
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73809 ***





PIKKU PETRA

Kirj.

Barbra Ring


Suomentanut

Kersti Bergroth





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.




Tuuli suhisi voimakkaasti pappilan puutarhan kirsikkapuissa. Se pyöri
poikki peltojen, niin että vilja huojui pitkinä aaltoina ja loisti kuin
keltainen silkki iltapäiväauringon valossa.

Se puhalsi sisään puutarhaan aukenevasta ovesta ja työnsi helakat
kotikutoiset oviverhot pullistuneiden purjeiden näköisinä huoneeseen
päin, niin että ne jäivät riippumaan kahden keskeltä kirjaillun
telttatuolin varaan. Se syöksyi puutarhanpuoleisen huoneen läpi papin
työhuoneeseen, jossa se nosti irtonaisia papereita kirjoituspöydältä ja
tanssitti ne lattialle.

Koivikossa se heilutteli pitkiä, riippuvia oksia ja taivutti nuorimpien
puiden latvoja, ja pitkin maantietä se tuprutteli tomupilviä.

Mutta lammen luona oli tyyntä. Lampi oli siellä, missä koivikko päättyi
ja kuusimetsä alkoi.

Sen ympärillä ruoho oli viheriäistä ja tiheää ja mehukasta, silloinkin
kun nurmikko muualla oli aivan auringon polttamaa.

Hyönteiset lentelivät ja koskettivat heikoin napsahduksin lammen pintaa
muodostaen pyörylöitä veteen. Näytti siltä, kuin olisi sadepisaroita
putoillut siihen. Sudenkorennot kiitivät edestakaisin ruohojen ja
kortteiden lomitse, ensin nopeasti yhteen suuntaan, -sitten ne tekivät
kokokäännöksen ja kiitivät yhtä kiireesti toiseen suuntaan.

Pohjassa oli ruohoa, joka oli sammalen näköistä, lyhyttä, tiheää ja
ruskeanviheriäistä. Se oli aivan lähellä pintaa. Mutta eräässä kohden
lampi oli musta ja kiiltävän silkin näköinen, siinä, missä se oli
syvin, muutamat sanoivat pohjaton.

Nurmikolla istui kaksi ihmistä.

Yksi siinä vain oikeastaan istui. Hän oli pieni ja vanha, ja hänen
viheriänharmaa tukkansa oli kireästi vedetty pitkin päätä ja ohuet
letit kierretty pieneksi pähkinäksi niskaan.

Hänen litteällä nenällään riippuivat papin vanhat hopeasankaiset
lasit, joissa sekä kehykset että sangat olivat korjatut mustalla
pumpulilangalla. Ne olivat ikäänkuin jääneet riippumaan aivan nenän
päähän, ylemmäksi ne eivät olleet ottaneet pysähtyäkseen.

Sylissä hänellä oli kirje, ja rosoinen, punainen etusormi, jonka päässä
oli pahka ja mahdollisimman pieni kynsi, siirtyi hitaasti sanasta
sanaan.

Erään sanan kohdalla se viipyi kauan.

Silloin pujahti sen käsivarren alle, joka piteli kirjettä, ruskea pieni
pää, jonka ympäri kaksi paksua lettiä oli kierretty siten, että ne
yhtyivät niskassa samassa paikassa, missä alkoivatkin. Pieni ruskea
sormi ilmestyi punaisen rinnalle ja osoitti samaa sanaa.

"Siinä seisoo monivuotinen, Maren. Mo-ni-vuo-ti-nen. Ja sitten
siinä seisoo kokemus. Se merkitsee kaikki mitä olen oppinut, sen
kai ymmärrät", sanoi lämmin nuori ääni. Lettipää kääntyi vanhoihin
kasvoihin päin ja nauroi harmaine, iloisine silmineen ja leveine,
valkoisine hampaineen, jotka loistivat mustalaisruskeissa kasvoissa.

"Eikö se ole tavattoman hienoa, Maren? Aivan niinkuin sanomalehdessä?
Juuri sellaista on sunnuntaisin Aftenpostenin viime sivu aivan täynnä.
Eikä se ole turhaa kerskailua, kun minä kirjoitan noin, Maren, sillä
tiedäthän sinä, että minä olen parsinut poikien sukkia ja paikannut
isän alushousuja ja villapaitoja ja auttanut sinua taloudessa puolet
ikääni, kun sinulla on ollut liian paljon tekemistä. Ja lypsää minä
osaan niin että surisee, ja valjastaa hevoset, jos siksi tulee. Eikä
lammas, jonka minä keritsin, onnistunut aivan huonosti sekään, Maren.
Pari kolme pientä naarmua nahkaan vain. Mutta se pahus potkikin minua
vatsaan. Voin siis hyvin sanoa monivuotinen kokemus, ymmärrätkö."

Maren ei vastannut. Punainen etusormi siirtyi eteenpäin riviltä
riville. Ja nuoret silmät seurasivat sitä innokkaasti.

"Ehkä minun pitäisi luetella, mitä kaikkea kokemukseeni kuuluu? Mitä
sinä arvelet, Maren? Sitä ei tavallisesti ole sanomalehdessä, mutta
ehkä se pitää olla hakemuksessa. Luuletko?"

"Hm", sanoi Maren ja asetteli lasejaan. Hän työnsi niitä ylöspäin,
mutta niillä ei ollut siellä mitään tukea, joten ne heti taas liukuivat
alas nenän kärjelle.

"Hm", sanoi hän taas ja katsahti lasien yli pienin terävin sinisin
silmin. "Minä sanon, niinkuin jo olen sanonut, että tätä sinun ei
pitäisi tehdä, Petra, pappasi selän takana. Meneppäs ja tiedä, mitä hän
sitten sanoo, kun sinun pitää tehdä tili jokaisesta sanasta, minkä olet
kirjoittanut."

Hän käänsi paperin kokoon. "Ja muuten minulla olisi parempaakin
tekemistä kuin kuluttaa päiväni täällä lammen luona sinun kanssasi."

"Sinä murisija", sanoi Petra Marenin suureen neliskulmaiseen korvaan.
"Minä lähetän sen nyt kumminkin. Mutta ehkä kirjoitan sen uudestaan
tänä iltana. Sitten tulen sinun luoksesi ja luen sen sinulle taas."

Ja vankka käsivarsi kiertyi Marenin laihan, köyristyneen selän
ympäri ruskean pään painautuessa hänen syliinsä ja koko pienen,
lujarakenteisen olennon, joka oli puettuna vaalenneeseen, tiukkaan
siniseen hameeseen, ojentautuessa pitkäkseen, niin että jalat
ulottuivat aivan veden reunaan saakka.

"Varo jalkojasi."

Maren tarttui tyttöön ja veti hänet ylöspäin pelastaakseen kengät.

"Olehan vähän aikaa vaiti, Maren."

Ja kaksi kirkasta silmää tuijotti taivasta kohti.

_"Minunko_ muka piti olla vaiti?" kysyi Maren pilkallisesti.

"Näetkö tuon pilven, Maren? Ei, ei tuota. Niin, tuon juuri. Voitko
nähdä, että se on piispan näköinen? Ei meidän piispan, vaan sen,
joka oli täällä silloin kun hanhi syötiin, ja joka pyysi meidän
raamattua omakseen. Isä teki oikein, kun sanoi ei. Sillä aina, kun
luen 'kotiliedestä', niin ajattelen raamattua, Maren, johon meidät
kaikki on merkitty syntymästämme kuolemaan saakka. Kuulehan, Maren,
luuletko, että minun pitäisi panna siihen, että käytökseni on vakava
ja miellyttävä? He kai pitävät siitä, sillä niin on toisinaan
ilmoituksissa. Luuletko?"

Maren silitteli luisevalla kädellään Petran otsaa ja tukkaa, joka
muodosti vasemman silmän yläpuolelle hupaisen polven.

"Minä luulen, että parasta on, kun sanot niin vähän kuin suinkin
itsestäsi", sanoi hän. "Voisivatpa he vain nähdä sinut ja puhua
kanssasi, ehkä kyllä silloin saisit sen paikan."

Pieni sinipukuinen olento hypähti istumaan innoissaan.

"Jos minulla olisi rahoja, niin voisin matkustaa sinne. Mutta se on
totta, enhän minä tiedä, kuka se onkaan, koska siinä seisoo vain
'vastaus merk.' Mutta valokuvan minä voisin lähettää. Lähettäisinkö,
Maren? Mutta nyt on taas niin, ettei minulla ole muita kuin se
viimevuotinen, missä minulla on lyhyet hameet. Ja siinä kuvassa on suu
korviin saakka ja toinen silmä itään päin ja toinen länteen, sillä
valokuvaaminen kesti niin kauan, että oli vallan mahdotonta pysyä
hiljaa. Sitäpaitsi hän oli niin hullunkurinen, että minun täytyi nauraa
joka kerta, kun hän tuli luokseni ja pisti kymmenen kynttään päähäni
käännelläkseen sitä."

"Niin, siitä sinulle kyllä aina vaikeus tulee – hiljaapysymisestä",
murisi Maren. "Etkös voisi koetteeksi olla hetken vertaa vaiti nyt,
Petra! Muuten minun varmasti nyt on aika mennä ylös panemaan illallinen
pöytään."

"Istu vielä vähän, Maren. Eivät toiset vielä tule. Lampi on koko
pappilan hauskin paikka, ja minä niin mielelläni makaan näin sinun
sylissäsi. Toisinaan tekee mieli olla juuri kuin aivan pieni."

Ja Petran käsivarret pitivät Marenin kuin pihdeissä.

Hetken aikaa oli hiljaista. Petra loikoi katsellen valkeita untuvaisia
pilviä, jotka purjehtivat niin nopeasti sinisellä kesätaivaalla.

Äkkiä hänen omia hehkuvia kasvojaan synkisti pilvi.

"Kuulehan, Maren. Olenko minä kevytmielinen nainen?"

"No, mitä hullutusta tuo nyt taas on? Sinun ei pidä puhua noin
jumalattomasti, Tunturihiiri. Kevytmielinen nainen on Belialin lapsi,
tyttö parka."

"Niin mutta Maren, minä en voi surra. En noin oikein kunnolla surra.
Kun me saimme tietää, ettei isä enää milloinkaan saa näköään jälleen ja
että meidän piti ottaa virkaero ja muuttaa pois täältä, silloin minä
olin niin onneton, että luulin kuoleman tulevan. Koko päivän. Ja koko
yön. – Eniten yöllä. Minä itkin koko yön enkä nukkunut hitustakaan.
Tai ainakin vain vähän. Kuule, Maren, miksi kaikki on niin paljon
pahempaa pimeässä? Ikäänkuin paljon suurempaa. Ainakin kaikki, mikä on
surullista ja ilkeää. Näetkö, jos esimerkiksi ajattelet kimalaista,
niin se yöllä muuttuu suureksi karvahousuiseksi karhuksi. Ymmärrätkö
mitä minä tarkoitan? Oletko sinä, Maren, milloinkaan unohtanut
irroittaa kädet toisistaan, kun olet rukoillut iltarukouksesi? Jos
sitten koetat tehdä sen unessa, niin sormet ovat niin paksut ja suuret
kuin talot ja yhteen tarttuneet kuin lampaan villat. Oletko milloinkaan
tuntenut sellaista, Maren?"

Maren pudisti päätään.

"Minä olen liian väsynyt yöllä, jotta enää mitään tuntisin", sanoi hän.
"Siitä kyllä sinä ja poikavekarat huolen pidätte."

"Se oli pahin yö koko elämässäni, Maren", jatkoi Petra. "Mutta sitten
sattui, että seuraavana päivänä oli oikein ihana auringonpaiste. Ja
ajatteleppas, Maren, silloin minusta elämä taas tuntui suloiselta.
Enkö minä ollut kauhea silloin? Minun kai täytyy olla kevytmielinen,
Maren, kun voin olla sellainen? Sillä eihän toki voi itkeä kyyneleitään
kuiviin yhtenä ainoana yönä? Ainakin Kaupungin-Petra voi itkeä, niin
että tulvii, joka ainoa päivä kokonaisen kesän aikana, jos hänen ei ole
hyvä olla."

"Kyllä kai hän vuodattaa kyynelvirtoja nyt pensionikoulussa. Minäkään
en ole siellä rohkaisemassa häntä, ja pelkkien ranskalaisten kanssa hän
saa puhua. Minä varmasti uskon, että Kaupungin-Petra itkee litranmitan
täyteen viikossa."

"Nythän kaikki on kääntynyt hyvään päin, Tunturihiiri", sanoi Maren
juhlallisesti ja silitteli Petran päätä, niin että hiukset tarttuivat
hänen rosoiseen käteensä ja Petrasta tuntui, kuin olisi häntä
tukistettu. "Nyt sinun vain pitäisi ylistää Herraa ja kaikkia hänen
teitään. Mutta minä olen jo sanonut mitä ajattelen, että olisi parempi,
jos sinä itse hoitaisit taloa ja isääsi ja pääsisit minusta, vanhasta
hylystä."

Petra oli jo taas noussut istumaan ja ravisteli Marenia, niin että
silmälasit hypähtelivät.

"Etkö sinä ehkä kuulu meihin? Etkö sinä ole riidellyt ja raadellut ja
tehnyt työtä saadaksesi ihmisiä pojista ja minusta ja ollut meille sekä
äitinä että melkein isänäkin koko elämämme ajan? Muuten sinä oikeastaan
vasta nyt, sitten kun kaikki muuttui näin surulliseksi, olet tullut
niin äärettömän kiltiksi, Maren", lisäsi Petra veitikkamaisesti.

"Ja miten luulet, että isä tulisi toimeen ilman sinua, Maren! Pitäähän
hänellä olla joku, joka voi kuunnella häntä kauan kerrallaan haluamatta
ulos juoksentelemaan. Ja joku, joka voi pitää häntä aisoissa, kun
on kysymys rahoista ja muusta sellaisesta, jota hän ei ymmärrä. Ja
tiedäthän sinä, että minun täytyy koettaa ansaita vähän rahoja. Onhan
hirveän hyvä, että isällä on se pieni talo, jonka seurakunta on
antanut hänelle – kyllä he ovat tavattoman hyviä, Maren, kun niiksi
tulee, vaikka he ovat panneet kirkkohaaviin housunnappeja ja muuta –
ja sittenhän sinä olet täällä, joka saat rahat riittämään kaikkeen,
silloinkin kun niitä tuskin on ollenkaan. Ja Hermanhan on hirveän
taitava, kun on opettajanakin, vaikka on vasta ylioppilas. Ja Ulf
kun työskentelee verstaassa, hän kyllä tulee toimeen, kunnes pääsee
teknilliseen kouluun. Mutta Finn, hän täyttää kohta kolmetoista, ja kun
hän on suorittanut keskikoulututkinnon, pitää hänen mennä kaupunkiin
kouluun, ja se käy kalliiksi. Sillä tiedäthän sinä, että Finn tahtoo
tohtoriksi eikä miksikään muuksi. Hänelle minun siis pitää ansaita
rahoja. Ymmärrätkö sen nyt viimeinkin, vai pitääkö minun jankata sitä
sinulle vielä kahteenkymmeneen kertaan? Mutta jos hiiskut sanankaan
siitä isälle tai kellekään muulle, ennen kuin saan paikan, niin varo
nahkaasi, Maren! Kuulehan, siinä sanotaan 'palkka edellytysten ja
ansioiden mukaan' – mitä sinä luulet, että minä saan, Maren?"

"Sinä saarnaat ihmisten päät pyörälle" – alkoi Maren.

Pim pam! Pim pim pam! katkaisi kiivas ja kiukkuinen ruokakello
hiljaisuuden.

Maren hätkähti, vieritti Petran sylistään ja kämpi pystyyn nelinkontin.

