ja vielä
se... kuten sanoin, se uskonkilvoitus, niin mitä häntä muuta enää osaa
tarvitakaan... niin kuin tää yks syntinen ihminen. (Panee kengän
uuniin) Mitä... mitä muuta häntä kehtaiskaan tarvita enää, kun kerran
tää niin kuin rakkaus ja toivo ja uskonkilvoitus on.

Mamman Liisa (Istahtaa suutaroimaan.) Mutta Sanassakin sanotaan, että
usko ilman työtä on kuollut, ja Juikurinen on laiska. (Terottaa
suutarisveistä.) Mitä siitä sitte paljaasta uskosta, kun se ei viitsi
työtä tehdä. (Mikko Siunattu istahtaa penkille tarinoimaan.)

Mikko Siunattu (Puolustelee.) Kuin hän ei työtä tehdä... Ja toiselta
puolen tää ihminen, yleensä ihminen tarkotan, jos hän kuin työtä
tekisi... liiaksi tarkotan jos hän tekisi, ei hän sillä Aabrahamin
helmaan pääsisi. Niin kuin nyt tääkin... otetaan tää Aadam (turistaa
nenäänsä) hänkään... tää Aadam, ei tehnyt työtä paratiisissa, mutta
autuas oli. Mutta erämaassa hän taas... tää Aadam... hän teki työtä
ihan otsansa hiessä, mutta... (turistaa) mutta Aabrahamin helmaan ei
päässyt. (Kakistelee kurkkuansa.) Niin jotta kun on vain se
kilvoitus... se uskonkilvoitus ja se usko... Ja... hyvää nahkaa sinulla
siinä on... (Laputtelee nopeasti kenkien pohjalla lattiaa.) Ja niinkuin
nyt tämäkin Antti Hermanni... tää Juikurinen... niin hän eläisi tässä
sinun luonasi kuin laiska muurahaisen luona... niin kuin Sanakin
käskee, ja sinä... Pikeäkö etsit?... Täss' on pikilappu... täss' on
hän... ja sinä häntä Antti Hermannia... kuin häntä sanoisi... sinä
häntä opettaisit ja niin kuin rakastaisit... Ja hän on pirun metkaa
ja hyvää... tää rakastaminen, tarkotan. (Äkkiä.) Ka, siinäpä se
Löppö-Leenakin tulee... (Lähteä touhuaa.) Minä tästä sitte otan ja...
otan ja niin kuin lähden... (Juo korvosta.) Minä, se on, lähden.
(Menee. Löppö-Leena on tullut.)

Mamman Liisa (Hioo suutarisveistä penkissä kiinni olevaan remeliin.)
Meneppäs, Leena, ja kuiskaa sille Lullu mustalaisen eukolle, että
tekee vähän taikaa... Tämän Härmän miehen päälle... Ymmärräthän.
Niin-kuin-niin... Ja niin jotta se ei tähän Siljaan kietoutuisi...
Sis-so! (Ryhtyy työhön.)

Löppö-Leena. Ka, joutaahan tästä. (Huokaillen.) Joutaa... joutaa
tästä... Kun ei ole elämisen murhetta. (Tekee lähtöä.) Elämisen...
elämisen murhetta kun ei ole. (Mennessään.) Ei ole... ei ole... ei ole
murhetta... ei...

Mamman Liisa (Taakseen katsomatta. Löppö on jo mennyt.) Ja vasta sitte,
jos ei Härmän mieheen tehoa, niin sitte Matikaiseen. (Katsahtaa.) Ka,
joko se Löppö meni! (Suutaroi, vanhaa kenkää paikaten.) Löppö... Löppö
meni. (Tarkastaa kenkää.) Paikka tuohon ja... niin-kuin-niin... Jos
tässä vielä kerran tanssiksi pistäisi, niin ovat kengät kunnossa.
(Hoihkasee.) Silja... Sil-ja! (Kaivaa piipusta porot.)

Silja (Tulee.) No, mitä nyt?

Mamman Liisa (Suutaroidessaan.) Niin kuin sanottu, niin Härmän miehen
päältä rakkaus pois, jos ei ole tältä Liisalta lupaa. Ja... no...

Silja (Kuin närkästyen.) No... Kukahan tuota nyt rakastuisikaan!...
Mokomaan itsensä kehujaan!

Mamman Liisa (Keskeyttäen.) Sis-so! (Panee piipunperät suuhunsa.) Ja on
sinulla vielä ikää odottaa ja... (äkkiä) no, otat sitte vaikka sen
Antti Rimpiläisen pojan, niin saat ukon kuoltua talon.

Silja (Ynseästi.) No... Johan minä nyt!... (Lähtee nyreissään.)
Vähättelen koko rakkaudesta!

Mamman Liisa (Itsekseen suutaroiden.) Joutaa... joutaa hän odottaa
Rimpiläisen poikaa!... Joutaa odottaa tyttö. Ja nyt tuohon paikka.
(Laulaa, naskalilla reikiä pistellessään. Nuotti sama kuin "Nyt
kukkivat" j.n.e.)

    Ja suutaa-ari polskaa-aksi pistä
    voi, voi kun hän polskasi, voi.

Juikurinen (Saapuu, hymy huulillaan.) Se on nyt tää Liisa jo niinkuin
suutarina. (Istahtaa penkille katselemaan työtä. Leikkisänä.)
Suutarimestarina, tarkotan.

Mamman Liisa. Ka, kukapa se paikkaa köyhän kengät, jos ei köyhä itse.
(Äkkiä.) Paljoko siellä ottavat Savossa lapikasparin teosta?

Juikurinen. Ka, paljokos ne siitä, teettäjää myöten vain: tuhlarilta
enemmän, tinkijältä vähemmän.

Mamman Liisa (Naulaa.) Täällä nylkisivät suutarit nahan päältä, jos
niillä teettäisi.

Juikurinen (Maireasti hymyillen.) Ka, se ei ole täällä vielä
kristillinen hapatus noussut taikinassa... tässä uskontaikinassa,
tarkotan... niin että suutaritkin on siinä ahneuden paulassa.
(Venyttäytyy penkille laiskan näköisenä kylelleen, pää käden nojassa,
ajaa asiaansa.) Senpä vuoksi se menisi tällä Liisallakin tässä apuna
tämä (hymyillen) vast'uudesta syntynyt mies. (Imeksii piippuaan ja
katsahtaa hymyillen.) Semmoinen, joka on jo vedestä ja hengestä
syntynyt. (Katsoo.)

Mamman Liisa. No... Kukapa niiden uudestasyntymiset tietää... ovatko
hengestä vaiko lihasta syntyneet. (Naulaa, kuin itsekseen.) Taitavat
olla paljaasta lihasta uudestisyntyneet koko miehet.

Juikurinen. Ka, se on sekin asia miestä myöten... Niin jotta mikä on
tällä paikkakunnalla lihasta, se voi jo tuolla vaikka vain paljaassa
Savossa olla hengestä ja tästä pelkästä rakkaudesta. (Imeksii
piippuaan.)

Mamman Liisa (Ynseästi.) Rakkaudesta! (Vetää Juikurisen alta nahkaa.)
Nouseppas siitä "rakkaudesta", että saan tuon nahan. (Juikurinen kohoaa
istumaan, tarkastelee nahan paksuutta. Kuin itsekseen.) Olisikohan
tuosta ottaa vielä lappu... (kuin miettien) lappu... lappu ottaa
tuosta. (Äkkiä.) Olkoon. Riittää tuo. (Ryhtyy työhön.)

Juikurinen (Ajaa asiaansa, taputellen kenkiänsä.) Ja eikös se tää Mikko
Siunattu puhunutkin Liisalle... tästä minun asiastani?

Mamman Liisa (Halveksivasti.) Mikä asia se sinullakin vielä olisi!

Juikurinen. Ka, se tämä rakkauden asia... Se Mikko lupasi siitä
tiedustaa Liisan mieltä.

Mamman Liisa. Pyh!... Kun tuolla naskalilla pistän. (Tökkää naskalilla
ihan kuin pistääkseen Juikurista polveen.) Rakkauden asia! (Pistelee
reikiä kenkään.) Senkö täyteisen asia se semmoinen on?

Juikurinen (Hymyilee) Ka, se tavallinen naima-asia... (Syyhyttää
polveaan, leikillisesti.) Niin kuin Sanassakin sanotaan, jotta miehensä
puoleenhan se vain pitää yksinäisen naisen halun hyrrätä...
(Äänettömyys.) Vai mitä, Liisa?

Mamman Liisa (Kuin itsekseen) Halu hyrrätä! (Hankaa kiillotuspalikalla
kenkää. Päättävästi.) Ei, Juikurinen! Ei sitä niin vain... Niin se
seisoo Sanassakin, että ensin "seulotaan akanat nisuista", ja "ei sikaa
säkissä." (Koputtelee vasaralla.) Niin-kuin-niin!... Linkun-lankun!...
(Laulaa koputellessaan.)

    Ja suutari polskaksi pisti,
    ei muistanut lestiään hän...

(Tarkastelee kenkää. Voitokkaana.) Linkun-lankun!... Linkun-lankun,
Juikurinen!

Juikurinen. Mutta jos sitä Liisakin pistäisi niin kuin avioksi... kuin
se toinen suutari pisti siksi polskaksi.

Mamman Liisa (Kertaa laulunsa, työssä ahertaen.)

    Kun suutari polskaksi pisti
    niin... ralla-la... ralla-la... laa.

Juikurinen (Syyhyttää polvikuoppaansa. Jatkaa omaansa kuin
leikkisästi.) Olisihan tässä minullakin jo mikä tarvitaan: tarpeellinen
naimaikä on ja, niin kuin sanottu, niin usko. (Odottaa. Lisää.) Ja
ainahan se silloin muusta maallisesta Herra huolen pitää.

Mamman Liisa (Sylkäsee kenkään ja hankaa, kiillottaa sitä. Kuin
itsekseen, ynseästi.) Usko sinulla... Työtön usko! Sitäkö paholaista
sillä tekee. (Kakistelee ja sylkäsee. Varmasti.) Usko laiskuuteen
sidottuna on kuin pukki puuhun kytkettynä, ölisee vain siinä ja pitää
ääntä eikä osaa sen autuaammaksi tulla, tahi muuten lihoa.

Juikurinen. Ka ei, (puolustautuu) jos ei usko ole niin kuin sinapin
siemen. (Odottaa.)

Pekka Polykarpus (On saapunut, istahtaa penkille Liisan toiselle
puolelle, puhua nurisee kuin tervehdykseksi.) Olin Mikko Siunatulla
tätä korvaa tohtoroittamassa, niin samalla tulin tätä Liisaa katsomaan.

Juikurinen (Jatkaa omaansa.) Ja yhdessäpähän tässä sitte uskottaisiin
ja rakastettaisiin. (Odottaa hymyillen.)