"Jos mitä osaat, niin ainakin osaat saada ihmisen unohtamaan ajan. Sen
sinä voit kirjoittaa niiden edellytysten joukkoon, joista puhuit",
murisi hän.

Petra nauroi että kaikui.

"Te olette totta tosiaankin aivan samanlaiset, Maren, sinä ja Hellen
ruokakello. Kiivaat ja kiukkuiset kumpikin. Mutta kumpikin tarkoitatte
vain hyvää. Laittaudu matkaan sinä, minä löntystän perässä."

Maren riensi juoksujalkaa koivikon läpi, mutta tullessaan pihaveräjälle
hän kuuli rattaiden ratinaa tieltä ja lisäsi vauhtiaan vieläkin
enemmän. Hän ponnisteli pihan poikki niin pitkin askelin, että oli
melkein vatsallaan maata vasten.

Hän syöksyi isoon keittiöön, jonka seinillä kiilsi vanhoja vankkoja
kupariastioita, jotka rouva oli tuonut mukanaan kotoaan, ja ohuita
kuhmuisia läkkikaluja, jotka olivat kuuluneet papin vaatimattomiin
myötäjäisiin – sytytti tulen keittiön uuniin ja sukelsi kellariin
hakeakseen kylmää voita ja kermaa illalliseksi.

Petra astuskeli hitaasti lehdon läpi. Hän pysähtyi vanhan ison
riippukoivun alle, jonka tieltä polku niin sievästi väistyi. Hän
tuijotti ylös tiheään vihreään lehvistöön, jossa saattoi huomata
muutamia liian aikaisin kellastuneita lehtiä, ja haljenneeseen runkoon,
joka oli valkea vain latvan puolelta. Ja äkkiä iloiset silmät kävivät
vakaviksi ja kosteankiiltäviksi. "Äiti", kuiskasi nuori punainen suu
aivan hiljaa.

Finn se oli keksinyt vanhalle koivulle nimen "äiti". Ehkä siksi,
että se levitteli siipiään juuri kuin kana – valmistaakseen tilaa
oikein monelle poikaselle, ajatteli Petra. Hän, Petra, ei puolestaan
kuvitellut äitiä sellaiseksi.

Äiti oli jotain hienoa ja nuorta ja kaukaista. Jotain, jota ei koskaan,
ei koskaan saanut tuntea. Jotain, jota kaipasi, aina kun oli paha olla.

Äiti, hän riippui isän työhuoneen seinällä kirjoituspöydän yläpuolella
vihreän seppeleen ympäröimänä – hänen kasvonsa olivat hienot ja kapeat,
ja suuret ja vakavat silmät hänellä oli, aivan kuin Hermanilla. Siitä
kuvasta saattoi ikäänkuin nähdä, että äiti oli kuollut.

Silmistä sen saattoi nähdä.

Petra muisti, miten omituiseksi isä oli käynyt, kun he kerran
leikillään olivat pukeutuneet mikä miksikin ja Herman tuli sisään
valkea huivi päässään. Isä ei ollut sanonut mitään, mutta hän oli
katsonut niin pitkään Hermaniin, ja sitten hän oli ottanut hattunsa ja
mennyt ulos. Ja sitten Maren oli tullut ja torunut ja sanonut, että he
olivat pahoja ja sydämettömiä kakaroita, jotka eivät antaneet papin
unohtaa suruaan.

Ja kun isä sitten taas tuli sisään, oli hän –

Petra käänsi äkkiä päätään ja kuunteli. Aivan oikein, siellä rattaat
tulivat ratisten tiellä.

Hän jätti polun ja hyökkäsi läpi pensaiden ja vesakkojen, kiiti täyttä
laukkaa niityn poikki, hyppäsi yli aidan, putosi päistikkaa ojaan,
kämpi ylös taas ja seisoi maantiellä, juuri kun molemmat pienet ruskeat
hevoset tulivat juosten rattaat jäljessään.

Petra hyppäsi kesken vauhtia astuimelle ja jäi makaamaan vatsalleen
neljän jalkaparin poikki.

"Huh sitä Tunturihiirtä. Aina hänen pitää keksiä jotain", sanoi Finn.
Pienenä ja ruskeana ja tanakkana Finn istui istuimellaan, ja harmi
kuvastui hänen suurissa silmissään, jotka olivat niin siniset kuin
ruiskukat pellolla.

"Se oli tosi sana. Aina hänen pitää keksiä jotain", nauroi Ulf, joka
istui Finnin rinnalla. Hän oli pitkä ja harteva, ja hänellä oli
samanlaiset silmät kuin Finnillä, mutta hän oli vaalea ja hänellä oli
kesakoita kasvoissa.

Herman piti ohjaksia. Hän oli kalpea ja ruskea, kasvot olivat kapeat
ja silmät kuin Petran, paitsi että Petran silmät olivat ikäänkuin
täynnä auringon välkettä ja Hermanin taas hiljaiset ja totiset. Hänen
vieressään istui laiha mies, kumarassa, pehmeä musta hattu syvään
painettuna vihreän silmivarjostimen ja pyöreäksi leikatun harmaan
parran yli. Se oli pappi.

Hän ojensi kalpean, luisevan käden Petraa kohti ja silitti hänen
poskeaan. – Petra oli kämpinyt ylös ja istui poikkipäin Ulfin ja Finnin
polvilla, molemmat kömpelöt pojankenkiin puetut jalkansa rattaiden
ulkopuolella.

Petra hymyili puoleksi onnellisena, puoleksi hämillään – tapahtui
niin harvoin, että papin kädet ja sanat ehtivät perille, vaikka hänen
silmänsä usein sanoivat niiden olevan tiellä. Hän arasteli hyväilemistä.

Pieni mustanruskea, luja käsi silitti nopeasti valkean käden
selkäpuolta.

"Miltä sinusta tuntuu, isä? Eikö ollut ihanaa, kun pääsit ulos
ajelemaan? Ja ajattele, nyt tuskin enää tuulee, – sinä inhottava poika!"

Lämmin, hellä ääni muuttui äkkiä raivon huudoksi, sillä Ulf oli vetänyt
polvet erilleen toisistaan, ja niin istui Petra kaksinkerroin rattaiden
pohjalla, pää ja jalat ilmassa.

"Teidän pitää muistaa, että Petra nyt on täysikasvuinen neiti", nuhteli
pappi.

"Täysikasvuinen? Hänkö?" sanoi Finn niin loukkaavan veljellisellä
äänellä kuin suinkin voi.

Finn kannatti aina Ulfia. Mutta hän lyyhistyi kokoon ja kävi noloksi ja
pieneksi, kun Herman – joka oli suuri ja merkillinen henkilö, jolla oli
tupsulakki ja omia rahoja, jommoisia annettiin, kun joku oli osoittanut
erityisesti harrastavansa historiaa, ja joka koulussa opetti poikia,
niin suuria kuin Finn itse – hyvin vakavasti sanoi:

"Kun meillä on yksi ainoa sisko, niin meidän toki pitää olla hyviä
hänelle, niin kauan kuin saamme olla yhdessä."

Pappi nyökäytti päätään. Molemmat toiset olivat nolon näköisiä. Ja
Petra nosti nenänsä korkealle.

He menivät oikopäätä illallispöytään. Pappi luki pöytärukouksen, ja
puuro syötiin hiljaisuuden vallitessa. "Vasta kun karkein työ on
suoritettu, alamme me puhella pappilassa, sillä me olemme aina niin
kauhean nälissämme." Niin oli Petran tapana kuvailla jokapäiväistä
elämäänsä.

Pappi meni makuuhuoneeseensa heti illallisen jälkeen. Eihän hän
enää voinut lukea, sitten kun silmien oli käynyt näin huonosti, ja
toimettomana istuminen oli niin tukalaa.

"Lukisinko minä sinulle jotain, isä?" kysyi Petra. "Minä olen saanut
tohtorilta lainaksi sikamaisen hauskan kirjan. Se on täpösen täynnä
murhia."

"Sinä pysyt kaltaisenasi, sinä Tunturihiiri, kuinka suureksi ja
täysikasvuiseksi tulletkin", hymyili pappi. "Ajatteleppas, minä luulen,
että annan etusijan hyvälle, rauhalliselle vuoteelleni – murhista
huolimatta."

"Saanko _minä_ sitten lainata sen? Ei, minä", huusivat Ulf ja Finn
yhteen ääneen.

"Se – ei ole lapsia varten", vastasi Petra neiti komeasti, "sitäpaitsi
tarvitsen sen itse, kun olen saanut kirjevaihtoni hoidetuksi. Hyvää
yötä."

"Pitääkö sinun nyt taas kirjoittaa Kaupunkihiirelle? Ää niitä tyttöjä!"
sanoi Finn halveksivasti.

"Ää – ei, sattumalta ei", matki Petra. Sitten hän ojensihe ja oikaisihe
ja meni mielestään ylpeänä ja arvokkaana pois puutarhaportailta ja
ala-arvoisesta seurasta.

Mutta hetken kuluttua aukeni portaiden yläpuolella oleva ikkuna – ja
pom, pom, pom jymähti toinen omenaraakila toisensa jälkeen portaita
vastaan.

"Terveydeksi", kaikui ylhäältä, ja ikkuna paukahti kiinni.

"Kiitos kaunis. Tunturihiiri on kuitenkin aina Tunturihiiri", sanoi Ulf
kiitollisesti. – Tie _hänen_ sydämeensä kulki selvään ja ehdottomasti
vatsan kautta.

Ylhäällä istui Petra pienen maalaamattoman pöydän ääressä, joka
oli käynyt aivan kullankarvaiseksi auringonpaahteesta, edessään
irtileikattu ilmoitus, kirjoitettu hakemus ja monta puhdasta
paperiarkkia. Hän istui puettuna yöpaitaan, paljaat sääret kierrettyinä
pöydänjalkojen ympäri ja kynä viippuen hampaiden välissä.

_Nuori, sivistynyt, hyvään perheeseen kuuluva neiti_ – luki Petra
kymmenettä kertaa – jolla on iloinen luonne ja joka on hyvin perehtynyt
kaikkiin taloudellisiin toimiin, saa helpon ja miellyttävän paikan
hyvässä kodissa. Palkkaa edellytysten ja ansioiden mukaan. Vastaus t.
l. kontt. merk. "286".

Mitähän he tarkoittavat hyvällä kodilla? Ja Petra katseli ylhäältä
alas vanhoja harmaanvalkeita seinäpapereita, joihin sade, joka
syksyllä tunki katon läpi, oli tehnyt keltaisia tahroja. Ja kapeaa
koivusänkyä, jossa äiti lapsena oli maannut. Ja pesukaappia, joka sai
olemassaolostaan kiittää tyhjää appelsiinilaatikkoa, sitsiuudinta ja
Marenin satulasepäntaitoa.

Aivan vaistomaisesti Petra otti kynän suustaan ja alkoi paperilla
käsitellä aihetta "hyvä koti", samaan suuntaan kuin hän ennen oli
koulussa kirjoittanut aineitaan, joiden arvosteleminen oli tuottanut
hänen opettajalleen koko paljon päänvaivaa – lievimmin sanoen omituisen
muodon ja perin persoonallisen sisällyksen takia.

Hyvä koti on paikka, missä on asunut koko elämänsä iän. Hyvä koti on
etenkin, kun pitää matkustaa pois sieltä –.

Kynä pysähtyi.

Petra katseli puutarhaa ja vanhoja hedelmäpuita, joiden oksat ja niissä
olevat jalkojen tukikohdat hän tunsi niin tarkalleen, että hyvin
saattoi kiipeillä niissä pilkkopimeässä. Hän näki yön tulevan pehmeänä,
harmaana harsona, joka vaimensi kaikki äänet. Ja sen keskellä loisti
kuu pyöreänä ja punakeltaisena kuin suunnaton veriappelsiini. Se loisti
kuusimetsän yläpuolella, joka seisoi mustana koivikon takana.

Ja äkkiä Petra käsitti, että tätä hän ei koskaan enää saisi nähdä.
Ei koskaan elämässään. Kun hän nyt tulee kotiin, tulee hän pieneen
valkeaan taloon, joka on joen rannalla, ja täällä asuu mahdollisesti –
niin, varmastikin – uusia ihmisiä. Silloin hän kulkee siellä ylhäällä
ja katselee tänne alas, mutta hän ei kuulu tänne enää. Aurinko nousee
ja kuu laskee toisissa paikoissa kuin mihin hän on tottunut. Eikä
mikään ole samanlaista kuin nyt.

Hän istui kauan ja katseli ulos – kuu oli varmasti vähän siirtynyt
asemastaan.

"Ihmisillä ei pitäisi olla jalkoja kulkeakseen. Silloin heidän täytyisi
pysyä siinä, missä ovat", huokasi hän.

Mutta koska Petran tapana aina oli keksiä jotain, joka saattoi parantaa
asioita, lisäsi hän hymyillen:

"Kuu on ainakin sama kaikkialla!"

Ja uuden innon valtaamana hän alkoi muovailla paperille uutta hakemusta.

       *       *       *       *       *

Kuumuus höyrysi kaduilla, niin että melkein saattoi nähdä sen.

Sitä uhkui talojen seinistä ja katukivistä, ja se leijaili puistojen
vihreän katon alla.

Ihmiset, joilla oli jotain toimitettavaa ulkona, hiipivät syrjäkatuja
päästäkseen osallisiksi siitä vähäisestä varjosta, joka oli tarjona,
ja moitteettomimmatkin herrat kulkivat paitahihasillaan ja käyttivät
olkihattua viuhkana. Toisessa kädessään he pitelivät nenäliinaa
valmiina, pyyhkiäkseen sillä kiiltävää hikeä punaisista, pöhöttyneistä
kasvoistaan.

Nuori mies tuli ulos puistosta, kulki Parkveienin poikki ja katsoi
puutarhaan, joka oli pienenpuoleisen talon edustalla. Talo torkkui
suljetuin silmin – yläkerran kaikki ikkunat olivat liidutut,
alakerrassa ne olivat vihreiden sälekaihtimien peitossa.

Hän oli mustasilmäinen ja mustatukkainen ja niin jäntevä, että näytti
siltä, kuin olisi hänellä ollut liian paljon voimia kulkeakseen vain
täällä valkeissa flanellihousuissa ja vaalean sinipunaisessa paidassa
heilutellen ohutta kävelykeppiä.

Hänellä oli paperikäärö kainalossa, joten hän nähtävästi oli asioilla.

Hän soitti ensimmäisen kerroksen ovikelloa. Sisältä kuului askelia –
toinen raskas, toinen kevyt – raskas, kevyt. –

"Mitä kuuluu, Hovelsen?"

"Hyvä, että kandidaatti tuli, sillä nyt on kärsivällisyys lopussa, ja
maaherratar valittaa kuumuutta ja maaherraa palelee, ja kaikki on sen
mukaan", sanoi mariseva ääni. Ja Hovelsen astui pitkälle jalalleen ja
loksahti alas lyhyelle jalalleen, niin että sekä lanteet että olkapäät
vääntyivät vinoon, ja harmaalle päälaelle asetettu ruskea valepalmikko
kiikkui edestakaisin.

"Vai niin huonosti ovat asiat täällä nyt, Hovelsen?"

Hän seisoi peilin edessä, silitteli mustaa tukkaansa ja järjesti
kaulaliinaa.

"Sitä minä en ole sanonut", mutisi Hovelsen. "Jos kandidaatti olisi
minun sijassani, niin kyllä kai –"

"Kyllä kai tekisin samoin kuin te, Hovelsen", nauroi nuori mies. "Mutta
nyt en ole neiti Hovelsen, vaan lakit. kand. Vilhelm Veyer, ja hänen on
ikävä kyllä mahdoton sanoutua irti. Näettekö, Hovelsen, minun täytyy
ajatella vaimoani ja lapsiani."