Mamman Liisa (Päättävästi, viskaa valmistuneen kengän pöydän alle.)
Ei, kultani, sanoi tyttö hentullensa. (Ottaa toisen kengän
korjattavakseen.) Sinä olet laiska kuin joulumakkara, ja alussa on jo
sanottu, että otsasi hiessä pitää sinun akkasi elättää ja että joka ei
tahdo työtä tehdä, se elköon syökö. (Pikeää lankaa. Nopeasti kuin
toiseen asiaan mennen.) Mutta meneppäs, kun sinulla niin "halu hyrrää",
sen Löppö-Leenan mökille ja sano Leenalle, että hän menee Lullu
mustalaisen luo, ja sanokoon, jotta siitä toisestakin varalta...
(Kierrellen.) Kyllä hän ymmärtää... siitä miehestä, jolla on nilakan
kalan nimi... Sis-so! (Ryhtyy työhön.)

Juikurinen (Lähtee kuin laiskasti virutellen.) Ka no... Jos tuota
lähtisi... tätä Liisaa palvelemaan.

Pekka Polykarpus (Alkaa kosia.) Minähän sitä olisin hyvä kengän
paikkaaja... Kun minä Liisalle paikkaisin pieksut, niin kestäisivät
vielä tulevassa ilossakin.

Mamman Liisa. Vai olet sinä semmoinen suutari. (Imaisee nopeasti
piippua.)

Pekka Polykarpus. Ja eikös se Lullu mustalainen Liisalle jo
ilmoittanut, että minä olisin suostuvainen sinut naimaan?

Mamman Liisa (Asian oivallettuansa.) Sinäkö naimaan! No piru... en
paremmin sano. (Kovasti.) Sulhainenko sitä sinäkin olet?

Pekka Polykarpus. Häh?

Mamman Liisa (Kovasti.) Niin jotta vieläkö se sinullakin vain se halu
hyrrää?

Pekka Polykarpus. Se tuo korva taas reistailee... Mitä?

Mamman Liisa (Korvaan kovasti.) Etkös sinä ole kuuro?

Pekka Polykarpus (Kallistaa korvaansa.) Häh?

Mamman Liisa (Huutaa.) Niin että piruako sitä sinäkin tekisit akalla,
kun et kerran kuule?

Pekka Polykarpus. Mitä?

Mamman Liisa (Entistä kovemmin korvaan.) Niin jotta senkö paholaista
sinä enää akalla tekisit... kuuro pökkelö!

Pekka Polykarpus (Jatkaa omaansa.) Ja sanoihan se Mikko Siunattu tämän
reistailevankin korvan paranevan, kun vain voitelee sianrasvalla...
(Odottaa.) Ja hyvinhän minä lupaan rakastaa sekä myötä- että
vastoinkäymisessä.

Mamman Liisa (Itsekseen.) Ei tuosta paholaisesta pääse eroon, ennen
kuin lähtee pois koko tuvasta. (Korjaa työnsä.) Mokomakin akan
tarvitsija ja... Kun ei kuule enempää kuin tupakkapölkky. (Poistuu.
Huutaa ovella.) Pekka!... Heitä pois se pyykin pesu ja ala tulla
alustamaan taikinaa. (Häviää.)

Pekka Polykarpus (Yksin.) Pahastuikohan tuo tästä korvasta... kun se ei
sitä rakkauttaan sen paremmin vielä ilmaissut. (Lähtee. Ovi jää auki.)

Silja (Laulaa ulkona tullessaan.)

    Voi kaunista liljaa!
    Yksin kukkivi hiljaa
    yksin myös ikävöiden
    ootan hänt' yli öiden.

(Saapuu, jatkaa keskeytynyttä tukankampaustaan.)

    Kyynel silmässä kiiltää,
    tuska syöntäni viiltää,
    kun on kaukana kulta:
    ilot vei hän jo multa.

Jorkka (Saapuu reilusti.) Siiskö että... (Kehuen.) Ja tässä on se
poika, joka vie tytöltä ilot.

Silja (Reipastuu. Ynseäksi tekeytyen.) Pyh!... Tätä "poikaa!" (Kuin
pyörähtäen.) On niitä petetty parempiakin. (Aikoo poistua.)

Jorkka (Asettuu eteen.) Elä, tyttö!... Petettykö parempiakin!
(Uhkaillen.) Kuule, tyttö, kun mä laulan sinulle Härmän laulun.
(Laulaa.)

    Lapuan likka se muiskuja antaa
    ja Kauhavan tyttö se pussaa,
    vaan Härmän poika se heilua halaa
    eikä se tuutua hussaa.

(Rennosti) Kuules, tyttö, joko ma kosin sinua?... Vai?

Silja (Yrittää ohi.) Pois tieltä!

Jorkka (Taas eteen) O-hoh! (Nipistää leuasta.)

Silja (Polkee jalkaa) No!... Tahi minä annan! (Sysää, sujahtaa ohi.)
Senkin mokoma! (Pakenee.)

Jorkka (Lähtee kiini ottamaan.) Silja... sinä juukelin lilja!

Mikko Siunattu (Saapuu Juikurisen kanssa, jatkaen keskustelua.
Juikurinen vuolee kissanhäntäpalikkaa.) Hyvästi... hyvästihän se kaikki
olisi tässä asiassa... (Pyyhkii kenkänsä luudalla) Tässä naima-asiassa
olisi kaikki hyvästi, ja hän menisi kuin sianrasvalla voideltu, tää
itse tää asia, mutta se tää vain Liisa itse... tää Mamman Liisa itse...
Hän kuin ruoja kuuluu ottavan ja aikovan, tää Liisa, niin kun
Matikaistakin ja Härmän miestä... (Kohentelee housujansa.) Niin kuuluu
ottavan ja aikovan. Vaikka se, toisekseen, tää Härmän mies ei hänestä
niin kuin huoli. (Tiukentaa remeliään.) Tuo remelikin kun höltyy...
Mutta tää Matikainen, hän ottaa ja tuota noin huolii.

Juikurinen (Harmissaan.) Siitähän se taisi viskata tähän nyt
koetuskiven... siitä Matikaisesta.

Mikko Siunattu (Istahtaa kirvestänsä hiomaan.) No, mutta hänellähän...
Matikaisella, hänellähän on siellä Kerimäellä jo niin kuin perheen
alku... (Ottaa sieran.) Sen ukko Sinkkosen tytön, sen Kaisa Josefiinan
kanssa hänelle on tulossa jo niin kuin tää... kuin häntä sanoisi... tää
esikoinen... niin sinä, ota sinä ja... (sylkäisee sieraan) ota ja
toimita Kaisa Josefiina tänne... saunalämpimisiä Matikaiselle tuomaan,
toimita tänne Kaisa, niin (hioo) niin ei hän, Matikainen... ei hän
silloin niin kuin nai.

Juikurinen (Hyvillään.) Ka, sitäpä tässä minäkin jo arvelin, jotta jos
tuota lähettäisi vaikka tään mustalaisen akan viemään terveiset
Kerimäelle, jotta nyt tulkoon Sinkkosen tyttö lapsineen sillä lemmon
kyydillä, tahi muutoin on Matikainen kirkon kytkyellä köytetty toiseen
akkaan, (tarkastelee vuoltavaansa.)

Mikko Siunattu (Vilkkaasti.) Tee, veikkonen, niin... tee, veikkonen!
(Tarkastaa kirvesterää.) Meidän, veikkonen... (sylkäsee sieraan.)
Meidän, veli hyvä, pitää osata kerimäkiläisten synnit kääntää parhain
päin... niin jotta hänestä on, tästä lähimäisen synnistä... on meille
niin kuin hyötyä... (Koettaa kirvesterän terävyyttä.) Niin jotta,
veikkonen... jokohan tuo pystyisi kirves... jotta veikkonen, ollapa
vaan Kerimäellä enemmän sitä syntiä... (Lopettaa hiomisen.) Ollapa...
ollapa vain syntiä Kerimäellä... tämän Matikaisenkin laskuun ollapa,
tarkotan.

Juikurinen (Tarkastaa vuoltavaansa.) Ka, eipä tässä nyt usko ilman
Matikaisen syntiä auttaisi. (Viisaasti) Mutta tehdä mojautan minä sille
Matikaiselle tällä kissanhäntäkartulla toisenkin jutkun. (Näyttää)
Katsohan, miten nuljakaksi siitä on vuoltu Matikaisen pää.

Mikko Siunattu (Myöntelee.) Niin on, veikkonen... Ei siinä käsi kauvan
kestä... Varsinkin jos... (kiirehtii kaivamaan konttiaan) annahan kun
minä annan... varsinkin jos voitelet niljakaksi tällä... (Aukoo
kääröä.) Tää auttaa kaikissa... vaikka autuuden asiassa auttaa tää...
Tää kun on sitä... itseään sitä sianrasvaa. Voitele, veikkonen,
hänellä... voitele... voitele, veli. (Puuhailee konttiaan naulaan
pannen) Tää Matikainen... tää, ruoja, kuuluukin hierovan ja varustavan
sinulle tappelua... tahi niin kuin selkäsaunaa kuuluu varustelevan
sinulle tästä Liisasta... tästä Mamman Liisasta.

Juikurinen (Voitelee palikan liukkaaksi.) Ka, jos häntä holvaisi.
(Voitelee.) Jos... jos tuon vielä rasvaisi niljakaksi... Kun hän tähän
rakkauden asiaan on heittänyt pukinsorkan, niin antaa hänen nyt sotia
salajuonta vastaan aina kissanhännästä lähtien.

Mikko Siunattu (Yrittää.) No... no... ka, tuolta hän tuleekin...

Miihkuli (Saapuu Matikaisen kanssa.) Terve teille... Kuinka voitte,
veljet? Kuta kuuluu, veljet?

Mikko Siunattu. Ka, ei mitään enempää!... Miten vain itse? Miten...
miten vain itse?

Miihkuli. Ka, ei enempää... ei myös vähempää. (Levittää käsiään.)
Kaupat huonosti menneet (levittää.) Rahaa ei ole (punaltaa päätä.) Ei
niin mitä ei ole (huitasee.) Ei niin mitä.

Matikainen (Jäljitellen.) Ei niin mitä ei ole! (Huitasee ja nauraa.)

Juikurinen (Hymyillen. Kavalasti.) Mutta onhan se toki tämä Matikainen
vahva kissanhännän vetäjä... Niin jotta eikö koetettaisi... tällä?
(Ojentaa karttua.)

Matikainen. No, jos vain karttu kestää, niin... (sylkäsee kämmeneensä
ja tarttuu karttuun) niin kyllä tämä poika... Nohan! (Vetävät.) Elä
sinä vain kierrä.

Juikurinen. Eihän sitä meidän maassa koiruutta ja petosta opita
opettamallakaan. (Vetävät.)

Miihkuli (Innostuneena.) Vot... vot... vot!

Matikainen. Annahan kun minä saan jalansijaa. (Polkee lattiaa
kantapäällään.) Nyt. (Vetää irvillä ikenin.) Nyt sitä koitetaan.
(Nojallaan.) Nyt, Juikurinen! (Juikurinen päästää äkkiä kartun irti,
niin että Matikainen lentää selälleen) Perrr!