Hovelsenin pitkiin keltaisiin kasvoihin tuli sama ilme, kuin milloin
maaherra sanoi hänelle vastaukseksi latinalaisen sananparren.

"Niin, ei minulla niitä vielä _ole_, Hovelsen. Ei teidän tarvitse olla
niin kauhistuneen näköinen. Mutta minä saan ne vielä, jos kaikki käy
hyvin ja saan pysyä terveenä."

"Niin, kandidaattihan se sitten perii", alkoi Hovelsen.

"Hyi sentään, Hovelsen, hyi sentään, ei toki pidä käyttää niin rumia
sanoja. 'Saa' on minusta kauniimpi. Eikö olekin? Mutta katsokaahan
tänne. Tässä minulla on jotain, millä aion huvittaa herratarta.
Hakemuksia, Hovelsen."

Hän läimäytti paperikääröä.

"Te ette varmaankaan aavista, minkä tavoiteltavan paikan te jätätte,
Hovelsen. 'Helppo ja miellyttävä toimi', tietäkää se. Niin, tehän
luitte sen itse painettuna."

"Helppo ja miellyttävä. Istu ja pala", murahti Hovelsen – ja samassa
ovi aukeni raolleen. Raon kautta pisti terävä ääni ulos.

"Vilhelmkö siellä on? Mutta hyvä Jumala, minkä vuoksi sinä seisot
täällä puoli tuntia lörpöttelemässä Hovelsenin kanssa? Kaulaliinako?
Niin tietysti – semmoinen apina!"

"Minä tulen, minä tulen, täti. Sata pientä tytöntoivetta kainalossani."

Ja Vilhelm Veyer laajensi ovenrakoa niin paljon, että pääsi pujahtamaan
sisään.

Sisällä oli puolipimeää ja viheriäistä ja jokseenkin viileää kuten
suurien puiden alla. Sälekaihtimet olivat lasketut aivan alas.
Puutarhaan vievän oven kummallakin puolen oli palmuja. Huonekalut
olivat vanhaa mahonkia, korkeaselkäiset ja viheriäpäällyksiset. Huoneen
perimmäisessä nurkassa, vanhanaikuisessa säyläkiikkutuolissa, istui
laiha vanha herra tyynyjen varassa. Hänellä oli musta silkkikalotti
sisäänpainuneilla ohimoillaan, valkea parta ja vaalistuneet, väsyneet
silmät.

Hän kiikutteli tuolia edestakaisin sysäämällä kävelykeppiä seinään –
nir – nar.

Keskellä huonetta seisoi hoikka mustapukuinen olento. Hänen
kasvonsa olivat pienet ja piirteet kuluneet, ja tukka oli väriltään
lakastunutta, harmahtavan punaista; se laskeutui kahtena peilinsileänä
kielekkeenä vaaleita, likinäköisiä silmiä kohti, jotka olivat
kulmakarvoja vailla.

"En ymmärrä, Vilhelm, ettet koskaan voi heittää tuota lörpöttelemistä
Hovelsenin kanssa eteisessä. Ei sovi jutella noin palvelijattaren
kanssa – sitäpaitsi Tuesen joutuu tuulenviimalle alttiiksi."

"Ellet sinä olisi aukaissut ovea, ennenkuin minä tulin sisään, ei olisi
syntynyt viimaa, Letta täti. Ja muista, että minä olen Hovelsenin ainoa
ihailija ja se ikkuna, jonka kautta hän voi katsella sitä, mitä me
vaativaisesti sanomme maailmaksi tässä Kääpiömaassa."

"Eikö maakaan nyt ole kylliksi hyvä sinulle", torui Letta täti
loukkaantuneena. "Onko sinulla hakemukset?"

Vilhelm heilutteli paperikääröä, mutta meni samassa huoneen perälle
pudistamaan laihaa, luista kättä ja norsunluista kepinpäätä.
Sitä kepinpäätä ei eno Tuesen koskaan päästänyt kädestään, ei
nukkuessaankaan. Keppi oli hänen turvansa ja hänen yhteytensä maailman
kanssa. Sillä hän saattoi painaa sähkönappulaa ja soittaa Hovelsenia,
kun tahtoi nousta vuoteesta tai siirtyä toiseen paikkaan. Sillä hän
saattoi hilata luokseen sanomalehdet ja jakkaran. Sen avulla hän
saattoi ilmaista vihansa ja kiukkunsa, kun hänen täytyi istua tässä
sairaana ja tuoliin sidottuna.

"Hyvää päivää. Sinä olet reippaan näköinen tänään, eno."

Vilhelm Veyerin mustat silmät ja valkeat hampaat nauroivat valheen
ujostelematta vasten eno Tuesenin kasvoja.

"Olenko mielestäsi, poika? Niin, tunnen itseni tosiaankin
reippaammaksi. Miesväki, näetkö, se _näkee_. Letta sanoo tietysti,
että minä olen huono tänään. Ne eivät hemmetissä näe omaa nenäänsä
pitemmälle. No, mitä uutta! Pysyvätkö paikoillaan vai menevätkö?"

"Hallitus? Se pysyy luon-nol-li-ses-ti paikoillaan. Ja nythän
suurkäräjät ovat kokoontuneet, niin nopeasti asiat edistyvät."

"Edistyvät? Jumal'auta, sen minä sanon, sanoi Kristian Kahdeksas.
Ja mistä muuten tapellaan tänään rakkaassa kaupungissamme, sillä
tapellahan heidän täytyy. Näetkö, poika, he ovat pieniä. Ei ole ketään,
joka tuntisi itseään kyllin suureksi ja ylhäiseksi suodakseen toisille
sitä kunniaa, joka heille tulisi; ei yhtään ainoaa, joka uskaltaisi
kulkea suoraan omia teitään. Mitä tuo on? Hakemuksia? No, käy istumaan
ja ala, poikaseni. Jotain juotavaa? Ohut kauraliemi on erinomaista
kuumalla – sitä minä aina juon."

Vilhelm Veyer veti matalan tuolin eno Tuesenin tuolin viereen ja
aukaisi käärön.

Letta täti astui jäykkänä nojatuolinsa luo, istuutui selkä suorana,
otti esille tulipunaisen kutomatyönsä ja rupesi silittelemään molempia
hiuskielekkeitään luisella työpuikolla.

"Minulla on kunnia oheen liittäen", alkoi Vilhelm.

Eno Tuesenin keppi paukahti voimakkaasti pöytään.

"No on niitä riivattuja naisia! Eivätkö hekin nyt ala kirjoittaa
oikeus- ja virastokieltä ja oheen ja liittää ja tyhmyyksiä ja roskaa.
Sen sijaan että sanoisivat aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti:
tässä lähetän todistukseni. Nyt eteenpäin."

Vilhelm Veyer luki seitsemän hakemusta perätysten. Maaherran suuttumus
kasvoi, ja rouva näytti yhä kärsivämmältä.

Taaskin keppi paukahti pöytään.

"Ei, sanon minä, Letta. Nyt minä en tahdo tuollaista vanhaa akanrähjää,
joka puolessa tunnissa tuskin ehtii permannon poikki. Pane pois ne,
Vilhelm, kaikki nuo ylenansiolliset neidot, joilla ei ole ollut sen
vertaa ymmärrystä eikä ihanuutta, että olisivat voineet hankkia
itselleen rehellisen miehen. Nyt kai minä olen niin vanha ja vaaraton,
että uskallat antaa minun ottaa nuoremman ja viehättävämmän kuin
Hovelsen, Letta."

"Tuesen", vastasi Letta rouva terävästi ja ojensi selkäänsä vieläkin
suoremmaksi.

"Eteenpäin, Vilhelm."

Vilhelm otti kahdeksannen hakemuksen ja silmäili sen sisällystä. Sitten
hän laski sen alas ja nauroi – nauroi – nauroi, niin että suu ulottui
aina mustaan luomeen asti, joka oli keskellä laihaa ruskeaa poskea.

"Tässä on epäilemättä jotain sinun mielesi mukaista, eno. Kuulehan:
Minä haen sitä helppoa ja miellyttävää paikkaa. Minä olen sivistynyt.
Minulla on monivuotinen kokemus talousaskareissa ja iloinen luonne.
Minä otaksun, että kuulun hyvään perheeseen. Isä on vain pappi, mutta
isoisä oli eversti. Petra Samsing Felber.

"Kas siitä voi sanoa, että se on lyhyttä, joskaan ei juuri tyhjentävää,
eno Tuesen. Hakemuksena arvosteltuna tällä ei ole vertaistaan. Käsiala
ei oikeastaan osoita monivuotista kokemusta ainakaan sillä alalla. Se
on lähinnä suuri lapsenkäsiala – selvä ja selkeä muuten. Se teidän
tosiaankin pitäisi ottaa."

"Aivan minun ajatukseni", sanoi maaherra. "Se on tyttö, joka voi lausua
ajatuksensa kiitettävän lyhyesti ja kursastelematta. Tahtoisinpa
tietää, mikä eversti – miten sanoit tytön nimen olevan?"

"Petra Samsing Felber."

"Saatpa nähdä, Letta, että hän on sen eversti Samsingin lapsenlapsi,
jonka tapasimme kylpylaitoksessa, muistathan. Hieno, hauska mies. Hän
kuoli kaksi vuotta sitten, ellen erehdy. Niin niin, sitten ainakin
tietäisi, että tyttö kuuluu hyvään sukuun. – Mutta voisivatko eversti
Samsingin lapsenlapset olla niin vanhoja?"

"No, niin kovin vanha tämä neiti nyt ei tunnu olevan", nauroi Vilhelm.
"Mutta minun mielestäni teidän pitäisi ottaa hänet. Hän on ainakin
originelli."

Mutta Letta täti oli noussut tuolistaan ja hänen kätensä vapisivat
pelkästä kiihtymyksestä.

"Minä pyydän sinua, Tuesen. Muista, että ihmisen myöskin tulee olla
minulle avuksi ja hyödyksi, ja että hänen hätätilassa täytyy voida
hoitaa koko talo, kun minä olen heikkona. Mikä hakemus tämä nyt on?
Tässähän ei sanota ollenkaan mitään siitä, mitä hän osaa. Eikä yhtään
ainoaa todistusta."

"Vai eikö, Letta?"

Maaherran ääni oli niin taistelunhaluinen kuin nykyisissä oloissa oli
mahdollista.

"Siinähän ovat kaikki pyytämämme tiedot. Hänellä on monivuotinen
kokemus, niin että aivan pikkulapsi hän ei voi olla. Lisäksi siinä on,
että hän on iloinen luonteeltaan ja kuuluu hyvään perheeseen, emmekä me
enempää ole vaatineetkaan. Minä pidän tytöstä ja luulen, että otamme
hänet. Minullehan hänen lähinnä tuleekin olla avuksi. Ota kynä ja
mustetta, Vilhelm, ja kirjoita, että hän saa tulla. Ja kuta pikemmin,
sitä parempi. Palkka on — —"

"Ei, Tuesen, _siinä_ kohden sinun ainakin pitää odottaa, kunnes näemme,
mihin hän kelpaa. Tämä on Jumala paratkoon selvää hulluutta. Mutta minä
pesen käteni", sanoi rouva loukkaantuneena ja epätoivoisena.

"Siis palkkaa lähemmän sopimuksen mukaan, Vilhelm. Pääasia on, että hän
tulee heti. Voiko muuta kuin tulla sairaaksi nähdessään tämän surkean
Hovelsenin laahautuvan paikasta toiseen. Ei, naisihmisten ei pitäisi
tulla vanhoiksi, hyvä Vilhelm."

Letta rouva osoitti mieltään heittämällä kutomatyönsä pöydälle ja
menemällä ulos huoneesta. Ovi sulkeutui hiukan tavallista kovemmin.

"Vahinko sattui, eno", nauroi Vilhelm ja pudisti päätään.

"Niin, niin. Kuka hemmetissä voi muistaa –" maaherran täytyi itsensäkin
hymyillä. Mutta se oli heikko, aavemainen hymy, joka heti taas
katosi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä keppi painoi sähkökelloa,
joka soi keskeytymättä, kunnes Hovelsenin ontuvat askeleet kuuluivat
ruokasalista.

"Olkaa hyvä ja pyytäkää rouvaa tulemaan", – ja ikäänkuin puolustellen
Vilhelmille:

"Näetkö, poikaseni, en tahtonut loukata. Hänhän tarkoittaa vain hyvää,
Letta. Mutta huumoria hänessä ei hemmetissä ole."

Hovelsen liikkasi ulos, mutta tuli takaisin ilmoittaen, ettei rouvalla
ollut aikaa nyt juuri, hän tulee myöhemmin.

Eno Tuesen katsoi sisarenpoikaansa, joka puolestaan kohotti silmänsä
papereistaan.

"Siinä kuulit, Vilhelm, nyt sitä kestää koko päivän, ehkä kaksi, siksi
vain, ettei osaa varoa kieltään, niin vanha ja kurja kun on. Pitääkö
sinun jo mennä? Mitä turhia. Kyllä he valehtelevat kokoon, minkä
tarvitsevat sanomalehteen, vaikket sinä tulisikaan. Hemmetin lehdet. Ja
pahinta on, että niihin päällepäätteeksi on niin tottunut, ettei voi
elää ilman niitä – niin paljon pahaa kuin ne saavatkin aikaan. Sanotko,
että sinun täytyy? Niin, niin, tule sitten pian uudelleen, poika. Äläkä
unohda vastata tytölle, joka kuuluu hyvään perheeseen."

Ja maaherra vaipui takanojaan tuoliin ja sulki silmänsä väsyneenä
paljosta puhelemisesta.

"Ovatko he päättäneet ottaa jonkun?"

Hovelsenin ääni ilmaisi harrasta mielenkiintoa – hän oli odotellut
Vilhelmiä käytävässä.

"Ovat kyllä. Nyt voitte milloin tahansa panna vapauden kellot soimaan,
Hovelsen, sillä nyt tänne tulee olento, jommoista täällä varmaankaan
ei vielä ole nähty – vaikka Herra tietäköön, että täällä on ollut koko
kaunis kokoelma."

Vilhelm Veyer sytytti paperossin ja kulki pitkin ja nopein askelin
puiston läpi ja sitten pitkin itse paahtavankuumaa Karl Johania.
Grandin luona hän pysähtyi ja pani kirjeen postilaatikkoon.

"Ja tästä kai pahaa aavistamaton olento tulee onnelliseksi", hymyili
hän itsekseen. "Viaton raukka, joka ei tietystikään aavista, mitä
helppo ja miellyttävä paikka on."

Hän poikkesi Lille-Graensenille, ja kulkiessaan hän päässään
muovaili erään artikkelin alkua. Sen nimenä oli "Epäsiveellinen
kirjallisuus ja taide" – siitä piti tulla ohjelmakirjoitus, sävyltään
hehkuva ja harmistunut, ja siinä tuli päätoimittajan yksityisen
maailmankatsomuksen ilmetä.

Vilhelm Veyer nousi portaat kolmella hyppäyksellä.

Hänen pöydällään oli lippu: Käykää ensin haastattelemassa
kirkollisministeriä ja pastori Kuenaesiä asiasta. "Hemmetissä – kuten
eno Tuesen olisi sanonut", sanoi Vilhelm Veyer, pani taas hatun
päähänsä ja meni epäsiveellisine kirjallisuuksineen ja taiteineen
portaita alas.

       *       *       *       *       *

Matala, harmaa taivas riippui pappilan yllä ja lupasi sadetta lisää.

Aamulla olivat lehdet vähän kahisseet, ja maantientomussa oli näkynyt
muutamia tummia pisaroita, ei kuitenkaan kylliksi sitoakseen sitä.