Miihkuli (Viheltää ihmeissänsä.)

Juikurinen (Hymyillen, kuin viattomasti kehuen.) Sinä olet, näyt, voka
vetämään.

Matikainen (Raivoissaan.) Saatana kun tuolla kartulla vetäisen
kuonoosi, niin et siinä ennätä enää syntejäsi katua. (Miihkuli
hätäilee, hommailee.)

Juikurinen (Uhitellen) Elä vetäise!... Se on vieras karttu ja vieras
naama!

Matikainen. Paholaisen makkara! (Potkaisee jalkaan.)

Juikurinen (Tarraa käsiksi.) Elä potki, kuule... tahi tässä nousee nyt
ryty. (Painivat vimmatusti.) Sinä naisten viettelijä! (Ähkivät.)

Matikainen. Vaikka henki menisi! (Vääntävät raivostuneina.)

Miihkuli (Matikaista neuvoa häärien.) Pane polvikoukkua... näin...
näin! (Näyttää itsekseen.)

Mikko Siunattu (Estellen.) Elä... elä auta, Miihkuli... Anna Herran
auttaa, hän on viisas. Anna... anna Herran ratkaista riita!

Juikurinen (Ähkien.) Vaikka pää... tahi henki! (kaatuvat ja painivat
pitkällään kiereksien.)

Matikainen (Puhkuen uhkaillen.) Sittepähän on piru!

Jorkka (Saapuu.) E-hei!... No siitä muonasta minä pitäisin, jos olisi
puukko särpimenä! (Painijat eroavat, etsivät hattunsa ja puistelevat
niitä housuihinsa.) Enempi vain sitä lajia!

Juikurinen. Saakeli!

Jorkka. Ja akoistako miehet tappelivat?... Vai? (Nauraa.)

Juikurinen (Matikaiselle, vihaisesti muljauttaen.) Vielä se nähdään...
Nähdään se vielä, kenen karttu se kuorensa pitää. (Panee hatun
päähänsä.)

Matikainen (Uhaten) Nähdään sitä vielä, kunhan se päivä tulee, jolloin
näet, että minä se olen kvartesmanni! (Sieppaa kartun.) Ja sillä
kartulla et enää ihmisiä petä. (Ärsyttää) Ä-häh! Tartuppas nyt
siihen... Tokko uskallat! (Poistuu)

Miihkuli (Punaltelee päätään kuin ymmällä, levittelee käsiään ja lyö
niitä reisiinsä.) Mhyyh!... En ymmärrä... En niin mitä ymmärrä. Ei niin
kuta ymmärrä. (Rautakanki soi ulkona.)

Jorkka. Litviikkikanki soi!... Nyt, pojat, rikastumaan! (Lähtee.)

Miihkuli (Kiirehtii, viinalaskuaan penkin alta laukkuunsa työntäen.) A
vot todellakin... kanki todellakin... Vot rahaa miehille tulee...

Mikko Siunattu. Litviikkikankipahan soi... (Lähdön touhussa) Niin hän
soi ihanasti ja kirkkaasti kuin enkelien laulu... tää litviikin
kutsu... Tule, Juikurinen... tule, veikkonen... (mennessään) kun ruunu
kutsuu.

Juikurinen (Muka leikkiä laskien) Ka, eipähän sitä tämmöisen
enkelilaulun aikana kehtaa laiskakaan tätä sydäntään paaduttaa.
(Menee.)

Miihkuli (Jouduttautuu, nostaa laukun selkäänsä.) Ja minä... Vot viinat
myön... rahat kokoon ja viinat... ylen väkevät viinat myön... A vot!
(Silja tulee ovessa vastaan kahvipannu kädessä. Tervehtii) A vot!
(Pysähtyy. Maireasti) Ihana tyttö! Ylen olet ihana tyttö! (Heittää
laukun maahan, lähennellen) Minä oikein kovasti rakastan sinua.
(Heittää muiskun) Oikein rakastan sinua, tyttö. (Lähestyy.)

Silja (Uhkaa pannulla.) Tulehan siihen, niin saat! (Täyttää pannun
nopeasti, korvossa pistäen.)

Miihkuli (Kaivelee taskuaan, hyvin imelästi.) Sormukset annan ihanat...
rintaneulat annan... (lähestyy) kaikki annan... jos annat muiskun...

Silja (Uhkaavasti.) Elä tule, kuule!... Naimisissa oleva mies!
(Vetäytyy pois.)

Miihkuli. A mitä jos naimisissa, kun on muija Venäjällä... Silkkihuivit
saat... jos kuin koreat silkkihuivit. (Heittää sormisuukon. Maireasti.)
Nauhat ja kammat ostan... ja ylen hyvänä pidän... (lähestyy) ylen
rakastan. (Lähestyy.)

Silja (Viskaa kahvipannusta vettä silmille.) Tuosta saat... hyvänä
pitäjä! (Pakenee.)

Miihkuli (Kuivaa silmiänsä) Eh sinä!... Eh sinä syntinen himo, mihin
saatat vanhan miehen... Mutta kuin tuossa voit, kun ei ole muija
mukana! (Huitasee kädellään. Nostaa laukun selkäänsä.) Ah sinä himo!
Kuin kauvan saat nyt, Miihkuli, katua... katua da paastota... da
anteeks syntiä anoa... (Kuivaa kyyneltään.) Eh, sinä synti... Eh sinä
viekas synti. (Yrittää lähteä.)

Jorkka (Tulee vastaan.) Nohan!

Miihkuli (Pelästyen, kierrellen.) Ka, ei niin mitä veli!... Siinä veli,
miehet karttua vetivät, a minä sain vedet silmilleni. (Levittelee kuin
ymmällä käsiänsä.) Ei ymmärrä... Ei niin mitä ymmärrä, veli! (Luikkii
pois.)

Jorkka (Yksin oudostellen.) No, sekö teki miehen niin araksi... kun ei
kauppojakaan enää hiero!

Mikko Siunattu (Saapuu.) No, nyt kun on tätä rahaa, niin... no nyt,
Jorkka, ei puutu muuta kuin... kuin ijankaikkinen elämä... eli kuin
sinä luulet, Jorkka? (Touhuaa.) Kuin, kuin arvelet, Jorkka?

Jorkka. Jaa... ettäkö?

Mikko Siunattu (Umpimähkään.) Ka, vaikka että... Hän, Miihkuli, tuo
sieltä... viinaksia, tuo hän sieltä, Miihkuli. (Etsii astiaa.)
Viinat... viinat tuo Miihkuli meille... ja meitä ei tää viina niin
kuin... niin kuin pilaa. (Miihkuli palaa viinaleili kädessä, mukanansa
toiset miehet, jotka haalivat astioita.)

Jorkka. Tähän, Miihkuli... jos vaikka puoli ryyppyä tähän.

Miihkuli (Kaataa Siunatun kuppiin viinaa.) Markka ryyppy. (Toiseen.)
Yksi markka kymmenen penniä ryyppy. (Siunattu ryyppää.)

Juikurinen (Ojentaa kuppia.) No, lirauta häntä sitte tuohonkin!

Miihkuli (Kaataa) Yksi markka kaksikymmentä penniä ryyppy...

Matikainen (Astioinensa.) No, jos sitte tuohonkin... löräyttäisi.
(Nauraa)

Miihkuli (Kaataa) Huokeata on viina... Markka neljäkymmentä ryyppy.
Yksi markka viisikymmentäpenniä ryyppy.

Jorkka (Saapuu ropeinensa.) No siihen myös täysi rove ja väkevää...
niin että miehellä on mitä vastaan puoliaan pitää!

Miihkuli (Kaataen.) Ylen... ylen on huokeaa viina. Markka kuusikymmentä
ryyppy. Ei ole kallista viina... rahat otamme litviikissä... Kaksi
markkaa korkoineen ryyppy. (Pekka Polykarpus saapuu puolijuosten
ojentaa astiaansa.) A vot Pekka Polykarpus. (Kaataa ropeeseen.)
Puolitoista markkaa ryyppy.

Pekka Polykarpus. Häh?

Miihkuli (Huutaa korvaan.) Kaksi markkaa ryyppy!

Pekka Polykarpus. Mitä?

Miihkuli (Kovemmin) Kolme markkaa ryyppy!... Vot, Silja!

Silja (Saapuu kahvipaahdin kädessä, Miihkulille uhkaavasti.) Vieläkö
tulet siinä... muiskuinesi!

Jorkka (Tarttuu tuppeensa.) Mitä? (Uhkaavasti) Muiskuako?

Miihkuli (Sotkien asiaa.) Ei niin mitään. (Äkkiä, tietämättömäksi
tekeytyen) A mitä todellakin puhut, neito?... A vot, mitä puhut?

Silja (Nuhdellen.) Vanha ukonretale vielä.

Jorkka (On vetänyt puukkonsa, oikea polvi koholla, takoo polveen niin
että puukon terä on pystyssä, uhkaillen.) Miihkuli!... Perr... rrrr...
rrr (kääntää terän suoraan polveaan kohti.) Lyönkö minä jo näin päin?

Mamman Liisa (Saapuu valjaat olalla, hämmästyy ja kovenee oitis.) So...
Sis-so... Mitä tämä on! (Kovenee ja levitteleikse kuten emäntä) Niin
kuin sanottu, niin puukot pois... Sis-so!... Sillä niin se seisoo
sanassakin, että sota ja puukot ja veriset vaatteet... ja että ne pitää
hävittää... jo auran vantaiksi.

Jorkka (Pistää puukon tuppeen.) Mutta sen minä sinulle, Miihkuli,
sanon, että jos vielä... niin siinä pitää olla sota ja veriset
vaatteet...

Miihkuli (Asiaa sotkien hädissään.) Vaatteet, veli... vaatteet
tarvitaan... kuusi markkaa metri, Miihkulilla on hyvää vaatetta...
Viisi markkaa metri. (Pyyhkii pelon hikeä, itsekseen.) Eh sinä vanha
himo!

Mamman Liisa (Siljalle.) Ja Silja!... Kahvin keittoon... Se mikä kuuluu
hyvään menoon, niin se vain, ja muusta on pietti. (Silja lähtee.)

Matikainen. Juo nyt Liisakin vähän tästä ropeesta... tätä miestä
väkevämpää. (Nauraa.)

Juikurinen (Ehättää väliin.) Olisihan tässä minunkin ropeessani.
(Pisteliäästi.) Minun huulenihan tämä ei ole likaantunut toisen ämmän
huulessa niin kuin (muljauttaa Matikaiseen) monen muun miehen huuli...
(tarjoo rovetta) kun ei satu olemaan ihan yhden emännän mies.
(Hymyilee) Niin että ryyppää pois, Liisa!

Mamman Liisa (Ottaa astian, Miihkuli varustautuu myymään lisää
miehille, jotka nykien, viittoen ja supisten pyytävät.) No, se mikä
Sanassa ja... mikä Kaanaan häissäkin, niin se tässäkin talossa.
(Ryyppää) Hyh-hyh!... Olihan siinä sen "hyvän viinan" voima. (Miehet
ovat ryypiksineet.) Ja nyt... (juominkia keskeyttäen) nyt on jo top...
(Kuin leventelevä emäntä) Top viinalle tässä talossa. (Kovenee) So,
Miihkuli! Tässä talossa ei ole Sodoma, että juovutaan... Ja jos joku
tahtoo juovuksiin asti, niin se metsään... Sis-so!... Niin-kuin-niin!

Miihkuli (Ehättää lähtöä touhuten.) Metsään menemme... Menemme...
kaikin menemme metsään... Sinne... sinne viemme viinat... Vot menemme
metsään... vot!

Miehet (Sekaisin hälisten.) Sinne... Metsään... Sinne (menevät)
menemme... sinne...

Miihkuli (Mennessään.) Menemme... menemme.,. veljet!

Mamman Liisa (Siljalle.) Ja nyt, Silja! Niin kuin sanottu! (Tarkastelee
rautakankea.) Kestääköhän tuo kankipahuus. (Siljalle.) Niin kuin
sanottu, niin keität kahvit ja viet miehille ennen kuin juovat rahansa
viinaan, ja sanot, että jos ovat humalaisia, niin tämän talon ovi on
kiini... (Pyörähtää) Niin-kuin-niin!... Minä vain pyörähdän vääntämässä
pari kiveä tieltä syrjään. (Lähtee kanki olalla.) Linkun-lankun!

Silja (Panee pannun tulelle.) As kun tuokaan tuli ei kunnolla pala.
(Puhaltaa lieteen) No... rupesipas toki palamaan. (Laulaa kahvia
keittäessään.)

    Sulle ma, kultani, kahvia keitän,
    vaikk' olet uskoton mulle.
    Toiveeni turhat ma tuulehen heitän
    ja ain' elän, armaani, sulle.

(Ottaa pannun, kaataa siitä hieman selvittääkseen pannun, kerraten)

    Toiveeni turhat ma tuulehen heitän,
    ja ain' elän, armaani, sulle.

(Aikoo lähteä, pannu kädessä)

Jorkka (Saapuu, asettuu eteen.) Nyt, tyttö... nyt sitä puhutaan suu
puhtaaksi rakkaudesta, vaikka taivas halkeaisi ja putoaisivat sarvet
pirulta.

Silja (Terhistyy.) Luuletko sitte sinun kehumisesi pelottavan... pyh!
(Heilauttaa pannuaan)

Jorkka (Rivakasti) Jeekuti... Jeekuti! kun minä rakastan sinua, ja nyt
se tulee se kosiminen ja kova ja aivan Härmän tavalla! (Käsi tupessa)
Tohditkos sinä tyttö katsoa vaikka puukon terää? Häh?

Silja (Ynseäksi tekeytyen.) Ala mennä siitä... tahi! Luuletko, että en
tohtisi... ja vaikka silmiin katsoa.

Jorkka. No niin, se piti oman kullan... Ja tahdotkos sinä, tyttö, tulla
kullaksi tälle pojalle, jolla on puukko näin?

Silja. Pyh! (Pyörähtää) Kesytettäisiin ne nyt paremmatkin!

Jorkka. No sitte, Silja! Koska sinä et pelkää katsoa puukon terää, niin
lyö kättä päälle, että rojahtaa, niin että on valmis naimiskauppa.

Silja (Pannu vasemmassa kädessä.) No... Jo oli menneeksi... (Lyö
kättä.) Ei sitä ole surkeiltu suurempaakaan!

Jorkka. No niin sitä piti!... Ja sitte pusut sen päälle, sanoi Lapuan
likka kihloistansa. (Suutelee.)

Silja. No vielä toiset, sanoi tään talon tyttö muiskuistansa. (Laskee
pannun pois ja suutelee uudestaan.) Niin loppui se Liisa tädin
"linkun-lankun." (Ottaa pannunsa.)

Jorkka. Niin loppui... Ja nyt! (Sieppaa Siljan syliinsä ja laulaa.)

    Ja ennen minä luovun puukostani
    ennen kuin helluni heitän.

(Poistuu Silja sylissä.)

Silja (Jatkaa poistuessa.)

    Ja tule sinä, kultani, tule sinä meille,
    niin kahvit minä sinulle keitän!

Mikko Siunattu (Kurkistaa ovelta.) Ka eikö häntä olekaan täällä... tätä
Juikurista... Antti Hermannia? (Tulee, juo laskunrunnista maitoa.)
Arvelin hänelle sanoa, jotta nyt hän on syntynyt Matikaiselle se
esikoinen ja jotta... (ryyppää) jotta tää Kaisa Josefiina on tulossa
etsimään niin kuin tätä isää. (Juikurinen tulee) Ka, siinähän sinä!
(Kertoo) Se tää Matikaisen esikoinen on tulossa. Niin jotta elä sinä
nyt ota ja kadota niin kuin toivoa. (Lyö ruunin kiinni) Elä... elä
kadota toivoa, veli.

Juikurinen (Hyvillään) Mhyy!

Mikko Siunattu (Hökeltäen.) Niin on... niin on hän tulossa... Ja tuu
sitte... tuu pois niin kuin iloitsemaan... tästä Kerimäen synnistä
tarkotan iloitsemaan. (Menevät.)

Juikurinen (Mennessään.) Ka riemuita jysäyttää häntä sitte... Kerimäen
synnistä.

Pekka Polykarpus (Saapuu Liisan kanssa. Jatkaa kosimistaan.) Vai mitä
sinä arvelet?

Mamman Liisa (Panee kangen nurkkaan.) Mitä "arvelen"?

Pekka Polykarpus. Häh?... Niin jotta joko sinä nyt olet ajatellut sitä
minulle frouvaksi tuloa?

Mamman Liisa (Kovenee.) Mitä sinä siinä hupsit! (Etsii housuja
vaateläjästä.)

Pekka Polykarpus (Tenää.) Kyllä se Mikko Siunattu menee takuuseen
siitä, jotta tämä korva paranee, kun vain voitaa sianrasvalla.

Mamman Liisa (Kovasti.) Heitä sinä pois se naimisvimma... kuuro ukko!

Pekka Polykarpus (Omaansa jatkaen tosissaan.) Sinusta kun eivät kuulu
muut huolivankaan. (Tosissaan, aivan nurein mielin) Mutta minulla kun
on tässä korvassa vika, niin minulle kelpaavat kaikki kuin sielun
viholliselle.

Mamman Liisa (Kuin itsekseen.) No paholaisen takkiainen!

Pekka Polykarpus. Häh?... Tuletko sinä minulle frouvaksi?

Mamman Liisa (Itsekseen.) Miten pirun tavalla tuosta kurnuttajasta
pääsisi eroon! (Potkaisee takapuoleen) Tuosta saat... frouvaksesi.

Pekka Polykarpus. Kah! (Poistuu allapäin, korvallistaan raapien) Mistä
hän nyt tuolla tavalla suuttui... Vai tätä korvaako hän katsonee ylön!

Mamman Liisa. Niin on nyt siunannut sulhaista kuin keväällä kissoja...
Niin jotta on siinä työtä nyt valitessa ohdakkeet pois nisujen seasta.
(Puistelee hamettaan, kuin ohimennen.) Härmän... Härmän miehestä se
pitää tälle tytölle isäntä saada. (Menee kamariin.)

Miihkuli (Saapuu Matikaisen kanssa.) A vot, veli. Nyt ole rohkea! Ylen
rohkea ole, veli, ja vot... (kaivaa taskuaan) vot, veli, rintaneulat
lahjoita hänelle. (Työntää neulan Matikaisen käteen.) Vot... vot...
Kuusikymmentä markkaa neula... Kuusikymmentäviisi markkaa!

Matikainen (Matkien, neulaa katsellen.) "Kuusikymmentä markkaa."
(Nauraa.)

Miihkuli (Vilkkaana touhuten.) Kuusikymmentäviisi... kuusikymmentä
markkaa. (Huitasee kädellään) Oli menneeksi... Neljäkymmentäkolme
markkaa... A samaan hintaan kosin vielä... puhemiehenä olen. (Huitasee)
Hiis hänestä.

Matikainen (Kuin asiaa punniten.) En minä tiedä... Miltähän sitte
tuntuisi... (nostaa jalkaansa ja vetäsee pieksun varren suoraksi) talon
isäntänä olo.

Miihkuli (Kuin houkutellen.) A ylen hyvältä tuntuu muijalla olo... ylen
hyvältä!

Matikainen (Matkien.) "Ylen hyvältä!" (Nauraa.)

Miihkuli. A vot miten hyvältä tuntuu, kun on muija: kun on muija, niin,
vot, et voi tehdä syntiä... vot... A kun ei ole muijaa, niin (levittää
käsiään) voit tehdä... ja vot, veli, helvettiin joudut... (Eleillä ja
käsillä) Vot muija... vot veli.

Mamman Liisa (Kamarissa, kovasti.) Pekka! Tule tupaan ja ala alustaa
taikinaa.

Miihkuli (Jouduttautuu.) Vot, tulee Liisa... Vot muija .. Kosimme
nyt... kosimme, veli!

Mamman Liisa (Palaa.) No, mitäs sille Miihkulille taas kuuluu?

Miihkuli (Kepsakkana.) Paljo kuuluu!... Oikein hyviä kuuluu!...
Sulhasia ja häitä ja naimisia vain kuuluu!

Mamman Liisa (Kainalon alusta raappien, ynseästi.) Häitä... kukahan
hupsu tuo nyt vielä sinustakin huolisi!

Miihkuli. No, a jos minusta ei huoli, niin on toinen, josta huolii.
(Lyö Matikaista olalle) Vot on mies, josta huolii... Vaikka keisarin
tyttö huolii. (Taputtaa olalle.) Vot, on sulhanen! (Matikainen nauraa.)

Mamman Liisa (Ynseänä.) Vot on sulhanen!... Joko se nyt sitte sekin on
niissä akkapuuhissa!

    (Kaivelee hammastaan. Pekka Eevastiina saapuu jauhovakkoinensa
    ja ryhtyy alustamaan taikinaa, yskien ja ähkien. Miihkuli
    neuvoo Matikaista puhuen ja viisaasti viittoen.)

Mamman Liisa (Suu sylkeä täynnä.) Alusta nyt vain, Pekka, jotta ei jää
jauhopaakkuja. (Sylkäisee suun tyhjäksi. Menee äskeiseen asiaan.) Vai
semmoista Miihkulillekin jo kuuluu!

Matikainen (Leikkisänä.) Jokos sitä Liisalla on miten paljo sitä ikää?

Mamman Liisa. Kukahan tässä joutaa kaikkia joutavia muistamaan ja
laskemaan! (Ottaa miesten housut naulasta ja ryhtyy niitä vetämään
jalkaansa hameen alle.) Muistatko sinä, Pekka, paljoko se Nissisen akka
laski minulla jo ikää olevan?