Rattaat jättivät jälkeensä tomupilven ratistessaan ulos pihalta. Ja
pilven keskellä seisoi vanha Maren ja heilutti punaista, luisevaa
kättään – toisen käden toimena oli pyyhkiä pois jotain, jota ei moneen
vuoteen oltu nähty Maren Övrevoldin poskilla.

Rattaiden perältä katselivat pienet ruskeat kasvot huulet
yhteenpuristettuina takaisin pappilaan päin. Koko ajan. Aivan
liikahtamatta. Jos pappi tai Finn sanoi jotain, nyökkäsivät pienet
kasvot vain – ääneen ei ollut luottamista.

Finn se enimmäkseen puhui. Herman ja Ulf olivat itse istuneet kasvot
yhtä jäykkinä ja kaula yhtä paksuna, silloin kun he ensi kerran
matkustivat kotoa – he ymmärsivät, että tuntui hyvältä, jos ei
tarvinnut vastata.

Ja pappi ajatteli omiaan.

Oli syntynyt taistelu papin ja hänen tyttärensä välillä, kun kirje
tuli, että Petra oli saanut paikan. Ja nuori tahto, joka niin varmasti
luotti oikeuksiinsa, oli voittanut. Se olikin odottamatta saanut
voimakkaan liittolaisen: Herman veli arveli, että Petralle voisi olla
hyödyksi oppia hiukan ihmisten seurustelutapoja. Sen hän sanoi papille.

Pappi tosin ei voinut käsittää tarpeelliseksi, että hänen
Tunturihiirensä muuttui vähääkään toisenlaiseksi kuin oli, mutta hän
taipui, kun hänelle esitettiin, että nuori tyttö saattoi tarvita hiukan
vaihtelua.

He lähestyivät asemaa. Yhä vielä Petra istui taaksepäin kääntyneenä ja
tuijotti samaan suuntaan – näkemättä mitään. Juna jyrisi esiin vuoren
takaa, juuri kun rattaat pysähtyivät. Matkakirstut olivat jo lähetetyt
maitomiehen mukana, ja ennenkuin Petra tiesikään, istui hän jo tyhjässä
kolmannen luokan vaunussa, vieressään Marenin leivoslaatikko ja se
hieno käsilaukku, jonka hän oli saanut tädiltä ja enolta ripille
päästessään.

Ulkoa ojennettiin neljä kättä sisään viimeisen kerran puristettaviksi.

"Herra suojelkoon sinua ja säilyttäköön sinut sellaisena kuin nyt olet,
rakas lapseni", sanoi pappi hyvin juhlallisesti ja epävarmalla äänellä.

"Sen hän kyllä tekee", rauhoitti Petra.

"Kahden viikon perästä me tulemme", sanoi Herman. "Pysy rohkeana ja ota
ajuri ja aja suoraan sinne."

Hyvästi, hyvästi. Nykäys – taas toinen. Juna liikkui – hitaasti –
nopeammin.

"Terveisiä Marenille ja – kaikelle", sanoi Petra ikkunasta. Mutta ei
kukaan sitä kuullut, sillä ei ollut mitään ääntä sanoja kannattamassa.

Hän otti hatun päästään ja kumartui ulos ikkunasta – ja tuijotti
taaksepäin. Asemaa, tien käännettä, taloja ja mökkejä. Kauimmin hän
näki Hellen katon ja kirkontornin – sen takana oli pappila.

Ja koko ajan hyppeli suuria, kirkkaita helmiä alas pitkin ruskeita
poskia. Ne eivät päässeet tarttumaan kiinni ihoon, jota suojelivat
pienet utukarvat, tehden sen sametintapaiseksi.

Kun vanha vaimo koreineen ja nuori herra tulivat sisään seuraavalla
asemalla, näkivät he vain tummansinisen mytyn, joka oli kääriytynyt
kokoon nurkkaan.

Petra nukkui.

Ja sade alkoi. Ensin pieninä, melkein näkymättöminä viiruina pitkin
vaununikkunaa. Sitten ne yhtyivät leveämmiksi juoviksi. Viimein ne
juoksivat vuolaina virtoina ristiin rastiin, ja joka kerta, kun juna
pysähtyi, rapisi katolla, kuin olisi siihen heitetty pikkukiviä.

Mutta Petra nukkui.

Hän heräsi kirkassointuisen äänen sanoessa:

"Nyt olemme Hamarissa, neiti. Teidän kai on joko poistuttava vaunusta
täällä tai vaihdettava junaa."

Petra hypähti pystyyn ja tarttui hattuunsa. Hän tuijotti hetken
ymmärtämättä mitään hilpeään tummansiniseen silmäpariin.

"Oo – kiitos. Totta kai, kyllä minun pitää vaihtaa junaa. Ja saada
ruokaa myöskin."

"Joutukaa sitten, neiti. Minä otan tavarat."

Täyttä ravia mentiin toiseen junaan, jossa varattiin kaksi paikkaa.
Sitten ravintolaan.

Petra söi pitämättä liikaa kiirettä, mutta myöskin säästämättä
ainoatakaan vatia – järjestys riippui siitä, mikä vati oli lähinnä. Hän
söi herkeämättä, kunnes ravintolan kello soi.

"Teillä on turmeltumaton ruokahalu, neiti", sanoi sinisilmäinen ja
nauroi.

"Minä en muulloin koskaan saa niin paljon hyvää samalla kertaa",
vastasi Petra tyynesti.

Vaunussa istui vain kaksi eukkoa puhellen marjanhinnoista.

Petra istui ikkunan luona ja katsoi ulos asemasillalle, missä ihmiset
kuljeksivat edestakasin junien välissä. Äkkiä hänen päänsä pisti ulos
ikkunasta.

"Te, te paksu harmaahousuinen, te pudotitte kirjeen."

Kauppamatkustaja, jolla oli vaaleanharmaa elefanttimainen selkäpuoli
ja kaksi ihomakkaraa niskassa kauluksen yläpuolella, kääntyi ja otti
kirjeen maasta, – hän ei katsellut erikoisen kiitollisena junan
jälkeen. Sen tekivät ne, jotka seisoivat hänen ympärillään.

Sade oli lakannut. Aurinko oli taas esillä ja poltti ikkunaan.

"Nyt tulee taas kaunis ilma, neiti", sanoi Petran matkatoveri.

"Niin, eikö ole surkeaa", sanoi Petra, "mutta hänellä kai on
tarkoituksensa, kuten Maren sanoo."

"Niin – hänellä. Te ette ehkä pidä auringosta? Minä pidän."

Ja hän lähensi kesakkoisen, terhakan pystynenän ja vaaleat viiksenalut
vaununikkunaan.

Petra katsoi tutkivasti häneen.

"Tuleeko teistä ehkä pappi? Te olette liian nuori jo _ollaksenne_
sitä", sanoi hän.

"Pappi? Minustako? Ei, ei aivan, mutta likeltä ottaa. Minä olen papin
poika ja opiskelen lääketiedettä. Lääketieteen ylioppilas Borting."

Hän nousi puoleksi seisomaan ja kumarsi.

"Minun nimeni on Petra Felber", sanoi Petra ja ojensi kätensä. "Mutta
minua sanotaan enimmäkseen Tunturihiireksi."

Borting tarttui käteen, katseli sitä ja nauroi.

"Anteeksi – mutta mitään niin ruskeaa en koskaan ole nähnyt. Vai on
teidän nimenne Tunturihiiri. Se oli vasta lysti nimi. Mutta miksi te
luulitte, että minusta tulisi pappi?"

"Kun te puhuitte noin ilmasta. Papithan eivät koskaan huomaa, mitä maa
ja lapset ja sellaiset tarvitsevat, tiedättekö – joko aurinkoa tai
sadetta. He huomaavat ikäänkuin vain, mitä kaikki ihmiset yhteensä –
koko maailma – tarvitsee. Ikäänkuin sisäisesti. Sillä papit, ne lukevat
niin kerrassaan liiaksi", huokasi Petra.

"Mistä ilkeästä papista neidillä on noin huonot kokemukset?" kysyi
Borting – hän nauroi koko ajan.

"Ilkeästä papista!"

Petra istui aivan suorana suuttumuksesta ja käänsi kaksi vihaista
silmää häntä kohti. "Isä ei ole mikään ilkeä pappi. Hän on taitavin ja
paras pappi, mitä on olemassa. Mutta juuri siksi, että hän on lukenut
niin kerrassaan liian paljon myöhään öisin, hänestä on tullut – hän ei
voi nähdä enää", korjasi hän lauseensa hiljaisella äänellä. Ja sitten
hän kiireesti jyskäytti nenänsä ikkunaan ja räpytteli silmiään ja nieli.

"Anteeksi."

Bortingin ääni oli niin pehmeä.

"Ei se tee mitään."

Petra käänsi taas kasvonsa näkyviin ja hymyili hiukan hämillään, silmät
vielä kosteina.

"Minä unohdan sen enimmäkseen. Mutta aina, kun tulen sitä ajatelleeksi,
tuntuu niin pahalta."

Syntyi pitkä vaitiolo.

Borting olisi kovin mielellään sanonut jotain, joka olisi saanut Petran
hymyilemään, mutta hän ei keksinyt mitään. Kaikki sanat tuntuivat niin
kömpelöiltä. Hän istui katsellen Petraa syrjästä – hänen täytyi lopulta
hymyillä – tuo sivukuva oli niin herttaisen ruma. Petra oli taas
painanut nenänsä aivan litteäksi ikkunaa vasten.

Äkkiä hän taas käänsi sen Bortingiin päin – koko kasvot olivat suurena
hymynä.

"Minusta on niin ihanaa, että voimme unohtaa. Toisinaan."

Hän nousi seisomaan, oikoi käsivarsiaan ja meni vaunun poikki toisen
ikkunan luo. He olivat nyt kahden vaunussa. Petra seisoi katsellen
kuusimetsää, joka kasvoi tiheänä ja vihreänä aivan likellä. Ja äkkiä
hän alkoi hyräillä. Ensin hiljaa, sitten hän unohti ympäristönsä ja
lauloi kovemmin.

Borting kuunteli hartaasti.

"Teillä on harvinaisen kaunis ääni", sanoi hän ihastuneena, kun Petra
lopetti.

Petra kääntyi häneen päin.

"Niin on", sanoi hän tyynesti.

Borting katsahti häneen – ällistyneenä – mutta alkoi sitten nauraa.

"Kylläpä te olette omituinen. Niin on, sanotte te, aivan kuin minä
olisin sanonut teille: 'teillä on musta tahra nenällänne' – se teillä
muuten onkin – sensijaan että nyt sanoin teille parasta, mitä ihmiselle
voi sanoa."

"Laulatteko te?"

Petran silmät loistivat.

"Koska tiedätte, että _se_ on parasta?"

"Kyllä minä laulankin. Mutta eniten soitan viulua."

"Kertokaa."

Ja Petra istuutui häntä vastapäätä kasvot loistaen ikäänkuin
sisältäpäin.

Ja Borting kertoi länsirannikon kaupungissa sijaitsevasta kodistaan,
jossa musiikki oli jokapäiväisenä leipänä hänelle ja äidille ja
isälle. Äidistä, josta piti tulla laulajatar, mutta joka luopui siitä
mennäkseen naimisiin isän kanssa. Ulkomaanmatkasta, jonka hän oli
tehnyt isän ja äidin kanssa ja jolloin hän oli kuullut kaikki suuret
oopperat. Kertoi näistä. Hyräili säveliä.

Äkkiä hän keskeytti ja katsoi Petraan.

"Tiedättekö, te kuuntelette silmillänne, te."

"Se kai johtuu siitä, että olen kuunnellut isää. Sillä hän on niin
oppinut, että kyllä saa käyttää sekä silmiä että korvia että mitä vain
on, jos tahtoo ymmärtää kaiken. Kertokaa enemmän."

Hän ei tiennyt, että pani kätensä Bortingin käsivarrelle. Hän ei
nähnyt, ettei nuorukainen voinut irroittaa silmiään hänen nuorista
hehkuvista kasvoistaan. Hän imi vain sanat itseensä.

Asemat lensivät heidän ohitseen.

Terävä, pitkä vihellys. Ja sitten tulivat Oslon rumien, harmaiden
vuokrakasarmien takasivut näkyviin kummallakin puolella – tiheämpään ja
tiheämpään.

"Kaupunki", huusi Petra pelästyneenä. Hän hyppäsi seisomaan penkille ja
heitti leivoslaatikon ja käsilaukun matkatoverinsa syliin.

"Onko joku sukulainen teitä vastassa, vai autanko minä teitä kantamaan
tavaroita?" kysyi Borting.

"Minä en mene sukulaisten luo. Minä olen saanut paikan – helpon ja
miellyttävän paikan kahden vanhuksen luona Parkveienin varrella. Mutta
jos te tahdotte auttaa minua kantamaan tavaroita, niin säästyy minulta
se raha, joka menisi kantajalle", sanoi Petra hyvillään.

Borting auttoi häntä hankkimalla ajurin ja seisoi hänen luonaan, sillä
aikaa kun mies haki ison matkakirstun.

"Voisimmeko – voisimmeko ehkä joskus mennä kuuntelemaan musiikkia
yhdessä?" kysyi Borting hiukan hämillään.

"Voisimme kyllä", sanoi Petra ja ojensi hänelle kätensä kiitokseksi
ja jäähyväisiksi. Mutta kun hän seisoi siinä ja näki tuon pienen
olennon istuvan yksin matkalaukkujensa keskellä lähteäkseen helppoon ja
miellyttävään toimeen kahden vanhuksen luo, tunsi hän itsensä mieheksi
ja suojelijaksi. Sillä hän oli niin nuori eikä hänen sydämensä vielä
ollut sanonut ensi sanaansa.

"Eikö minun pitäisi tulla mukaan valvomaan, että tulette hyvin
perille?" kysyi hän.

Petra nauroi että kaikui.

"Valvomaan minua? Ei, ellen minä olisi valvonut sekä itseäni että
muita, olisivat pappilassa asiat kyllä olleet huonolla kannalla", sanoi
hän.

Ja niin vaunut vierivät pois.

Pieni ruskea käsi pisti esiin ja huiskutti taaksepäin. Borting seisoi
ja katseli sen jälkeen, kun se jo kauan sitten oli täydessä toimessa
vaunujen pohjalla sitomassa uuden kenkäparin nauhoja.

Ajuri pysähtyi Parkveienillä.

"Jos tahdotte kantaa sisään matkakirstun, niin minä sillä aikaa
pitelen hevosta", sanoi Petra. "Minulla on paikka täällä – helppo ja
miellyttävä paikka", kertoi hän.

"Kyllä se seisoo pitelemättäkin, neiti. Hyvä on, minä kannan sisään
sen."

Ajuri asetteli olkapäitään ja ravisteli ruumistaan ja sai matkakirstun
niskalleen.

Kuului hiljainen suriseva soitto, kun Petra painoi kelloa. Ja heti sen
jälkeen raskaita, epätasaisia askelia.

"Tekö olette se uusi?" kysyi Hovelsen raottaen ovea.

"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra. "Kiitos, asettakaa
matkakirstu tuonne – minä laahaan sen huoneeseen yksin. Ja kiitos
kyydistä."

Ajuri ei oikein näyttänyt tietävän, mitä tekisi kädellä, jonka Petra
maksettuaan ojensi jäähyväisiksi. Mutta sitten hän pyyhkäisi oman
kätensä polveen ja pudisti voimakkaasti pientä ruskeaa.

"Onneksi olkoon, neiti."

Ja sitten eteisen ovi paukahti kiinni Petran jälkeen.

"Tekö olette rouva?" kysyi Petra.