Pekka Eevastiina (Alustaessaan.) Ka, eikö tuota jo lie toisella
kymmenellä... sillä naimakynnnenellä.

Miihkuli. Oikein on ikä... naimakymmenellä. Ja... (lyö Matikaista
olalle) ja tässä on sulhanen.

Matikainen (Leikkisänä.) Eipä sitä tiedä, tokko se Liisa huolii
minusta... (tietoisena) kvartesmannista.

Miihkuli (Ehättäen.) Huolii Liisa... Ylettömästi huolii!... kara-ul!
(Ottaa asennon.)

Matikainen (Kuin omaansa jatkaen.) Vai mitä se Liisa itse siihen sanoo?
(Miihkuli neuvoo viittoen antamaan Liisalle muiskut, kisuuttelemaan
tätä.)

Mamman Liisa (Kuin itsekseen, toistellen, housuja jalkaansa vetäen.)
Siihen sanoo... ja kara-ul!... Kaikilla se vain pitäisi olla se akka...
Kara-ul. (Matikainen nauraa.) Kara... kara-ul vain pitäisi olla
kaikilla. Arinasavea tästä pitää lähteä vetämään, niin pistää tuosta
vaikka nuo housut jalkaansa.

Matikainen. Ja kyllähän sitä minäkin yhden eukkoni elättäisin... jos
asia niikseen tulisi... Vai mitä, Liisa?

Miihkuli (Puhuu apuna.) Komeat on kihlat, ylen ovat komeat!...
Rintaneulat ja silkkihuivit ja... (näyttää sormellaan maireita eleitä
tehden) vot tähän sormus... kulta- ja hopeasormus.

Mamman Liisa (Kuin yksikseen.) Kulta- ja hopeasormus!... Mitenkä vanha
tämä Matikainen on?

Matikainen (Toiveikkaana.) Ka siinäpä sitä jo on ikääkin aikamiehen iän
korvilla.

Mamman Liisa (On saanut housut jalkaansa, menee pankon luo kuin asian
unohtaen, pyörähdellen hieman ja lehahdellen kuin ottaisi
tanssiaskelia, laulaen.)

    Voi miksi oon punainen ruusu,
    Voi miksi en valkea oo!

(Turistaa nenänsä lieteen, peukalon rystysellä nenäsyrjään painaen.)

Miihkuli (Neuvoo Matikaista kuiskaillen.) Kisuuta... kisuuta Liisaa!...
Ja vot muiskut... muiskut anna!

Mamman Liisa (Palaa pankon luota kuten oli mennyt, jatkaen laulua.)

    Kun valkea ruusu ma oisin,
    niin voi, voi, poikia... voi!

Matikainen (Taputtaa leikitellen Liisaa takapuoleen) Vai mitä se Liisa
arvelee siitä naimisiin menosta? (Maireasti.) Lii-sa!

Miihkuli (Innostuen) Kisuuta... Liisaa... rakasta ylen kovasti... ja
anna iloiset pusut... vot näin! (näyttää sormisuukolla)

Mamman Liisa (Kuin itsekseen, ynseästi.) Iloiset pusut _Miihkulille_.
Annan minä sinullekin pusut... Nainut mies!

Matikainen (Tarttuu Liisan käsiin ja vetelee niistä nauraen. Liisa
kulkee takaperin, Matikainen perässä.) Niin että eikö tehdä
naimakaupat, Liisa?

Mamman Liisa (Aikoen irrottautua.) No, menehän siitä nyt... Senkö
hevoskaupat tässä nyt on! No!

Matikainen (Leikittelee.) No... Liisa... (Suutelee yht'äkkiä ja
nauraa.)

Mamman Liisa (Sylkäisee äkäisenä.) Piru... Pty-hui.

Miihkuli (Innoissaan.) Pusuta... pusuta!

Matikainen (Yrittää suudella ja syleillä.)

Mamman Liisa (Suuttuu.) So... so poika! (Sieppaa Matikaisen syliinsä ja
vääntää sänkyyn, hyvä jos jaksaa nostaa ja paiskata selälleen, että
jalat heilahtavat. Voitokkaana.) Siinä se on poika pempullansa...
(Kuohuksissaan.) Sana se on ja sakramentti, joka antaa vieläkin voimaa
niin kuin ennen Simpsoonille. (Miihkuli istahtaa penkille, istua
kököttäen pelokkaana polvet yhdessä hartiat kokoon vedettyinä.
Matikainen kohottautuu istumaan kuin puusta pudonnut. Liisa jatkaa
kuohuksissaan.) Sillä tässä talossa, pojat, ei tehdä housusyntiä eikä
eletä niin kuin Ammoonin lapset, Ahabin aikaan, vaan niin kuin kuudes
käsky ja Sana määrää. (Ottaa patukan. Voitokkaana.) Linkun-lankun...
(Patukka ojona.) Linkun-lankun, sulhaspojat.




KOLMAS NÄYTÖS


    Mamman Liisan tupa. Liisa seppänä, takoen hevosen kenkä
    nauloja lieden luona. Silja vyyhteää viipsinpuulla.
    Hame orrella kuivamassa.

Mamman Liisa (Takoessaan.) Vai sinä sitä, Silja, jo ennätit sen Härmän
miehen viedä. (Tarkastaa naulaa.) Ka, tottapa se oli silloin sinulle
sallittu, eikä minulle... se mies. (Työntää naulan lieteen
kuumenemaan.) Tottapa... tottapa se oli sallittu niin.

Silja (Puolustautuen.) Ka, mistäs minä tiesin... Kun se itse pyysi.
(Lopettaa vyyhteämistä.) Ja saahan tuon nyt vielä ottaa... En minä
häntä väkisin pitele.

Mamman Liisa (Ynseästi.) No-oo... Mitäpä näistä kiistelee... eto
tavarasta kuin miehestä!... On näitä makkaroita jokaiselle, ollapa vain
akkoja ottamassa. (Ottaa raudan liedestä. Äkkiä.) Meneppäs siitä nyt,
Silja, ja kutsu tähän soittaja, niin laitetaan tässä tanssit illaksi...
(Taoksii.) Minäkin tässä vielä ennätän ennen iltaa ottaa sukaista
jonkun miehen-pötkylän, (Silja lähtee. Takoo. Itsekseen.) Jonkun...
jonkun miehen tähän ottaa sipaisen rakastamaan ja kunniassa pitämään.
(Löppö-Leena saapuu.) No, Löppö-Leena!... Ei siitä Härmän miehen
puuhasta tullut sen parempaa... Tottapa se oli korkeudessa päätetty
niin. (Pistää raudan veteen.) Tottapa se... tottapa se... tottapa se
oli päätetty.

Löppö-Leena (Kuin huokaillen, kuvettaan syyhyttäen.) Tottapa se oli...
tottapa... tottapa se oli. (Haistelee kahvipannua.) Kun eivät auttaneet
Lullunkaan taiat, niin tottapa se oli päätetty. (Panee pannun pois.)
Päätetty se oli... Päätetty... päätetty oli se asia... (Nuuhkuttaa
tarkotuksella.) Lämpimältä leivältäpä täällä haisee. (Nuuhkii.)

Mamman Liisa (Arvaa asian.) Ka, onhan siinä tuossa pöydällä vielä
kakku... Pistä pois poveesi, ja sitte... (puistelee hamettansa) tuokin
hameen pahuus... ja sitte juosta kipaise sanomassa Matikaiselle, jotta
käyköön paikalla täällä, niin saadaan puhua niistä naimiskaupoista...
So, Löppö-Leena!... On tällä tytöllä nyt vara valita, ja vara on antaa
toisellekin.

Löppö-Leena (Työntää leivän poveensa. Kuin huokaillen.) Ehheh...
heh-heh!... O-on se vara valita... (Kuin itsekseen.) O-on se vara
talollisella... Toista se on talottomalla... Hyljätty kuin sätätön onki
on köyhä naima-asiassa. (Pyyhkii suutaan.) Hyljätty... hyljätty on
köyhän lempi...

Mamman Liisa (Touhuaa.) No... Ka, mitäpäs tuosta... Härmän miehestä!...
Mieshän se on Matikainenkin... (Siivoaa tupaa) Juosta kipaise vain ja
sano hänelle, jotta nyt saa akan, jos vain ottaa älyää. (Käskevästi)
Mene jo, eläkä siekaile siinä.

Löppö-Leena (Jouduttautuen.) Menee Leena... menee Löppö... Ei se
siekaile... ei se siekaile. (Ovessa tarkotuksella) Tottapahan siellä
kahvit ryyppään!

Mamman Liisa (Huutaa) Pekka hoi!... Pekka Eevastiina!

Pekka Eevastiina (Kamarissa.) Hoi... hoi! (Tulee) Mikä täällä nyt on
tulossa?

Mamman Liisa (Pesee käsiään.) Otappas sinä ja kaulaa ja silitä sitte
tuo hame ja tarkasta, onko siinä mitään korjaamista... Minä teen ensin
tuon uunin arinan ja sitte... (Potkasee tupakkapölkyn vierimään penkin
alle) No... sittepähän nähdään iltasella... Perästä kuuluu, sanoi
torventekijä... (Äkkiä.) Mutta tules ensin ja sotke täällä ulkona
arinasavi. (Poistuu.) So, Pekka!

Pekka Eevastiina (Kytystelee.) Oh-hoi!... Jokohan tuo nyt menee
miehelle, lintu... kun se niin jo pyörähtelee. (Huokailee.) Hoh-hoi...
hoh-hoi... Mutta menköön. Ei tästä minun jalastani enää kuitenkaan
semmoista kalua tule. (Poistuu.) Ei... ei tule enää kipeästä koivesta
sulhasjalkaa.

Juikurinen (Saapuu, kurkistaa kamariin.) Ei näy olevan kotona... Mutta
nyt tänä päivänä sitä sitte rysäytetään Matikaiselle perettä ihan
oikein Kerimäen kapalla mitaten.

Mikko Siunattu (Saapuu.) No... No... Kuin sitä kuuluu? (Käy
kopistamassa porot piipustaan pankolle.) Kuins... kuins kuuluu, Antti
Hermanni?

Juikurinen (Hymyilee.) No, nyt jo kannattaa köyhänkin hymyillä... Tää
asia kuu onkin ottanut jo niin kovalle, jotta tää alkaa jo tuntua
oikealta rakkaudelta.

Mikko Siunattu (Arvaa asian.) Vai ehti hän tulla... Kaisa Josefiina.
Vaikka minäkin jo pelkäsin, että hän hylky myöhästyisi... (Selvittää
piippuaan puhallellen siihen.) Vai ehti... vai ehti hän kuitenkin,
hylky, tulla! (Selvittää.)

Juikurinen (Hyvillään.) No, tosi on asia kuin profeetan sana tai kuin
mustalaisen ennustus... Tunnin päästä on tuossa Matikaisen perhe.