Hovelsen joutui aivan ymmälleen ylpeydestä.

"En, ystävä hyvä. Minä olen vain Hovelsen", sanoi hän. "Mutta ette
suinkaan te voi olla se uusi! Tuollainen lapsi!"

"Minä olen saanut paikan täällä. Onko teilläkin paikka täällä?" kysyi
Petra.

"Ei mutta mitenkä ihmiset voivat lähettää mokoman lapsen mokomaan
paikkaan? _Minä_ tiedän, minä, minkälainen se on, neiti, sillä minulla
se on ollut, mutta nyt minä en kestä enää. He marisevat niin, neiti,
että sitä ei kukaan voi sietää. Kandidaatti on ainoa ilo tässä talossa.
Hän on kuin talon oma lapsi, mutta rouva tahtoisi kyllä mieluimmin
pitää hänet lasikaapissa."

"Pyh, minä olen tottunut Marenin marinaan, minä", sanoi Petra ja
ripusti päällys vaatteensa naulaan.

Huoneen ovea raotettiin.

"Kuka siellä puhuu, Hovelsen?" kuului rouvan ääni sisältä. "Onko se
uusi tullut? Lähettäkää hänet heti sisään."

"Rouva", kuiskasi Hovelsen puoliääneen ja liikkasi pois pitkin käytävää
kantaen Petran pienempiä matkakapineita.

Petra astui sisään.

Huone oli aivan valaistu ja viheriät verhot olivat vedetyt ikkunoiden
eteen, vaikka ulkona oli valoisaa.

Petra jäi seisomaan ja räpytteli silmiään sähkövalon sattuessa niihin.

Keskellä huonetta seisoi jokin laiha musta ja tuijotti häneen
kaksinkertaisiksi käännettyjen nenälasien läpi, ja vihreän työlampun
alla hän näki hämärästi valkeat miehenkasvot.

"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra, ja hänen
tervehdyksensä oli pikkutytön niiauksen ja pojan kumarruksen välimuoto.

Musta kumarsi päätään, ja pöydän luona istuva vanhus jyskäytti keppinsä
maahan ja sanoi:

"Tulkaa tänne, niin minä saan katsella teitä."

Petra meni hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen eteensä.

"Te olette hyvin terveen ja vahvan näköinen, mutta tehän olette vasta
lapsi. Minä toivon, että viihdytte täällä", sanoi maaherra ja ojensi
hänelle kätensä, mutta veti sen ehdottomasti takaisin, kun Petra
voimakkaasti puristi sitä.

"Minä viihdyn joka paikassa", vastasi Petra iloisesti hymyillen. "Ja
vahva minä olen. Minä voin nostaa isän maasta. Niin että jos minun
pitää kantaa teitä, niin –"

Väsyneet valkeat kasvot kirkastuivat.

"Ellei nyt juuri sitä, niin on kuitenkin erittäin hyvä, että olette
vahva. Hovelsenin voimat eivät ole mistään kotoisin. Tekee kipeätä, kun
hän koskee minuun", sanoi hän.

"Jos vain siitä olisi kysymys, niin", huokasi rouva – hän astui
lähemmäksi. "Sen toki ymmärrätte, että te ette kestä tällaisessa
asemassa. _Noin_ nuoreksi en sentään ollut otaksunut teitä. Tehän
sanoitte, että teillä oli monivuotinen kokemus."

"Totta kai minulla onkin – minä olen ollut työssä yhdeksänvuotiaasta
asti", sanoi Petra. "Eikä helppo ja miellyttävä toimi voi tuottaa
suuriakaan vaikeuksia", hymyili hän luottavaisesti.

Rouva loi häneen pistävän katseen. Ivasiko tyttö?

Mutta maaherra ennätti sanomaan:

"Aivan totta, neiti. Saattepa nähdä, että me vielä viihdymme yhdessä.
Sanokaahan, oliko teidän isoisänne –?"

"Minä otaksun, että neiti on väsynyt matkasta ja kernaammin tahtoo
päästä lepoon", keskeytti rouva. "Tänä yönä teidän täytyy tyytyä
nukkumaan samassa huoneessa kuin Hovelsen, huomisesta saatte olla
siellä yksin. Hovelsen neuvoo teille tehtävänne, ennenkuin lähtee pois.
Hyvää yötä!"

"Tahdotteko, että minä menen? Minne minun pitää mennä?" kysyi Petra.

Rouva osoitti ovea, josta Petra oli tullut sisään.

"Te tapaatte varmaankin Hovelsenin keittiössä, neiti."

"Hyvää yötä sitten."

Petra niiasi taas.

"Ja hyvää paranemista", lisäsi hän ja meni antamaan kättä maaherralle.

"Kiitos paljon, pikku ystävä."

Väsyneessä vanhassa äänessä oli hämmästystä ja hiukan iloa.

"Hän tuntuu olevan rakastettava ihminen, tuo pienokainen, Letta", sanoi
hän tunnustellen, kun Petra oli sulkenut oven.

Letta rouva asetti lasit nenälleen, otti sanomalehden eikä vastannut.

Petra istui sängynlaidalla pienessä, mutta koko hauskassa huoneessa ja
selaili vanhaa kulunutta keittokirjaa, jonka Maren huolellisesti oli
asettanut päällimmäiseksi matkakirstuun. Kaikkien sivujen alanurkassa
oli läpinäkyviä täpliä, jotka Marenin sormet monien vuosien kuluessa
olivat aikaansaaneet. Ja siniset ylpeät lyijykynällä piirretyt ristit
osoittivat, että omenakakku n:o 2 ja monet muut kakkulajit olivat
olleet Petran oman yritteliäisyyden esineinä.

Petralle nousivat kyyneleet kurkkuun, kun hän äkkiä näki kirjan täällä
vieraassa huoneessa. Ja samassa hän näki edessään illallispöydän
kotona, isän vihreine silmivarjostimineen pöydän yläpäässä ja pojat
alempana ja Marenin, joka kantoi ulos tyhjiä puurolautasia ja sisään
suuria sinisiä teekuppeja – ja paikan, joka oli tyhjänä. Hän nieli ja
nieli ja koetti pian ajatella jotain toista.

Silloin ovi aukeni ja sisään tuli teetarjotin, jolla oli valmiita
voileipiä, ja sen takana punaposkinen pullea tyttö, jonka tukka oli
käherä ja jolla oli kevytmieliset silmät.

"Hyvää päivää", sanoi Petra. "Mikä teidän nimenne on? Minun nimeni on
Petra Felber."

"Jenny", vastasi tyttö ja purskahti lyhyeen pieneen nauruun. Hän oli
kiltin näköinen ja puhui etelämurretta.

"Teitäkö minun pitää auttaa keittiössä, kun tarvitaan?" kysyi Petra.

Taaskin hihitys.

"Hohhoh! Täällä jokaisella on tarpeeksi omassa työssään. Täällä on vain
hyppäämistä ja juoksemista ja soittamista yhtämittaa. Ainoa hyvä on,
että he menevät maata niin aikaisin, että ehtii pujahtaa ulos vähän
iltasin."

"Minä huomasin sen. He eivät tahtoneet minua jäämään sisälle luokseen
tänä iltana", sanoi Petra.

"Sisälle?"

Jenny katsoi Petraan ja purskahti vielä hillittömämpään nauruun.

Hovelsen pisti päänsä sisään.

"Syökää te, ystävä hyvä, ja pankaa maata, jos tahdotte. Minulla on
paljon puuhailtavaa vielä vaatekammiossa."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Petra jo pisti päänsä eteisessä
olevaan vaatekammioon teekuppi toisessa kädessä ja voileivät
yhteenpuristettuina toisessa.

"Minä vien ruuan mukanani puutarhaan, minä. Olen istunut sisällä koko
päivän, ja se on pahinta mitä tiedän."

Ja ennenkuin Hovelsen sai kauhunsa ilmaistuksi, oli Petra poissa.
Eteisen oven hän jätti selkoselälleen.

Hän kulki ja katseli pientä puutarhatilkkua ja tunsi syvää pettymystä.
Ei ainoatakaan hedelmäpuuta, pensaita vain ja kukkasia ja siroja
käytäviä. Hän istuutui huvimajaan, joka oli aivan aidan luona.

Heti sen jälkeen kuului askelia, jotka kulkivat ohi ja pysähtyivät
portille.

"No iltaa, Vilhelm", sanoi ääni.

"Terve, terve", vastasi toinen.

Ja niin kulkivat nopeat, varmat askeleet soraisen pihan poikki eteisen
ovelle.

Parin minuutin kuluttua Jenny hyökkäsi ulos.

"Neiti! Neiti Febbeler", sanoi hän puoliääneen.

"Täällä", sanoi Petra ja tuli lentäen häntä vastaan heiluttaen tyhjää
kuppia.

"Parasta on, että joudutte sisään, sillä juuri äsken tuli kandidaatti,
ja minä kuulin, että rouva kysyi, kuka hänet oli päästänyt sisään, ja
silloin hän sanoi, että hän itse oli päästänyt itsensä sisään, sillä
ovi oli auki, sanoi hän. Eikä rouva mistään raivostu niin kuin siitä,
että jättää ovet auki."

"Tekeekö se mitään? Kotona ne olivat auki koko päivän", sanoi Petra
rauhallisesti. "Kiitos muuten, että sanoitte minulle."

Hän meni sisään ja alkoi ottaa tavaroita matkalaukuistaan. Mutta äkkiä
hän ei enää voinut pitää silmiään auki. Hän riisuutui kiireesti ja
hypähti vuoteeseen – tuli sitten ajatelleeksi Hovelsenia, nousi ja
tassutti lattian poikki, aukaisi eteisen oven ja huusi olennolle, jonka
näki siellä puolihämärässä.

Vilhelm Veyer, joka juuri oli lähtemäisillään, jäi ällistyneenä
seisomaan, kun äkkiä näki pitkän valkean yöpuvun ja ruskean tytönpään
valoisassa ovenaukeamassa.

"Hyvää yötä. Minä panen maata, minä", sanoi uninen nuori ääni.

"Siinä teette oikein. Hyvää yötä, neiti", hymyili Vilhelm Veyer.

Ovi sulkeutui salaman nopeudella.

Vilhelm Veyer seisoi hetkisen hiljaa – sitten hän raotti salin ovea.

"Letta täti. – Minä luulen, että kuitenkin voin tulla päivälliselle
huomenna."

Kun Hovelsen tuli sisään huoneeseen, näki hän vain ruskean niskan aivan
seinän luona ja kaksi tummaa lettiä, jotka ulottuivat sängynlaidan yli.

"Raukka. Oikein käy sääliksi", sanoi Hovelsen – hän kokosi lattialta
vaatekappaleet, jotka pieni ruskea jalka, joka pisti esiin peitteen
alta, oli potkinut alas tuolilta.

       *       *       *       *       *

Aamuaurinko paahtoi lyhyttä ruskeaa nenää, jonka juuressa oli pieniä,
melkein mustia kesakoita, ja pitkiä mustia silmäripsiä.

Petra heräsi, hieroi silmiään ja nousi istumaan suuresti hämmästyneenä.
Aurinko tuli sisään väärältä puolelta – takaapäin – ja Hovelsenin
yömyssy ja pyöreä yönutun verhoama selkä olivat aluksi aivan
käsittämättömät. Mutta kun hänelle vihdoinkin selveni, missä hän oli,
ja että oli kulunut vain yksi yö ja yksi päivä eikä sata vuotta siitä,
jolloin hän heräsi kotona omassa huoneessaan, hyppäsi hän vuoteesta,
pesi ruumiinsa vedellä ja märällä pyyheliinalla ja pukeutui.

Hän hiipi saliin, veti uutimet syrjään ja aukaisi puutarhaan vievän
oven. Valo tulvi virtana sisään. Hän meni ulos puutarhaan, joka
tuoksui raittiisti yökasteen jälkeen. Korkearunkoiset ruusut lemusivat
väkevästi. Niillä oli vielä kaikki tummat ja vaaleat päänsä tallella.

Oli toki hyvä, että vanhalla sairaalla miehellä oli kaikki nämä
kauniit kukkaset katseltavina, ajatteli Petra. Mutta sitten hän muisti
Hovelsenin sanoneen, ettei maaherra koskaan päässyt ulos puutarhaan,
vaan istui siellä sopessaan koko päivän. Mutta saattoihan hänellä
kuitenkin olla muutamia sisällä luonaan – ja päättäväisesti Petra kulki
ympäri ja puri valkoisine hampaineen kaikki kauneimmat ruusut poikki.
Sitten hän kantoi ne sisälle ja asetti ne lasiin ruokapöydän yläpäähän.

Hän meni takaisin huoneeseen, missä Hovelsen, puettuna paksuun
kudottuun villaröijyyn, letitti valepalmikkoaan, jonka yläpäätä hän
piteli hampaitten välissä, "sillä minä olen luvannut äidilleni, etten
koskaan olisi niin varomaton, että heittäisin yltäni villavaatteet",
sanoi Hovelsen, vaikka läähätti ja hikoili lämpimässä.

"Laittakaa kahvitarjotin järjestykseen, ystävä hyvä. Rouva juo kahvinsa
sängyssä, sillä he syövät aamiaista myöhään", sanoi Hovelsen. "Voitteko
laittaa hyvää vetokahvia? Täällä käytetään vain sitä?"

"Sellaista pahaa katkeraa, joka vuotaa pienen pussin läpi? Sellaista me
myöskin saamme serkkuni luona. Mutta me käytämme keittokahvia, sillä se
on näkyisämpää."

"Minustakin vetokahvi on huonompaa. Se painostaa rintaa", sanoi
Hovelsen tuttavallisesti. "Itsellemme me muuten kyllä keitämmekin."

Petra laittoi tarjottimen valmiiksi, ja kun Hovelsen oli pukeutunut,
opetti hän Petraa valmistamaan kahvia rouvan maun mukaan ja näytti
hänelle, missä pöytäliinat, lasit ja kupit olivat.

"Nyt te voitte kastella kukkaset", sanoi Hovelsen. Ja Petra täytti
ruiskun toisensa jälkeen ja kaasi kaikki ruukut niin täpösen täyteen,
että vesi pulppuili alusastiain reunojen yli.

Kun Petra haki kuudennen ruiskullisen, kiintyi Hovelsenin huomio häneen.

"Mitä Herran nimessä te teette niin paljolla vedellä?" hän kysyi. Mutta
Petra oli jo taas livahtanut sisälle ja kaasi hyväntahtoisuudessaan
yhä lisää. Ja kun Hovelsen tuli sisään, juoksi monta pientä puroa
jok'ikisestä ikkunasta.

"No kylläpä te täällä olette laittanut vedenpaisumuksen", sanoi
Hovelsen ja löi kauhistuneena kädet yhteen.

"Ne ovat niin janoisia tässä kuumuudessa", vastasi Petra. "Minä
kastelin kahta kovemmin puutarhassa kotona."

"Puutarhassa, niin", sanoi Hovelsen. "Mutta kas täällä on lätäkköjä
kaikkialla."

"Pyh, Jennyn kai pitää pestä täällä", sanoi Petra, "tuossa hän jo on".

Jenny tuli hihittäen sisään, laski ämpärin kädestään, niin että
kolahti, ja läiskäytti rätin lattialle.

"Nyt te pidätte sellaista elämää, että rouva taas kuulee", nuhteli
Hovelsen. "Mutta joutukaa nyt vain, etteivät sämpylät myöhästy."

"Ehkä neiti Febbeleriä haluttaa mennä leipuriin niitä noutamaan",
ehdotti Jenny, "se on aivan lähellä Haegdehaugsveienin varrella."

"Kyllä kernaasti."