Mikko Siunattu (Hökeltäen.) No niin... no niin... Vaikka johan minä
sanoin, jotta se tuo usko auttaa sinua, kun et vain ota ja horju... ja
kun vain pysyt lujana, niin se auttaa niin kuin tää... olkoonhan tää
tupakanpano (panee piipun taskuunsa) niin kuin tää sianrasva auttaa
kaikissa näissä yhteisen kansan vaivoissa... näissä ajallisissa
vaivoissa, tarkoitan.

Juikurinen (Raapii hyvillään hymyillen korvallistaan.) Näkyyhän tuo
aina auttavan kilvoituksen kestänyttä.

Mikko Siunattu. No kuin hän ilkeäisi olla auttamatta. (Ottaa konttinsa.
Vilkkaasti.) Ja no sitte... Tule, veikkonen iloitsemaan... Tule vaikka
lipaisemaan kieltä sen asian päälle. (Menee.) Tuu pois, Antti
Hermanni!... Tuu!

Juikurinen (Ottaa eväskonttinsa.) Ka, kannattaahan tuota nyt jo tulla.
(Menee.)

Jorkka (Saapuu, kurkistaa kamariin.) Missäs se minun hilsuni heilaa,
kun sitä ei näy kamarissa... Ka, Liisa!... Kuins kuuluu, Liisa?

Mamman Liisa (On tullut tupakanpanopuuhissa.) Ka, mitäpäs tässä!...
Onko sinulla tulta antaa?

Jorkka (Rivakasti.) Ettäkö tulta! Sitä on enemmän kuin pimeyden
valtakunnassa valoa. (Antaa tulta.) Noin! Tupakka päälle, sanoi tyttö
kun vihiltä pääsi.

Mamman Liisa (Sytyttää piippunsa.) Tattis vaan. (Puhaltaa savut.)
Sinäkö sitä sitte naitkin tämän Siljan? (Vetelee savuja.)

Jorkka (Hattu otsalla, katsoen sen alitse.) Niin on ylhäällä tähdissä
kirjoitettu.

Mamman Liisa. Ka, mikäs sillä on tytöllä. (Vetelee savuja.) Minä
oikeastaan arvelin itse sinut tähän ottaa, mutta samapa tuo on. (Käy
sylkäisemässä.) Jäihän se tämä Matikainen minulle. Ja... (loputtaa
painellen peukalon kynnellä piippua) ja mieshän se on Matikainenkin...
kun se kerran kunnon akan saa, niin... ja... (käy sylkemässä) ja
sinäkin puolestasi, yhtä hyvän akanhan sinä saat Siljasta kuin olisit
minustakin saanut.

Jorkka (Kuin mietiksien.) So... Siis Matikainen.

Mamman Liisa. Mati... (Alkaa puuhailla.) Ja mikäpäs sillä on ero...
sillä niin kuin Sanassakin seisoo, niin ei ole juutalaista eikä
kreekkiläistä. (Mättää korvosta pyttyyn arinavettä. Äkkiä.) Mutta
meneppäs, Jorkka, nosta Pekan apuna se arinasavikorvo tupaan, niin saan
tuossa ennen naimisiin menoa tehdä pyöräyttää vielä arinan.

Jorkka (Lyö puukon tuppeen lujempaan.) No saapi nostaa. (Lähtee.) Vai
Matikainen siis!... Siis _Matikainen_.

Mamman Liisa (Varustautuu uuniin työntymään. Itsekseen.) Onkin kestänyt
arina jo viidettä vuotta... Onnistuneeko nyt tulemaan yhtä luja. (Pekka
Eevastiina ja Jorkka tuovat savikorvon.) Pane tuohon se korvo. Ja nyt,
Pekka, hameen kimppuun, ja sinä, Jorkka, saat mennä.

Jorkka. No, ajöö vain, sanoi ruotsalainen lähteissänsä. (Poistuu. Pekka
Eevastiina ryhtyy silittämään hametta.)

Mamman Liisa (Kuin itsekseen, uuniin menoaan varustellen.) Vaikka saven
antajapa tässä olisi tarpeen ollut. (Katselee ympärilleen. Äkkiä.)
No... Mutta siinäpä se on Matikainenkin. (Matikainen tulee. Vetää
korvon lähemmä pankkoa.) Tulepas, Matikainen, ja anna savea uuniin,
niin minä tekaisen tuon arinan, hylyn, ja siinäpä häntä sitte puhuu
asiastakin. (Alkaa työntyä uuniin.) So, Matikainen... Sen kun työhön jo
talossa, jossa pääset isännäksi. (Uuniin pää edellä työntyessään.)
Jossa... jossa pääset isännäksi. (Uunissa mahallaan vyötäisiään myöten,
jalat pankolla.) No, Matikainen; alas antaa savea!

Matikainen (Anneksii pikku astialla savea.) No...

Mamman Liisa (Uunissa.) Siitähän minä naimisiin menosta arvelin tässä
vähän puhua... Niin jotta ei suinkaan sinulla ole papinkirjassa vielä
mitään harakanvarpaita?

Matikainen. O-hoh!... "Harakanvarpaita!" (Nauraa.)

Mamman Liisa. No, se on pääasia, että on puhdas papinkirja... No, annas
taas savea!... (Matikainen antaa.) Etkä taida olla niin viinaan menevä,
jotta voi jo sanoa juopoksi?

Matikainen (Leikkisästi kierrellen.) No, mitä sitä nyt semmoista
kysyykään!... Siksi nyt, jotta maun tunnen, mutta ei sen enempää...
"Viinaan menevä!"

Mamman Liisa. No, se nyt onkin vähemmän tärkeä. Mutta siinä on vielä
kysymys itsensä pahanhengen variksenvarpaasta.

Matikainen (Leikkisänä pysytellen) "Pahanhengen varpaasta!" Mikä se
semmoinen varvas on?

Mamman Liisa. Se on jotta tämä Juikurinen on vihjaillut, jotta sinulla
muka on siellä Kerimäellä jo jotain sen naimakaaren ja -parakrafin
päällä.

Matikainen (Topakasti.) Se on hiton vale!... Juikurinen puhuu paljaasta
kateudesta... "Naimakaaren ja -parakrafin päällä!" (Nauraa, asiaa
sotkien.) Vieläkö savea?

Mamman Liisa. Ei... jo riittää! Minä vain silittää sukaisen.
(Silittää.) Silittää, silittää sukaisen vain... Kas niin!... Vedäppäs
nyt minua vähän kintuista siinä apuna, niin pääsen täältä pätsistä
pois.

Matikainen (Vetää jaloista. Liisa laskeutuu alas.) No-han!... Tuliko
hyvä arina?

Mamman Liisa (Puistelee hamettaan.) Mikä hän lie tullut!... Onhan
siellä nyt savea. (Kuin itsekseen.) On-onhan siellä savea nyt. (Menee
asiaan, äkkiä.) No, jos sinulla ei ole mitään semmoisen pahaa
parakrafin päällä, niin voitaisipa tässä ruveta puhumaan talosilla
olosta. (Kuin itsekseen.) Tässä onkin saanut jo ikänsä yksin elää ja
asua taloa, kun näistä täänpuolen miehistä ei ole ei akkaruumiin
vahdiksikaan. (Äkkiä.) Mutta ota nyt ensin tuo savikorvo ja vie se
pellolle ja pane siellä veräjät kiini.

Matikainen. No... vie hänet korvon, (Vie.)

Mamman Liisa. No niin, Pekka! Saat tähän nyt isännän taloon... Siliääkö
se hame?

Pekka Eevastiina (Kytystelee.) Si-iliää... Siliää se emännän hame...
Yh-hyh... Yh-hyh, tätä vanhuuden vaivaa!

Mamman Liisa (Kohentelee alushamettansa.) Mitä sinä muuten pidät tästä
Matikaisesta, Pekka?

Pekka Eevastiina. Ka, mies kun mies... Housuthan tuolla on jalassa
silläkin.

Mamman Liisa. Ka, siivolta mieheltähän tuo näyttää... Eivätkä ne
valiten potaatitkaan parane. Aika vain siinä valitessa turhaan kuluu,
niin jotta olkoon kauppa lukossa... Sen kun vain rovasti nyt aamenen
sanoo, niin silloin on tyttöys takana. (Kaisa Josefiina saapuu
lapsimytty kainalossa.) Ka! Mistäs se tämä nainen on?... Istu ja paina
puuta. (Tulija istahtaa.) Mistä sinä olet?

Kaisa Josefiina (Ilkeästi.) Mistäpäs tämä köyhä on!... Jota kaikki
ruojat viettelevät! (Hyssyttää lastaan sylissään.)

Mamman Liisa (Kuin oudostuen.) No!... Onkos se isätön?

Kaisa Josefiina (Ynseästi.) Yyy! (Äkäisesti.) Vielä siinä kysyy!

Mamman Liisa (Ymmällä.) Tämäpä vasta äksy eukko on!... Eikö sitä nyt
kysyä saisi!... Sitä varten se on Luoja suun luonut.

Kaisa Josefiina (Hermostuneesti.) No, eikä tarvitse udella... Kun itse
sen kuitenkin jo kerran tietää!

Mamman Liisa (Kovenee.) No, pahahenki! (Soimaten.) Mutta mitäs et ole
pysynyt Sanassa ja uskossa, vaan olet uskonut kaikkia viettelijöitä ja
kiljuvia jalopeuroja ja palvellut lihanhimoa ja elämänkoreutta!... Ja
sitte vielä suuttuu, jos kuka kysyy! (Ankarasti.) Siinä se on nyt
hedelmä, kun palvelit lihan isää, paholaista.

Kaisa Josefiina (Sähähtäen.) Ja kukas sinun käski vietellä verkkoosi
sen isän? (Synkkänä.) Matikaisen... en paremmin sano. (Hyssyttää.)

Mamman Liisa (Silmät pyöreinä.) Mitä?... Matikaisenko?

Kaisa Josefiina (Synkkänä, matkien.) "Matikaisenko!"... Ikään kuin et
jo tietäisi, jotta se on sen kakara.

Mamman Liisa (Oudostuen.) Mutta tämäpä nyt vasta jutku ja jysäys on!
(Selviytyy) Siis se Juikurisen vihjailu taisi sittekin totta olla!
(Ihmetellen.) Tuota Matikaisen ruojaa! (Uhkaavana.) Mutta maltahan,
sinä Matikainen, jos sinä yritit minut jutkauttaa valmiin lapsen
emäksi!... Maltahan, sinä juukelin eväs, jos sinä... (ovelta huutaa)
Matikainen!... (Kovemmin) Matikainen hoi!... Tule sukkelaan! (Touhuaa.)
Maltahan, jos on totta!... Kies avita sinua silloin, Matikainen, jos
olet väärin todistanut!

Matikainen (Saapuu, hämmästyy, pysähtyy oven suuhun.) Mitä?
(Itsekseen.) Vie sun saakeli! (Raapaisee korvallistaan.)