Petra sai tarvitsemansa tiedot, sieppasi hattunsa ja juoksi ulos.
Leipurinpuodissa kävi kiusaus liian suureksi, vaikka hän oli päättänyt
säästää omia rahojaan, ja hän tuli ulos sieltä syöden omenakakkua. Hän
sattui aivan kolmea nuorta herraa vastaan.

"Kas", huusi yksi heistä hämmästyneenä – tervehti ja punastui.

"Kiitos viimeisestä", nyökäytti Petra ohimennessään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli nopeita askelia takanaan.

"Hyvää päivää, neiti. Niin, miksikähän sanoisimme sitä, että satuimme
yhteen tänään taas?"

"Kaitselmukseksi", ehdotti Petra – "siksi Maren olisi sitä sanonut."

"No, miten tulette toimeen helpossa ja miellyttävässä paikassa? Kenen
luona te olette?"

"Hyvin vain", vastasi Petra luottavasti. "Hän on nimeltään maaherra
Tuesen ja on sairas. Hänen luonaan minä kai olen."

"Eikö muuten rouva ole tärkein nuorille neideille, joilla on helpot ja
miellyttävät paikat?"

"Rouva ei pidä minusta", sanoi Petra avomielisesti, "mutta ehkä hän
muuttaa mieltään."

"Sen hän varmasti tekee", sanoi Borting – ja punastui taas. "Mutta
Tuesen? Se on varmaankin Vilhelm Veyerin eno – Veyer on hänen
perijänsä. Luultavasti te ihastutte Veyeriin, hän on kaikkien naisten
suosikki."

"Niin, minä tiedän sen. Hovelsen on kovin ihastunut", sanoi Petra.
"Minä olen saanut kirjeen häneltä. Sellaiset eivät muuten tavallisesti
ole hauskoja ollenkaan. Meillä kävi kerran yksi, hän oli sellainen kuin
te. Niin, minä tarkoitan, hänestä piti myöskin tulla lääkäri. Ja kaikki
sanoivat, että kaikki olivat ihastuneita häneen. Hän oli inhottava.
Hän ei viitsinyt edes puhua minun kanssani. Mutta hän pelkäsi lehmää,
uskotteko. Te kai ette pelkää mitään, te. Paitsi ruttoa ja koleraa ja
sellaista, jota lääkärien _täytyy_ pelätä."

Ja kaksi kirkasta harmaata silmää katseli täynnä peittelemätöntä
ihailua Bortingin pyöreihin kesakkoisiin kasvoihin.

He seisoivat kauan puhellen. Äkkiä Petra hätkähti.

"Sämpylät", huusi hän, pudisti nuorukaisen kättä ja lensi sisään kuin
lintu.

Borting jäi seisomaan kadulle, ja hänestä tuntui, kuin ei hän olisi
saanut sanotuksi mitään siitä, mitä olisi tahtonut. Mutta nyt hän
joka tapauksessa tiesi, mistä Petra oli löydettävissä, ja hän kulki
hyräillen puiston läpi.

Petra alkoi kattaa päivällispöytää. Sillä aikaa ajuri tuli noutamaan
Hovelsenin tavaroita, ja kesken kaikkea touhua ja matkakirstujen
kantelemista soi kello kimakasti läpi talon.

"Maaherra se nyt on tuotava sisään. Juoskaa, ystävä hyvä, ja voikaa
hyvin älkääkä panko kovin pahaksenne, jos he vaativat mahdottomia. He
ovat pahimmat alussa", joudutteli Hovelsen – hän seisoi jo ulko-ovessa
kolme shaalia käsivarrella.

Petra hyökkäsi makuuhuoneen ovelle, kompastui kynnykseen ja kaatui
vatsalleen huoneeseen juuri maaherran ja Letta rouvan eteen, jotka
seisoivat lähtövalmiina ja vain odottivat tukea sairaan toiselle
puolelle.

"Ai! Katsokaa toki eteenne. Ja kulkekaa kuin säädyllinen ihminen",
sanoi rouva kärsimättömästi. "Te pelästytätte Tuesenia."

"Pyh, ei se ole vaarallista. En minä loukannut itseäni", rauhoitti
Petra ja nousi.

"No. Sehän oli hyvä, se", sanoi maaherra, "tahdotteko nyt auttaa minua."

Petra kietoi vahvan käsivartensa vanhan miehen ympärille.

"Olette te totta tosiaankin hoikka. Pitää olla varovainen, ettei taita
teitä keskeltä poikki", sanoi Petra.

"Aivan oikein. Te ymmärrätte, että minä voin taittua. Sitä ei Hovelsen
ymmärtänyt. Hän oli kuin kärpänen voimiin nähden", sanoi maaherra
hyvillään.

Ja aivan hitaasti mentiin sisälle ruokasaliin.

Maaherra asetettiin istumaan pöydän päähän suureen, nahkaiseen
nojatuoliin. Rouva jäi tuijottamaan.

"Ruusuja? Keneltä?" hän kysyi.

"Minulta", sanoi Petra. "Se on puutarhasta."

"Puutarhan kukkiin koskeminen on kiellettyä", sanoi rouva ankarasti.
"Me olemme ylpeät puutarhasta emmekä kernaasti näe, että sitä
turmellaan."

"Minä ajattelin, että maaherrastakin varmaan olisi hauskaa nähdä
muutamia ruusuja, kun hän kerran on puutarhan omistaja", sanoi Petra.
"Mutta jos ette pidä siitä, niin en enää poimi niitä."

Rouvan veltot, harmahtavat kasvot kävivät aivan punaisiksi.

"Kiitos paljon. Te olette hyvin kiltti", sanoi maaherra ja loi
välinpitämättömän katseen ruusuihin – hän ei välittänyt vähääkään
kukista.

Petra toi kauralientä ja kahvia, veti tuolin maaherran tuolin viereen
ja istuutui.

Rouva katsoi häneen – ylhäältä päin.

"Anteeksi, että minä jo olen syönyt tänään", sanoi Petra, "mutta
Hovelsenin piti matkustaa tänään, ja hän sanoi, että minä söisin hänen
kanssaan."

"Hovelsen syö tavallisesti _aina_ jäljestäpäin", sanoi rouva hyvin
merkitsevästi.

"Letta", varoitti maaherra.

"Kas vain, että _se_ oli hänestä hauskempaa."

Jotain hymyn tapaista näkyi maaherran toisessa suupielessä.

"Onko täällä jotain, mitä minä voin parsia tai korjata", kysyi Petra
asetettuaan maaherran istumaan nurkkaansa sanomalehtien ääreen ja
korjattuaan ruuat pöydältä. "Minä olen hyvin taitava laittamaan kuntoon
villavaatteita."

"Hyvä, että olette taitava jossakin suhteessa", mutisi rouva.

Hetken kuluttua Petra seisoi syli täynnä sukkia, rouvan vaaleanpunaisia
villaröijyjä ja maaherran alushousuja. Mutta hänen päähänsä ei
pistänytkään istua sisällä, kun aurinko paistoi niin kauniisti. Hän
kantoi koko taakan huvimajaan, ja kun Jenny huusi hänet sisälle
auttamaan päivällisruuan valmistamisessa, jätti hän sinne sen, mikä
vielä oli korjaamatta.

Kun Vilhelm Veyer tuli päivälliselle, liehuivat hänen enonsa alushousut
iloisesti häntä vastaan korkearunkoisen La France ruusun latvasta,
ja hänen tätinsä vaaleanpunainen villaröijy koetti turhaan irtaantua
huvimajan luona kasvavista pensaista.

"Uuden komennon vaikutusta luultavasti", nauroi Vilhelm Veyer itsekseen.

Rrrrrrr. Pienet nopeat hyppelevät askeleet Hovelsenin raskaiden
epätasaisten asemesta. Kaksi iloista silmää ovenraossa.

"Hyvää päivää, neiti Felber – kandidaatti Veyer", sanoi hän.

"Sen minä jo ymmärsin", nauroi Petra, ojensi kätensä ja jäi katsomaan
häneen. Hän hymyili.

"No? Ehkä en aivan vastaa ystäväni Hovelsenin kuvausta?"

"Minä – luulin melkein, että te olisitte vieläkin kauniimpi", sanoi
Petra avomielisesti.

"Tuo 'vieläkin' pelastaa minut, neiti. Minun laitani on päinvastoin.
Minä en huomannut, että olitte noin sievä, kun viimeksi tervehdimme
toisiamme."

"Viimeksi?"

"Niin, eilen illalla. Ette kai ole unohtanut, että sanoimme hyvää yötä
toisillemme eilen?"

"Hyi! Te olette aivan samanlainen kiusantekijä kuin pojat kotona,
huomaan minä", sanoi Petra.

"Miten te nyt sitten viihdytte täällä? Tuletteko toimeen vanhusten
kanssa?"

"Eivät he niin pahoja ole", sanoi Petra. "Voihan yhtä hyvin olla
toisessa paikassa kuin toisessa, kun ei kuitenkaan voi olla siellä,
missä mieluimmiten tahtoisi, eikö niin?"

"Onko herratar herttainen?"

"Herratar?"

"Niin, Letta täti – maaherratar. Me sukulaiset sanomme häntä
herrattareksi."

"Hänestä ei varmaankaan ole juuri hauskaa elää. Hän on hiukan ärtyisä.
Mutta siihen minä olen tottunut. Kotona Maren usein murisee vieläkin
pahemmin."

Vilhelm Veyer nauroi.

"Tiedättekö, neiti. Minäpä melkein luulen, että te olette oikea henkilö
tässä talossa. Te olette varmaankin filosofi." Vakavammin hän lisäsi:
"Jos muuten sattuisi ikävyyksiä, niin kertokaa minulle. Sillä tietäkää,
että herratar suuresti suosii minua. Eno Tuesenin kanssa kyllä tulette
toimeen."

"Kyllä, me olemme erinomaiset ystävykset. Muuten kyllä suoriudun omin
neuvoin", sanoi Petra ja katosi taas keittiöön.

Istuutuessaan päivällispöytään rouva katsahti loukkaantuneen näköisenä
paikkaan, joka muuten tavallisesti oli tyhjänä. Hän täytti lautaset
liemellä, ja maaherra alkoi heti syödä.

Petra loi häneen kysyvän katseen, kumarsi sitten päänsä ja luki
pöytärukouksen hiljaa itsekseen.

"Muistakaa, neiti, että meillä on tapana leikata soppajuuret paljon
hienommiksi. Tällaisia suuria palasia emme tahdo", nuhteli rouva.

"Niinpä niin", sanoi Petra tyynesti, "se johtuu siitä, että kotona
eivät juuret maksa rahoja, niinkuin täällä kaupungissa, siksi meillä
voi olla niin suuria palasia kuin meitä haluttaa."

Vilhelm Veyer pudotti lautasliinansa ja katosi pöydän alle.

Maaherra lausui rouvalle pari sanaa eräästä sukulaisesta, joka oli
purkanut kihlauksensa.

"Tuesen", sanoi rouva jääkylmästi, "pyydän sinua muistamaan, ettemme
enää ole yksiksemme."

Vilhelm Veyer lensi tulipunaiseksi.

Mutta Petra katsahti ylös aivan rauhallisesti.

"Pitääkö minun ehkä mennä ulos siksi aikaa, kun te puhelette? Niin
serkkuni ja minun aina piti tehdä, kun täti ja hänen vieraansa
tahtoivat panetella – se on, sanoa jotain, joka ei ollut sopivaa – jota
meidän ei pitänyt kuulla", paranteli hän lausettaan.

Maaherra vilkaisi Vilhelmiin. Molemmat hymyilivät.

Letta rouva ei vastannut.

"Eversti Samsingko oli teidän isoisänne?" kysyi maaherra nopeasti
ohjatakseen keskustelun toisaalle.

Petra hätkähti tuolillaan, niin että lautanen kilisi, ja rouvaa
tärisytti hermoväre.

"Tunnetteko isoisän?"

"Isoisänne oli hieno mies", sanoi maaherra. "Me tapasimme hänet eräänä
kesänä."

"Isoisä on aivan samanlainen kuin minä", sanoi Petra. "Niin sanovat
kaikki. Isoisä on paras ystäväni maailmassa."

"Te sanotte 'on', neiti. Minä luulin, että isoisänne oli kuollut",
sanoi maaherra.

"Saattaa kai hän _silti_ olla paras ystäväni", sanoi Petra epäröimättä.
"Kun minulle sattuu jotakin hyvää, niin aina luulen, että äidillä tai
isoisällä on jotakin sen kanssa tekemistä. Esimerkiksi kun sain tämän
paikan", lisäsi hän loistavin kasvoin.

Syntyi pieni vaitiolo.

Rouva katseli alaspäin, melkein kuin hämillään. Maaherra katseli rouvaa
ja Vilhelm Petraa.

"Voi olla, ettette ole niinkään väärässä, lapsi", sanoi maaherra
vakavasti ja lempeästi. "Hauskaa, että laskette meidätkin kuuluviksi
'johonkin hyvään'", lisäsi hän hymyillen.

Vilhelm Veyer alkoi puhella teatteri- ja konserttikaudesta. Tänä iltana
"Butterfly" piti esitettämän ensi kerran tänä vuonna.

"Ja jonkun ajan kuluttua, Letta täti, tulee madame Wedloffska,
muistathan, hän, jonka kuulimme Brysselissä, tänne antamaan konsertin.
Silloin sinun täytyy mennä. Oletteko ehkä kuullut puhuttavan hänestä,
neiti Felber – hän on suurimpia tähtiä."

"Hän on minun ystäväni", sanoi Petra kuivasti.

Vilhelm Veyer näytti ensin ällistyneeltä, sitten hän nauroi hiukan
ylenkatseellisesti.

"Etteköhän erehdy, neiti. Wedloffska ei koskaan ennen ole laulanut
täällä."

"Minä tapasin hänet, kun pienenä olin ulkomailla", sanoi Petra. "Mutta
silloin hän vain oli tanskalainen eikä niin kuuluisa. Hänellä oli
leuassaan samanlainen syntymämerkki kuin teillä on poskessa, ja käyrä
nenä, ja hän lauloi niin, ettei kukaan voinut laulaa kauniimmin."

"Mutta silloinhan neidin välttämättä täytyy kuulla hänet. Te olette
ehkä itse musikaalinen."

"Olen", sanoi Petra. "Minä aion käydä hänen luonaan, kun hän tulee.
Minä aion antaa hänen kuulla, mitenkä laulan. Lauloin hänelle
silloinkin. Ja hän sanoi, että piti ottaa vaari minun äänestäni",
kertoi Petra niin huolettomasti, kuin olisi puhunut paidannapin
tallettamisesta.

"Kiitos ruuasta", keskeytti rouva kiireesti. "Te voitte tuoda kahvin
ulos huvimajaan tänään, neiti."

"Huvimajaan – eiköhän se ole toisen seuran hallussa?" kuiskasi Vilhelm
Veyer puoliääneen ja veitikkamaisesti Petralle heidän noustessaan
pöydästä.

Petra nyökäytti kiitokseksi päätään ja riensi ulos. Vilhelm näki hänen
katoavan sisään eteisen kautta, juuri kun hän ja Letta täti tulivat
ulos verannalle.

Vähän sen jälkeen hän toi kahvin ja kaksi kuppia ulos huvimajaan.

"Ettekö te sitten aiokaan juoda kahvia?" kysyi Vilhelm Veyer.