Mamman Liisa. Mitäkö? (Osottaa.) Mikäs se on tuo?... Häh? (Matikainen
raapaisee päätään.) Sis-so!... (Puoli-ilkkuen.) Mitenkäs se nyt on se
naimakaari!... Häh, Matikainen? Mars likemmä! (Sysää Kaisa Josefiinan
luo.) Entäs nyt, Matikainen? Miten se nyt on naimiskaari?
(Äänettömyys.)

Pekka Eevastiina (Itsekseen kytystellen.) Naimiskaari... naimiskaari...
naimiskaari!... Yh-hyh-hyh!... Yh-hyhhyh!

Mamman Liisa (Äkkiä, kuin tavallisessa asiassa.) Pekka! Nostappas
tuolta eteisestä kätkyt tänne... Joutuin! (Pekka kiirehtii.
Omituisesti.) Niin-kuin-niin, Matikainen. Soo, sinä juukelin poika!...
Vai sinä aioit tuoda taloon valmiit rieskat... Että niinkuin sian
olisit säkissä tuonut... Linkun-lankun! (Pekka tuo kätkyen.) Nyt...
(ottaa patukan seinältä, uhkaavasti) nyt, Matikainen, paikalla lapsi
siihen!... Sis-so, poika. (Matikainen tottelee, ottaa lasta.)

Kaisa Josefiina (Äkeissään.) Elä retuuta sitä... Mokomakin!

Mamman Liisa (Komentaen.) Sis-so!... Siivosti pitele!... Pitele vain
siivosti, poika, perillistäsi!... So... ja nyt peitä hyvästi... ja että
ei herää ja ala huutaa!

    (Matikainen tottelee. Kaisa Josefiina järjestelee lapsen riepuja.)

Matikainen (Itsekseen, harmistuneena.) Vie perhana, mikä vahinko nyt
tuli!

Mamman Liisa (Huutaa ovelta.) Löppö-Leena! Löppö-Leena hoi!

Löppö-Leena (Ulkona.) Hoi!... hoi!

Mamman Liisa (Matikaiselle, komentaen.) Ja nyt souvattamaan, tahi
muutoin tällä! (Uhkaa patukalla.) So... ja siivolla. (Matikainen
tuutii.) Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hänen pitää korjata ja
souvatellakin. Niin kuin Sana sanoo...

Löppö-Leena (Saapuu, kuin itsekseen.) Täss' on Löppö... Täss' on
Leena... Sydän kurkussa rientää Leena. (Yskii.) Sydän... sydän kurkussa
rientää Löppö huudon kuultuansa.

Mamman Liisa (Touhukkaana käskien.) Meneppäs sukkelaan ja sano
Juikuriselle niin, jotta jos hänellä on naimiskaari puhdas, niin...
(jyrkästi) tulkoon päättämään kaupat... (kopistaa piippuansa). Mutta
sano, jotta jos ei ole puhdas, niin silloin... (jyrkästi) suu poikki
koko asiasta! Niin kuin laissa on sanottu... Sano, jotta ei tästä
Matikaisesta mieheksi ole... Se ruoja on tehnyt ryönät jo Kerimäellä ja
ylitsekäynyt lain käskyt.

Löppö-Leena. No siunaa sitä Matikaista! (Siunailee käsin ja elein.) No
siunaa... siunaa sitä syntistä... sitä syntistä Matikaista!... Hyvä
isä... hyvä isä!

Mamman Liisa (Ynseästi.) No, sitäkö siitä vielä siunailee!... Ei se
akkimus siunaten parane. (Käskevästi.) So, Löppö! Ala painaa
Juikuriselle!

Löppö-Leena (Hokee.) Painan... painan!... Painan... juosta painan
Juikuriselle. (Lähtee, ovessa.) Juikuriselle painaa Löppö...

Mamman Liisa (Voitokkaana.) Niin ne seuloutuvat ruumenet nisuista ihan
itsestänsä, kun vain ihminen uskoo niin kuin minä. Ja nyt... nyt,
Matikainen, tartu kätkyen toiseen päähän!... (Koveten.) Joutuin!
(Matikainen tottelee. Kaisa Josefiinalle.) Ja sinä, eukko, tuohon
toiseen!... So!... Ja nyt kannatte kätkyen kamariin ja souvatatte
siellä, kunnes saadaan muualta asunto!... Mars, sanoi katteini
nahkapojalle! (Vievät kätkyen kamariin. Itsekseen päivitellen.) No, en
minä olisi mokomaa uskonut Matikaisesta!... Kun olisi jutkauttanut ihan
siinä pääkaaressa. (Panee patukan seinälle.) Pahanhengen hyväkäs!
(Pekalle.) Ja nyt, Pekka, mene, pane puuta saunan uuniin, jotta saa
eukko pienensä pestä ja vaikka siellä asuakin. (Pekka tottelee.
Pyörähtelee touhuissaan, laulaa kuten koko tapauksen unohtaneena.)

    Ja suutari meni saunaan,
    ai saunaan, ai saunaan!
    Suutari tuli saunasta pois,
    ai-jai... jai-jai!

Silja (Saapuu.) No... Nyt on kaikki tehty!

Mamman Liisa (Vakavasti.) Mutta kuule, Silja. (Sormella varottaen.)
Sinä pane se Härmän mies ensin kovan tutkimisen alle, sillä se on
semmoinen vikuri sekin, jotta sitä et tiedä, mitä sen takana missäkin
kylässä on. (Merkitsevästi.) Niin, niin, tyttö, sinä et tiedä miesten
tapoja!

Silja (Ymmällä.) Mitä en tiedä? Jotta sillä on...?

Mamman Liisa. Mitäkö sillä on?... Katsoppas mitä Matikaisellakin oli...
(avaa kamarin oven) näetkö?

Silja (Hämmästyen.) Hyvä isä!... Onko sillä lapsi?

Mamman Liisa (Kuin voitokkaana.) So, tyttö! Mitäkö voi miehillä takana
olla!... Linkun-lankun!

Silja. Hyy-ii.

Mamman Liisa. Siis... siis, siis, tyttö!... Ota kova vala ja tutki
kaikki ajoissa... ennen kun on tullut yhdeksi lihaksi. (Puuhailee
viheltäen huolettomana äskeistä säveltä.)

Silja (Jyrkästi.) Mutta ei Jorkka ole semmoinen.

Mamman Liisa (Epäilevästi.) No-ooo!... Mene niistä takuuseen...
Mene vain takuuseen miehistä, Silja... No, mutta siinäpä se
on itsekin. (Jorkka saapuu.) No, Jorkka, mitenkäs se on se sinun
naimisarkumenttisi?... Noo, ka, Härmän poika.

Jorkka (Reippaasti) Naimisarkumenttiniko!... Tuo tyttö se on minun
naimisarkumenttini... Silja! (Yrittää kaapata.)

Mamman Liisa (Estää, kädet puuskassa.) E-hoh!... E-hoh, sanoi tään
talon emäntä!

Jorkka (Kiehahtaen.) Mutta perrrrr!

Mamman Liisa. No, vaikka err, jos ei ole puhdas se... niin kuin tiedät!

Jorkka. Mikä se on se saakelin "se"? (Uljaasti.) Häh, kysyn minä?

Mamman Liisa (Topakasti.) Se että... katsoppas mitä on Matikaisella.
(Avaa oven. Voitokkaana.) Näetkö, poika, mitä on sinun suvullasi?

Jorkka (Ovella, hämmästyen.) Matikainen! (Nauraa.) Onko sinulla jo
"trahtamentti!" (Nauraa.) No sun saakeli sinua! Tyttökö se on vai
poika? (Sulkee oven, nauraa.) Vai on miehellä jo valmiit eväät
taipaleelle!

Silja (Epäilevästi.) Eihän sinulla vain ole?

Jorkka. No vaikka tuosta poikki! (Vetäisee kaulansa poikki.)

Mamman Liisa. No, jos ei, niin kaksi sormea pystyyn ja vala... Näin!
(Nostaa sormensa.) Paikalla, poika!

Jorkka (Sieppaa puukkonsa, nostaa sen pystyyn.) No vaikka itse
puukko... Puukko ja naimakirja on aina puhdas tällä pojalla.

Silja (Reilusti.) No, niin se piti!

Mamman Liisa (Siljalle.) No, kun niin, niin niin... Ken tohtii nostaa
sen päälle sormen, niin sillä on kaari puhdas...

Jorkka. No puhdas! (Kehuen.) Härmässä ei ole muuta tahrittua kuin
puukko ja papinkirja, (rivakasti) puukko verestä ja papinkirja tuomarin
töherryksestä. (Laulaa)

    Puhdas on kaari ja kaunis on tyttö,
    ja kultani on kuin kukka...

(Äkkiä kuin reuhaten.) Ja tule pois sinä kultaseni. (Vie Siljaa
käsipuolesta.) Höm Härmästä! Puteli viinaa ja kattila kahvia ja...
(jatkaa äskeistä laulua mennessään.)

    Kultani ääni on kaunis ja hellä
    ja hieno on hällä tukka.

Mamman Liisa (Katsoo akkunasta.) Sieltäpä se Juikurinenkin vetäytyy...
Saa nyt nähdä, miten ovat sen ukkopahan asiat. (Löyhyttelee hameitansa.
Vannoo.) Jos vain näyttää kippuroivan, niin silloin sillekin, että
tuosta on viisi hirttä poikki. Jyrkkä peli ja kova meininki on tään
tytön talossa!

Juikurinen (Saapuu, hymyillen.) Hyvää päivää, Liisa! Yksinkö sitä vain
elää ja olla leiletellään?

Mamman Liisa. No... mistäpäs tähän on ennättänyt ne "toiset" ottaa...
Ja kuka niiden asiat sitte ottaessaan tietää.

Juikurinen. Ka, eihän niitä kuka...? joka ei elä merkeissä ja
tunnustähdissä.

Mamman Liisa (Äkkiä.) No entäs mitenkäs ne ovat sinun asiasi siinä
kohti?... (Tutkivasti.) Niin jotta onko jo kätkyttä tarvittu? (Kovana.)
Mutta elä vikuroi nyt!

Juikurinen (Viisaasti, rauhallisesti.) Niin kätkyttäkö? Eipä sitä...
muuta, minkä lie vähä lapsena ollessaan... Mutta omaan laskuun ei ole
vielä se koje heilunut.

Mamman Liisa (Topakkana.) Onko se varma?... Niin jotta vaikka valalle.

Juikurinen. No vaikka ihan ijäiselle tuomiolle, niin hussanlullaa ei
ole tarvittu!

Mamman Liisa. No, jos niin, niin kaksi sormea tuohon polvelle. (Nostaa
polvensa ylös.) No! Vala ja kova kuin kivi!

Juikurinen (Panee sormet polvelle.) No, vaikka kaikki varpaatkin, niin
ei väräytä selkäpiitä!