Mutta Petra vain pudisti päätään ja pujahti tiehensä. Vilhelm Veyer
katseli pienen tanakan olennon jälkeen. Hänellä oli sanomalehden
vapaaliput illan "Butterfly"-näytäntöön – tyttö varmaankin olisi
onnellinen, jos saisi tulla mukaan. Mutta Camilla Ovenberg, jota
he kaikki ihailivat – hänelle hän oli jo noin sivumennen puhunut
näytännöstä, ja Camilla oli hiiden komea – elegantti. Oli tosi nautinto
istua hänen rinnallaan – vaikka hän ei ollutkaan sen musikaalisempi,
kuin että luuli, että erinomaisen hienossa kukkasduetissa ei laulettu
puhtaasti. Ja minkälaisen puvun tuo tuolla keksisi ottaa yllensä, sitä
ei ollut helppo tietää. Parasta joka tapauksessa ensin pyytää Camillaa.

"Sinun ei pitäisi yllyttää häntä vaateliaisuuteen, kun hän kerrankin
osoittaa hienotunteisuutta, Vilhelm", nuhteli Letta täti. "Käyhän aivan
sietämättömäksi, jos meidän aina pitää nähdä hänet ruokapöydässä."

"Minun mielestäni teidän tulisi kiittää onneanne, kun olette saaneet
tänne niin hyväsydämisen ja luonnollisen ihmisen kuin tämä tuntuu
olevan, Letta täti", sanoi Vilhelm. "Ja enollehan on virkistävää, jos
hänellä on seuranaan hilpeäluontoinen henkilö. Toisethan olivat niin
ikävystyttäviä, että oli vallan kauheaa."

"Kylläpä Tuesen ja sinä nyt olette haltioissanne", sanoi Letta rouva
happamesti. "Hän ei kuitenkaan ole täällä huvin vuoksi. Ja hyöty, se –"

Ja Letta rouva kohotti suippoja hartioitaan.

Petra oli ottanut parsimatyönsä ja istuutunut maaherran huoneeseen.
Maaherra aukaisi silmänsä ja hymyili hiukan.

"Istutteko täällä, pikku ystävä? Ettekö mene ulos auringonpaisteeseen
toisten luo kahvia juomaan?"

"Kahvia minä en koskaan juo päivällisen jälkeen. Me lapset emme saaneet
sitä milloinkaan kotona, sillä Maren oli niin säästäväinen", sanoi
Petra. "Ja sitten, eihän teidän, joka olette sairas, pidä istua aivan
yksin."

"En ole ollenkaan sairas", puuttui maaherra kiivaasti puheeseen.
"Lääkärit eivät löydä mitään tautia – vain verenvähyyttä. Nyt olen
paranemaan päin."

"Herrat kai eivät kernaasti tahdo olla sairaita. Noin sanoi isoisäkin
aina", vastasi Petra.

Maaherra istui hetkisen ääneti.

"Laihtuiko teidän isoisänne myöskin – laihtuiko teidän isoisänne kovin,
ennenkuin hän kuoli?"

"Laihtui toki", sanoi Petra, "hän oli yhtä laiha kuin –" Petra vaikeni,
lensi tulipunaiseksi, mutta ei keksinyt mitään muuta neuvoa – "kuin
minä", lopetti hän ylväästi.

Maaherra katsoi häneen pitkään ja oli kauan vaiti.

"Tunsiko teidän isoisänne – pelkoa, kun hänen piti kuolla?" kysyi hän
ja katsoi poispäin.

"Ei kai hän sitä tuntenut. Hänellähän oli siellä isoäiti ja minun
äitini vastassa", vastasi Petra varmasti.

Maaherra istui silmät suljettuina ja antoi kepin kolahtaa lujasti
pöytään kerran toisensa perästä.

"Niin niin. Niin niin", sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitten hän aukaisi
silmänsä ja katsoi Petraan.

"Kertokaa minulle vähän isoisästänne. Kertokaa, miten hänen oli olla,
ennenkuin hän kuoli", sanoi hän vihdoin.

"Sen minä kyllä voin", sanoi Petra, "sillä minä se istuin isoisän luona
viimeisinä päivinä. Minun piti kohottaa hänet takaisin tyynylle, kun
hän luisui alas, ja kääntää hänet ja muuta sellaista. Sillä minä olen
niin hurjan väkevä. Minä voin kantaa isän", kertoi Petra ylpeästi.
"Ja isoisää janotti alituiseen, ja minä istuin hänen vieressään ja
annoin hänelle vettä teelusikalla, mutta hän tuskin saattoi niellä. Ja
hän tahtoi koko ajan pitää minua kädestä. Ja joskus hän sitten sanoi
asioita, joita me emme ymmärtäneet – hän makasi siinä vuoteessaan ja
mutisi itsekseen ja sanoi 'au-au' kuin pieni lapsi. Hän oli niin valkea
ja niin laiha, ja parta oli kasvanut, mutta se parta näytti ikäänkuin
kuolleelta, ennenkuin isoisä itse oli kuollut.

"Kuolemansa edellisenä iltana hän sanoi: 'Tunturihiiri, kunpa et koskaan
pettyisi järkkymättömässä uskossasi.' Se oli niin juhlallista. Melkein
kuin raamatunlause. Eikö teistäkin?

"Mutta sitten hän luuli minua sisarekseen, joka kuoli, kun isoisä oli
pieni. Hän luuli olevansa pieni poika taas, sillä hän puhui vain
sellaisesta koko viimeisenä päivänä, ja hänellä oli niin kovat tuskat,
että hän väänteli kasvojaan ja valitteli.

"Mutta äkkiä hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi aivan voimakkaalla
äänellä: 'Valjastakaa hevoset. Nyt minä tahdon matkustaa.'

"Ja sitten hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat, ja hän veti yhden
syvän hengähdyksen eikä enempää. Sitten oli aivan hiljaa. Ja silloin me
ymmärsimme, että isoisä oli matkustanut."

Petra istui katsellen suoraan eteensä. Huulet vavahtelivat, ja pitkin
poskia hypähteli suuria kirkkaita helmiä.

Maaherra istui pää kumarassa eikä sanonut mitään.

"Ei, ei", mutisi hän vihdoin hiljaa, "hän kai kylläkään ei pelännyt."

Ja hetken kuluttua.

"Ette kai tekään pelkää kuolemaa?"

"Minäkö? En toki", sanoi Petra varmasti, "meidänhän täytyy kuolla,
aivan niinkuin meidän täytyy käydä ripillä ja mennä naimisiin ja muuta
sellaista. Sitäpaitsi siihen on niin pitkä aika", hymyili hän.

"On niitä muuten sellaisia, jotka eivät edes uskalla puhua siitä",
lisäsi hän hetken kuluttua, "he sanovat aina 'mennä pois', sen sijaan
että sanoisivat kuolla. Niin tekee minun tätini."

Maaherra nyökäytti myöntävästi päätään – sen hän kyllä tunsi.

"Ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, kun käyttää vääriä sanoja",
sanoi Petra.

"Hyvästi, eno, nyt minun täytynee lähteä", kuului Vilhelm Veyerin ääni
verannanovelta.

"Hyvästi, neiti. Vai te tahdotte mieluummin istua täällä sisällä?"

"En toki, mutta – kyllä, minusta on hauskaa olla sisällä – toisinaan",
sanoi Petra. Hän punastui ja vilkaisi maaherraan.

"Kiltti pikku tyttö, Vilhelm", sanoi maaherra ja katsoi ystävällisesti
Petraan.

"Ehkä te tahdotte tulla minun mukanani teatteriin, neiti – joskus, kun
saan liput. Me saamme lippuja sanomalehden puolesta, näettekö", sanoi
Vilhelm Veyer rakastettavasti.

"Voi tuhat kiitosta."

Petran silmät loistivat. Hän tarttui Veyerin käteen ja puristi sitä
voimakkaasti.

"Muuten minun piti pyytää teitä menemään tädin luo viemään – niin,
menemään tädin luo", sanoi Veyer – hänen oli äkkiä aivan mahdoton sanoa
jotain, joka voisi olla käskyn tapaista tai muistuttaa Petran asemaa
talossa.

Petra saattoi hänet ulos – jäi seisomaan puutarhaan hänen ja
maaherrattaren seuraan. Heidän huomionsa kiintyi ihmisjoukkoon, joka
oli kokoontunut kadulla seisovan hevosen ympärille.

"Mikä siellä?" heräsi sanomalehtimies Vilhelm Veyerissä, kun hän näki
kahden pojan juoksevan sinnepäin.

"Hevonen, joka äksyilee. He eivät saa sitä liikahtamaan paikaltaan."

Sanaakaan sanomatta Petra oli pujahtanut ulos puutarhanportista kadulle
hevosen luo. Hänellä oli yhä yksi maaherrattaren vaaleanpunaisista
villaröijyistä kädessään.

"Pois tieltä", komensi hän lähinnä seisovia. Sitten hän päättävästi
astui esiin ja sitoi vaaleanpunaisen röijyn hevosen silmille pään
ympäri, tarttui suitsiin – ja hevonen lähti liikkeeseen.

Hän talutti sen maaherran portille asti; joukko katupoikia ja
joutilaita henkilöitä seurasi ihaillen mukana. Sitten hän otti pois
siteen:

"Nyt se kyllä kulkee. Minä en voi lahjoittaa sille maaherrattaren
villaröijyä. Hyvästi", nauroi Petra, sieppasi vaaleanpunaisen röijyn
mukaansa ja katosi portista poikien hurratessa ihmeen reippaalle
neidille.

Mutta maaherrattaren mieli oli syvästi järkytetty.

Hän aukaisi juuri suunsa sanoaksensa jotain, joka vastaisuuden varalta
ehkäisisi sentapaisia skandaaleja, kun Petra loistavana sanoi:

"Eikö ollut tavaton onni, että minulla oli röijy kädessä, niin että
saatoin auttaa. Muuten minun olisi täytynyt riisua hameeni. Minä pesen
sen heti", sanoi hän ja haisteli röijyä, joka haisi tallille pitkän
matkan päähän. Sitten hän nyökäytti päätään Vilhelm Veyerille, otti
kahvitarjottimen ja juoksi sisään – oikopäätä nurmikon poikki.

"Herra paratkoon, kyllä kai hän voisi sen tehdä", huokasi Letta täti
aivan epätoivoissaan. "Riisua hameensa", selitti hän sitten.

"Hän olisi tehnyt sen keskellä Karl Johania musiikin aikana, siitä voit
olla riivatun varma, Letta täti", sanoi Vilhelm Veyer vakaumuksella. Ei
ollut helppo ratkaista, oliko hänen äänessään suuttumusta vaiko ihailua
– Vilhelm Veyer ei tietänyt sitä itsekään.

"Vilhelm, kuinka usein minun pitääkään sanoa sinulle, etten halua olla
riivatun varma mistään", sanoi Letta täti hermostuneena.

"Ei, ei. En oikeastaan voi kuvitellakaan sitä sinusta", nauroi Vilhelm.

"Näkemiin" – hän heilautti hattuaan ja meni. Kulkiessaan
puutarhanaidan ohi hän katseli koko ajan sisälle, näkyisikö ehkä ovessa
vaalea hame. Kun hän tuli toimitukseen, telefonoi hän heti Camilla
Ovenbergille.

"Olipa oikein hauskaa, että voitte tulla tänä iltana, neiti", kumarsi
hän telefonissa.

Mutta kun hän illalla istui permannon ensi rivillä rinnallaan Camilla
Ovenbergin vartalo ja monet kullankeltaiset hiuskäärylät ja kuuli
Butterflyn ihmeellisen äänen "mä pikku tyttö silloin en muuta pyytää
voi" – silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti, että jos hän, se pikku
puolivilli, olisi nyt voinut istua täällä tätä kuuntelemassa, olisi hän
varmaankin ajatellut, että nyt pikku tyttö ei muuta pyytää voi.

Ja äkkiä hän vastasi aivan hermostuneena: "niin, Jumalan kiitos", kun
Camilla kuiskasi, että itse asiassa ei oopperassa ollut mitään oikeaa
_säveltä_.

Mutta maaherran huoneessa istui pieni ruskea pää kumarassa vihreän
lampun alla ja luki ääneen kolme palstaa ulkomaanpolitiikkaa maaherran
silloin tällöin keskeyttäessä selittämällä, miten niiden hemmetin
lurjusten olisi _pitänyt_ esiintyä, ja maaherrattaren kutoessa ääneti,
niin että puikot säännöllisesti kitisivät.

Sinä päivänä Petra kirjoitti kotiin. Isälle ja pojille, hauskasta
matkasta ja siitä, kuinka hienoa täällä oli, ja hyvästä maaherrasta ja
Jennystä ja hauskasta kandidaatti Veyeristä.

Marenille oli pieni kirje erikseen – siinä seisoi lopuksi: "Hyvästi,
vanha Maren kulta. Minä en koskaan sano _sinua_ 'murisijaksi' enää."

Mutta pojat nauroivat, kun he olivat lukeneet kirjeen ääneen.

"Maaherratar on siis ilkeä otus", sanoi Ulf.

"Mitä sinä sanot? Eihän siitä sanota sanaakaan", sanoi pappi
levottomana.

"Ei, siinäpä se juuri on", nauroi Herman. "Hänestä ei ole mainittu
sanaakaan. Ja Tunturihiiri luulee olleensa hyvin valtioviisas."

"Kunhan hänellä vain ei olisi paha olla siellä, pikku
Tunturihiirellämme", sanoi pappi ja käänsi päänsä avuttomasti isoja
poikiaan kohti.

"Sen asian _minä_ kyllä selvitän, isä", sanoi Herman, "kun tulen
kaupunkiin".

"Niin, tee se, poikaseni. – Tunturihiiri ei käytä puhetta ajatustensa
peittämiseksi, sanoi isoisäsi aina. Ja se ehkä ei ole mikään onnea
tuottava ominaisuus seurustellessa ihmisten kanssa maailmassa", sanoi
pappi.

"Oo, älä sitä sure, isä", lausui Finn mielipiteensä. "Tunturihiiri on
kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen. Sen minä kyllä tiedän, joka
olen ollut hänen kanssaan kaikkialla."

       *       *       *       *       *

Neljä päivää oli satanut ja myrskynnyt – ulvonut ja piessyt, niin että
ihmiset vetäytyivät kotosalle ja sytyttivät lampun jo ennen pimeän
tuloa. Kun aurinko tuli takaisin, ei se enää löytänyt kesää missään.

Ruusut olivat hajallaan nurmella pieninä ruskeina lehtinä. Myrsky oli
vienyt mukanaan puiden lehdet paitsi muutamia vaaleita, verettömiä,
jotka eivät enää riittäneet peittämään mustaa runkoa.

Mutta asterit ja georgiinit olivat pitäneet puoliaan. Ja reseda tuoksui
väkevästi.

Aamu oli virkistävän raitis ja kirkas.

Maaherrattaren keittiössä seisoi Petra puettuna uuteen siniseen
jättiläisesiliinaan ja valmisti kalapyörylöitä. Sillä ostettuja
kalapyörylöitä Tuesen ei tahdo maistaakaan, sanoi maaherratar. Mutta
Jenny hihitti ja sanoi, että se vain tahtoo tuupata meidän niskoillemme
enemmän työtä, sillä maaherra, hän ei totta tosiaankaan tunne mitään
eroitusta.

Petra sekoitti ja mausti ja maisteli, ja silloin tällöin hän sivumennen
pistäytyi huoneeseensa, missä Marenin vanha keittokirja oli avattuna
sängynpeitteen alla.

"Nyt vasta ymmärrän, että oli järkeä ainekirjoitustehtävässä 'Miten
hyvät kirjat voivat olla hyviä ystäviä'", sanoi Petra ja läimäytti
iloisesti vanhaa rasvaista kirjaa.

Maaherratar tuli keittiöön ja maisteli.

"Enemmän suolaa", hän sanoi. Ja sitten hän lähetti Jennyn pois.