Mamman Liisa (Tyytyen.) Siis se asia on niin kuin Sana ja usko vaatii.
(Selittäen.) Se Matikaisen pahuus kun oli tässä minulle mukeltaa
valmiin pennun, niin tulee tässä jo varovaksi.

Juikurinen (Viattomana, muka hämmästyen.) Soo tuota... Vai on sillä jo
se!

Mamman Liisa (Kummastellen.) O-on!... Eto miehen kutale vielä... niin
jotta ei luulisikaan. (Touhuaa.) Ja sitä myötenpä tämä asia onkin sitte
valmis... Sinä siis tahdot niin kuin myötä- ja vastoinkäymisessä...?

Juikurinen. Ka, mikäpäs siinä... Jos kerran otetaan ja heittäännytään
yhdeksi lihaksi ja vereksi... (Hymyilee.) Niin jotta sittepä tämä asia
laukesikin paljaan uskon avulla itsestään kuin Antti Auvisen housut.

Mamman Liisa. Mutta on siinä vielä yksi asia. (Naputtelee sormellaan
patukkaa. Merkitsevästi.) Entäs tämä!... Linkun-lankun! Niin että jos
vain vähäkään sitä "pimpelin-pompelia", niin tuosta tulee!

Juikurinen (Hymyilee.) Ka, johan ne kylällä siitä juttusivat, mutta
tottapahan nyt miehinen mies tuon reisan sietää. Onhan sitä maailmassa
kannettu raskaampiakin ristejä kuin tuo yksi patukka.

Mamman Liisa (Tenäten.) Jaa-a!... Mutta se pitää olla vastaan
sanomatta, ja kuten Sanassa, että jos lyö oikealle, niin käännä vasen.
Mutta jos niin, niin silloin kauppa kiinni ja papilta aamen!

Juikurinen. Ka, mitäpäs tässä nyt turhalla tinkaa!

Mamman Liisa (Tenäten) Että siis ei toraa eikä riitaa ja sotaa ja
tappelua?

Juikurinen (Hyvällä tuulella.) Ka, eipä sitä yleensäkään sieltä meidän
puolelta vastaan tapella ja aseilla lyödä... Siellä vain rojautellaan
miehiä näillä pisto- eli leikkipuheilla, niin jotta se vihlaisee
toisinaan munaskuita myöten.

Mamman Liisa. No, se on siis reilassa, se kohta... Mutta entäs Sana ja
saarna...? Sillä se tiedä, jotta tässä talossa on Sana ja saarna niin
luja, että se pitää kuin (nostaa polvensa ja lyö siihen) naulattu...
Miten se on uskon kanssa?... Onko se luja?

Juikurinen (Pyyhkii hihallaan nenänsä.) Niin uskonko?... No, johan se
on vakuutettu, jotta se on luja ja sitkeä kuin kissannahka...

Mamman Liisa (Pyörähtää.) No! (Nopeasti.) Muutapa tässä ei enää
olekaan... Minä vain muuttaa sipaisen tämän puhtaan hameen päälleni,
niin lopettaa höyräytän tään tyttönä olon, niin jotta peli vain soi ja
polska leiskuu. (Panee puhtaan hameen päälleen. Äkkiä.) Osaatko sinä
tanssia liihotusta?

Juikurinen (Kierrellen.) Ka, ainahan sitä on yhtä ja toista oppinut
maailmanselällä kulkiessaan... Kun sitä on jo saanut vaeltaa jos minä.

Mamman Liisa (Touhuten.) No, jos et osaa, niin onhan se Miihkuli, tahi
vaikka kuka muu. (Miihkuli saapuu.) Ka! Siinähän se Miihkuli tuleekin!
(Juikuriselle.) No, ja nyt ala, Juikurinen, pitää huolta akastasi:
pistäänny antamassa kauroja ruunalle ja sitte toimita pappi, joka
samalla kastaa Matikaisen lapsen, jotta ei tarvitse kastamattomien
pakanoiden kanssa asua saman katon alla... Joutuin, Juikurinen! Minä
tässä touhuan Miihkulin kanssa. (Juikurinen lähtee.) No, mitä kuuluu,
Miihkuli?

Miihkuli (Pyyhkii otsaansa isolla nenäliinalla.) Ei niin mitään kuulu;
sinä, sanovat, kuuluu, menet miehelle, Liisa. Vot kuuluu!

Mamman Liisa. Ka, niinpähän tässä vielä höynäytyi... Mutta se
rakkaus!... Niin-kuin-niin... Se on, näkyy, se rakkaus ihmisessä niin
lujassa kuin perisynti ihmisen lihassa... Niin kuin ymmärrät. Sis-so!

Miihkuli (Purkaa tavaroitansa.) Se on oikein hyvä asia, rakkaus. Ylen
on hyvä naineena olo!... Saat muiskut!... Saat pusut... A nyt sinulle
myös täältä silkit... (Antaa ja itse valmiiksi pukee koruja.) Tästä
näin... Oikein hienot myön silkit sinulle... Tästä tämän... Ylen on
kaunis.

Mamman Liisa (Estellen.) No-oo... Mitä tästä koristaa... Vanhasta
akasta! (Panee silkkihuivin päähänsä.)

Miihkuli. No sitte tulee nuori akka... Näin tämä... Ylen on nyt ihana
akka... Jos ei olisi omaa kotona, niin pusut näin panisin (heittää
sormisuukon.) Ah kun on makea pusu! (Punoo päätään.) No, synti... suuri
synti on pusu vieraalta akalta!... Entä helvetti! Vhiu! (Viheltää.) Et
uskalla niin ajatella pusua... Nyt tämä... korvarengas...

Mamman Liisa (Varottaen, kovana.) So, so!... Se on jo elämänkoreutta...
Ja mikä on sitä, se on isästä paholaisesta... Sis-so!

Miihkuli. No, kun ei, niin ei sitä... Kun hän on isästä pirusta,
ruoja... Kun hän on siitä, kestä on pusut, niin ei häntä...

Mamman Liisa (Katselee itseään.) No!... nytpähän tämä onkin jo kaunis
kuin ruusu! (Nopeasti, pyörähtäen, ottaa piippunsa.) Annas kun tuosta
vielä vetäisen savut. (Miihkuli antaa kiirehtien tulta.) Viimeiset
tyttösavut vetäisen. (Sytyttää.) Pah... pah... pah!... Tattis vain
tulesta! (Menee pankon luo, kuin hieman pyörähdellen, laulun mukaan
lehahdellen ja hamettaan molemmin käsin löyhyttelemällä kohennellen.
Laulaa piippu suupielessä.)

    Nyt kukkivat ihanat ruusut!
    Ral-lal-lal-lal-lal-lal-lal-laa!

(Sylkäisee lieteen. Jorkka tulee.) No, Jorkka! Nyt se muuttuikin jo
Juikuriseksi... se mies. Mutta pohjallahan ne ovat aina paraat
potaatit!

Jorkka. Että siis... siis Juikurinen!

Mamman Liisa. Ka, kestäväthän ne housut Juikurisenkin jalassa. Ja vaimo
ja Sana se on joka pitää muuta jöötä. (Väkeä työntyy tupaan.)

Miihkuli (Korjaa tavaroitansa pois.) A vot jo väki! Tytöt ja pojat...
ja vot ovat kihlajaiset. (Ihastellen,) Ah kuin ovat koreat tytöt!
(Korjaa kiireesti tavaroitansa.) Kukkivat kuin ruusut, neitsykäiset!
(Silja saapuu.)

Jorkka. Ihana on kulta pojalla!... Ja nyt sun-perrkutirallaa... viulut
soimaan ja tanssitaan. (Juikurinen saapuu.)

Mamman Liisa. No, ka nyt kirkas peli ja polska!... Ja nyt se menee tämä
tyttö, jotta heilahtavat helmat... Mutta... no... niin kuin sanottu!...
Soita pelimanni liihotusta!

Kaikki (Hälisten.) Hyvä... Liihotusta!... Liihotusta!... Hyvä!

Jorkka (Riuskasti.) Eikös panna Härmän polskaa... jo järkiään! Niin
että veitset välkkyvät ja punainen vuotaa!

Mamman Liisa (Käskevästi.) Suu poikki! Mitä siihen tulee, niin...
(Äkkiä.) Joko ovat valmiit parit?

Kaikki (Hälisten.) Jo... Jo... Jo! Valmiit... Soittaja!

Mamman Liisa. Miihkuli!... Tule tanssi minun parinani liihotusta... Se
ei tuo Juikurisen makkara osaa sitä.

Miihkuli (Kepsakkana.) A vot... Ilolla tanssin... Ylen ilolla
tanssin... vaikka hänestä synti tulisi... vaikka kuolema perisi.

Juikurinen (Lupaa antaen, ettei näyttäisi olevan hamevallan alla.)
Ka... minun puolestani ei ole estettä... vaikkapa nyt Miihkuli!

Mamman Liisa (Puoleksi toruen.) No! Joko siinä alat isännöidä!...
Muista sinä vain se... (omituisesti) niin, no, _se_. (Antaa piippunsa.)
Ja imeksi tuota piippua, jotta ei sammu sillä aikaa kun minä tanssia
pyöräytän pois koko tään tyttönäolon ja ottaa sipaisen selkääni
eukonnahat.

Juikurinen (Tottelee.) Ka... alkaa häntä sitte jo rakastaa ja kunniassa
pitää... vaikka tätä piipputulta vireillä pitäen... (Soitto alkaa.)

Mamman Liisa. No! (Sylkäisee kämmeneensä, hieraisee kämmeniään yhteen
ja liihottelee sitte kankeana kädet puuskassa edes takaisin, huulet
kiinni puristettuina, silmät aivan napillaan päässä. Miihkuli samaten
vastapäätä reuhkaisee hyvin kepeänä. Toiset ovat kuin piirissä
ympärillä, tehden hieman liikkeitä.) No näin!

Miihkuli (Hyvillään hokien.) Vot näin!... Vot... vot!

Mamman Liisa (Muutamia kertoja edes takaisin liihotettuansa sylkäisee
taas kämmeneensä, hieraisee käsiänsä yhteen, polkee jalkaa, ojentaa
kätensä Miihkulille ja pyörii tämän kanssa. Toiset pyörivät nyt
parittain. Käsiään Miihkulille ojentaessaan.) No, nyt jo.

Miihkuli. A nyt!... Vot nyt! (Pyöriä reuhkaisee.) Nyt menee se tyttöys
sinulta, Liisa.

Mamman Liisa. Tyttöys meni, mutta akkuus alkaa. (Sylkäisee pivoonsa.)
Pyöritään, Miihkuli, kovasti... Nyt!

Miihkuli (Sylkäisee kämmeneensä, lyö jalkaa maahan, pyörii Liisan
kanssa reuhkaisten.) Hih!

Mamman Liisa (Yhtyy hihkaisuun.) Niin-kuin-niin!... Linkun-lankun.








End of the Project Gutenberg EBook of Kun ruusut kukkivat, by Maiju Lassila

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49136 ***