"Neiti Felber", alotti hän ankarasti, "minun täytyy sanoa teille, että
joka aamu, kun tulette leipomosta, olen nähnyt teidän keskustelevan
nuoren herran kanssa puutarhanportin ulkopuolella – kauan. Minun täytyy
sanoa teille, ettei se sovi hienolle naiselle. Panisin yleensä arvoa
siihen, jos te koettaisitte tavoitella hienompaa esiintymistä, niin
kauan kuin olette _minun_ talossani."

"Vai niin", sanoi Petra. "Minä luulin, ettette ehkä pitäisi siitä, jos
hän tulisi mukaan sisään. Mutta me voimme varsin hyvin ensi kerran
seisoa puutarhassa puhelemassa. Se on ylioppilas Borting – lääketieteen
ylioppilas. Hän kulkee sitä tietä vain puhellakseen minun kanssani,
sillä hän tietää, ettei minulla ole ketään toista, kenen kanssa olla,
ennenkuin tätini ja enoni tulevat kotiin ulkomailta serkkuni kanssa."

Maaherratar seisoi ja katseli häntä ylhäältä alas – lasiensa läpi.

"Te olette sangen rohkea, se minun täytyy sanoa, kun aivan avoimesti
kerrotte, että nuori mies kulkee täältä ohi tavatakseen teitä joka aamu
ennen aamiaista", sanoi hän.

"Se on aivan totta", vakuutti Petra innokkaasti, "minä kysyin
häneltä, eikö hän tee sitä sentähden. Teen, sanoi hän. Hän on hirveän
ystävällinen."

"Mitä luulette, että isänne sanoisi tästä?" kysyi maaherratar.
"Minullahan on jonkinlainen edesvastuu häntä kohtaan, kun minulla on
lapsi talossa."

Hän painosti kovasti lapsi-sanaa.

"Isäkö? Hän pitää kaikista, joista minä pidän", vastasi Petra varmasti.
"Isä pitää kaikista. Niin, joskus, kun hän sanoo, että se on varmaankin
hyvin kunnioitettava mies tai että se on rouva, jolla varmaankin on
hyvät puolensa, niin me kyllä aivan hyvin ymmärrämme, että he itse
asiassa ovat hänestä aaseja. Mutta hän koettaa todellakin pitää heistä.
Hyvin usein hän myöskään ei huomaa, että ihmiset ovat ilkeitä. Ja me
annamme hänen uskoa mitä uskoo, sillä hänestä on hauskempaa luulla
ihmisiä hyviksi. Ja jotain hyväähän jokaisessa onkin", hymyili Petra.
"Niin isä aina sanoo. Minä olen varma, että hän sanoisi niin puhuessaan
– että – ei – ei mitään", sopersi hän. Hän kävi tulipunaiseksi ja
sukelsi kalapyörylöihinsä.

Maaherratar seisoi hetken ääneti. Sitten hän sanoi hiukan
ystävällisemmin:

"Minä tahtoisin mielelläni, että menisitte näihin myyjäisiin minun
puolestani tänä iltana, neiti, minä en kernaasti jätä Tuesenia tänään.
En ole antanut niihin mitään tällä kertaa – tahdotteko olla hyvä ja
ostaa arpoja näillä viidellätoista kruunulla."

"Arpoja viidellätoista kruunulla!" huusi Petra. "Ihmettä ja kummaa!
Kotona meistä on komeaa, jos joku ottaa kolmella. Minä olin viime
keväänä myyjäisissä kauppaamassa arpoja. Voittoina minulla oli syli
koivuhalkoja ja sika, jonka nimi oli Trine. Minä sain kokoon rahoja
enemmän kuin kukaan muu. Kaikki ostivat arpoja minulta, joka olin papin
tytär, ja niin oli Trinekin – se on, se oli pappilasta. Mutta kyllä
minä olinkin pannut parastani, sillä minä olin ripustanut paikkani
yläpuolelle ilmoituksen, johon oli maalattu mahtava etusormi ja
'Katsokaa tänne, Trine, maailman hienoin sika, voitetaan 20 äyrillä.
P.S.F.' Kirjaimet, ne olivat minun nimeni. Sen minä panin siihen,
jotta huomattaisiin, että sika oli pappilasta, sillä kaikki tietävät,
että minä annan nimet kaikille eläimille, sioille ja lampaille ja
siipikarjallekin. Minä se pyysin isää antamaan Trinen myyjäisiin,
ja siksi minä toki tahdoin kunniankin itselleni. Ja ihmisiä kihisi
minun ympärilläni. Trine ja minä ansaitsimme kaksi kertaa niin paljon
kuin kukaan muu myyjättäristä. Mutta ajatelkaa, sitten meidän oma
karjakkomme voitti sen, ja sitten isän piti ottaa Trine takaisin ja
antaa karjakolle rahaa sijaan. Mutta eikö ollutkin mukavaa, että sen
piti tulla takaisin pappilaan. 'On revient toujours à ses premiers
amours', kuten ranskalainen sanoo", sanoi Petra ylpeänä tiedoistaan.

"Niin, olihan se lystiä."

Maaherrattaren äänessä tuntui melkein olevan hiukan huvitettu sävy.

"Mitä arpoja minun pitää ottaa?"

"Mitä tahdotte. Minä en koskaan voita", sanoi maaherratar.

"Minä voitan", sanoi Petra voitonriemuisena. "Minä olen voittanut
housukankaan pojille ja villahameen ja viheriän lasisen kukkasmaljakon.
Minä olen varma, että voitan jotain teille molemmillekin."

Vilhelm Veyer tuli päivälliselle.

"Jos te tahdotte tulla myyjäisiin jo kello seitsemältä, niin minä voin
saattaa teidät sisälle", ehdotti hän. "Minun pitää olla kokouksessa
samassa talossa myöhemmin illalla.

"Voinko minä?"

Petra katsoi odottavaisesti maaherrattareen, ja maaherra kiiruhti
vastaamaan:

"Menkää te vain, lapsi. Minä tulen hyvin toimeen. Ja teille on hauskaa,
kun saatte Vilhelmin mukaanne, hän tuntee koko kaupungin."

Neljännestuntia ennen kuin heidän piti tavata, seisoi Petra
ylioppilasyhdistyksen talon luona odottamassa.

Ihmisiä, enimmäkseen nuorisoa, tulvi sisään. Parittain ja kolme yhdessä
puettuina liehuviin hattuihin ja ahtaisiin hameisiin. – Oletko hullu,
Mossik, tekikö hän niin? – Antakaahan kun minä kerron teille, mitä
hän uskalsi sanoa! Hän ei ole mitään erinomaista minun mielestäni!
– Hän – hän – hän surisi kaikessa heidän puheessaan. Nuoria herroja
asteli välinpitämättömästi, mahdikkaasti ohi – piti mennä ilahduttamaan
pikkutyttöjä hetkiseksi! Silloin tällöin automobiili tai ajuri, jossa
koristeltu ja hyvin kammattu rouva. Nuoria pareja, jotka antoivat
toisilleen loistavia silmäyksiä. Vanhempia pariskuntia, jotka kulkivat
toistensa rinnalla näkemättä toisiaan.

Petra seisoi aivan hiljaa ja katseli innostunein silmin.

Vilhelm Veyer pyörähti nopeasti esiin nurkan takaa.

"Ei mutta _olenko_ minä kuitenkin myöhästynyt, neiti?"

"Minä se aina tulen liian aikaisin", hymyili Petra. "Isoisä sanoi aina:
Mieluummin tuntia aikaisemmin kuin minuuttia liian myöhään."

"Kunpa meille sanomalehtimiehille riittäisi aikaa _sen_ säännön
noudattamiseen!" huokasi Vilhelm Veyer.

Jo portaissa joukko nuoria valkopukuisia naisia hyökkäsi heidän
kimppuunsa.

"Ostakaa minulta arpoja, niin pääsette ehkä ajelemaan Holmenkolleniin."
"Sata kruunua voitetaan kymmenellä äyrillä." – "Ei mutta Vilhelm,
sinäkö se olet? Sinun täytyy heti paikalla ostaa minulta arpoja, niin
voitat ehkä huvilan – sali, ruokasali, keittiö, arkihuone j.n.e. kaikki
samassa huoneessa, – hahaa – mutta täydessä kunnossa. Sinä voit kosia
Camillaa aivan heti."

"Vallan mahdotonta, Lilly", vastasi Vilhelm haudanvakavana, "olen
juuri sijoittanut viimeisen kuukauspalkkani kiinteään omaisuuteen –
kaulahuiviin ja kiiltonahkakenkiin – se riitti juuri".

_"Voitko_ sinä milloinkaan olla vakava – inhottava kun olet", letkautti
neiti hänen jälkeensä ja kävi toisen kimppuun.

Petra osti arpoja oikealta ja vasemmalta. Hän huomasi äkkiä, että
häneltä jo oli mennyt monta kruunua, ennenkuin hän oli päässyt ovesta
sisälle.

Paljon valoa ja äänten ja naurun sorinaa. Pitkien pöytien takana
istuivat vakavan iän saavuttaneet naiset hymyillen ja juhlanauhalla
koristettuina, edessään joukoittain sohvatyynyjä ja mattoja ja
hopeakoteloja ja nukkeja ja kaikenlaisia tavaroita. Niiden välillä
kuljeskelivat vaaleapukuiset tyttäret ja veljentyttäret ja tytärten
ystävättäret ja koettivat näyttää hyödyllisiltä.

Tahdotteko ostaa arpoja?

Petra osti iloisesti ja mielellään joka taholta. Hänen rahansa
hupenivat tavattoman nopeasti.

"Nyt meidän täytyy saada jotain syötävää, neiti Felber. Tanssi, jonka
ylempiin seurapiireihin kuuluvat naiset esittävät ja joka on illan
loistokohta, seuraa vasta parin tunnin perästä", sanoi Vilhelm Veyer ja
vei Petran pois suunnattoman suuren mantelikakun luota, joka arvottiin
samana iltana. "Sitäpaitsi en uskalla olla täällä kauemmin. Herttaiset
ystävättäreni nylkevät minut kokonaan."

Heille tarjoiltiin olutta ja makkaraa. Pöytänä heillä oli tynnyri, ja
heitä palvelivat lystinmoiset nuoret tarjoilijat, joilla oli valkeat
esiliinat yllään ja jotka sinuttelivat useimpia vieraita.

"Eikö tämä tynnyreiltä syöminen ole kodikasta ja hauskaa, neiti?
Sellaisessa kai ette ennen ole ollut mukana?" kysyi Vilhelm Veyer
hiukan suojelevaisesti.

"Olen, usein", sanoi Petra.

Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen – hän oli luullut Petraa aivan
kotinurkissa kasvaneeksi. Mutta mikä tyttölasta vaivasi? Eikö vierinyt
suuria pyöreitä kyyneliä alas hänen poskilleen?

"Eikö kaikki ole, niinkuin olla pitää?" kysyi Veyer vakavasti.

Petra nyökäytti päätään.

"On, paitsi että – että oli niin hauskaa, kun viimeksi söin tynnyriltä."

Vilhelm Veyer katsoi häneen taas. Niin, nainen on tosiaankin mutkikas
ja selittämätön. Kuka nyt olisi aavistanut, että tälläkin pienellä
jumalansanalla oli ollut kokemuksensa. Häntä melkein suututti.

"Anteeksi, jos kysyin liikoja", sanoi hän jäykästi. Silloin Petra
kääntyi hänen puoleensa pieni väkinäinen hymy huulillaan.

"Me joimme aina kahvia tynnyriltä, kun Maren kotona laittoi viinimarja-
ja karviaismarjaviiniä", sanoi hän.

Vilhelm Veyer istui hetken vaiti.

"Mahtaa tuntua omituiselta, kun on koti, jonne ikävöi. Minulla ei
koskaan ole ollut muuta kotia kuin eno Tuesenin – en ainakaan muuta
muista", sanoi hän hiljaa.

"Huh", sanoi Petra. Pieni lämpöinen käsi tarttui Vilhelm Veyerin
käteen. "Mutta – mutta siitä on teille se hyöty, ettei teidän tarvitse
matkustaa sieltä pois", hymyili hän. "Eikö ole kummallista maailmassa,
että juuri ne asiat, joista pitää eniten, panevat aina itkemään. Mutta
ehkä kaikki muut asiat ikäänkuin eivät pysty sitä tekemään. Mutta
on toki hyvä, ettei muista sitä kauan kerrallaan – sitä, mikä on
surullista."

Vilhelm Veyer ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa ja katseli pientä
voimakasta ruskeaa kättä, joka ikäänkuin suojelevasti piteli hänen
kättään. Vilhelm Veyer veti kätensä pois – nopeasti.

"Matka Bergenin rataa myöten, kandidaatti Veyer? _Voitteko_ vastustaa?"
houkutteli vaalea, solakka neiti, jolla oli tukkaa niin runsaasti, että
se olisi riittänyt kolmeksi luonnolliseksi tukkalaitteeksi.

"Olisin ehkä voinut vastustaa Bergenin rataa – mutta en teitä.
Huolimatta alituisesta taloudellisesta pulastani."

Vilhelm Veyer puhui hymyillen – mutta hymy ikäänkuin ei ulottunut
ääneen ja silmiin.

Petrakin otti kaksi arpaa.

"Minun pitää saada viisi äyriä takaisin", sanoi hän.

"Hyvänen aika, antakaa anteeksi."

Se sanottiin ivallisesti. Rahat laskettiin hitaasti äyri äyriltä.

"Hyvästi sitten, Veyer!"

"Hän aikoi peijata minua", sanoi Petra harmistuneena. "Hän suuttui, kun
minä huomasin sen."

Vilhelm Veyer hymyili.

"Myyjäisissä ei olla niin tarkkoja", sanoi hän. "Siellä koetetaan saada
ihmisiltä niin paljon kuin mahdollista."

"Peijaus on peijausta, koskekoon se sitten viittä äyriä tai viittä
kruunua – ja tapahtukoonpa se vaikka kapalolasten hyväksi – se on minun
ajatukseni."

"Te varmaankin elätte tarkasti kymmenen käskyn mukaan", nauroi Veyer.

"Kyllä. Noin suurissa piirteissä", vastasi Petra. "Sillä sen voivat
kaikki tehdä. Mutta hienomman sisällyksen mukaan on mahdoton elää –
ainakin minun on mahdoton. Minusta käskyjen pitäisi olla mitä ovat,
eikä mitään muuta, niin kaikki ihmiset voisivat elää niiden mukaan.
Varastamisen ja tappamisen ja sellaisenhan helposti voi jättää
tekemättä. Mutta tuo, ettei saa olla suuttunut kellekään ja että pitää
kääntää toinen poski päin, kun on saanut korvapuustin toiselle, ja
ettei saa pyytää tavaroita, joita kernaasti tahtoisi itselleen. Ei,
siihen minä en kykene", selitti Petra.

Vilhelm Veyer nauroi, niin että silmät ja hampaat loistivat.

"Ei siinä ole mitään nauramista. Minä puhun tosissani. Minä olen
sanonut sen isällekin, ja hän on melkein samaa mieltä kuin minäkin",
sanoi Petra harmistuneena.

Vilhelm Veyer katsoi kelloaan.

"Niinhän minäkin olen", nauroi hän, "minä vain en koskaan ole ajatellut
sitä – sillä tavalla. Mutta nyt minun ikävä kyllä täytyy jättää teidät.
– Vahtimestari!"

"Minulla on vielä koko joukko rahoja, niin että me voimme maksaa
_niillä_. On kai yhdentekevää, miten minä käytän ne – ja hänhän on
_teidän_ tätinne", sanoi Petra ja veti kukkaronsa esille.

"Siitä syystäkö, että minä sanoin itseäni vähävaraiseksi?"

Petra nyökäytti päätään.

"Niin, ettekö luule, että minä tiedän, minkälaista se on. Kotona meillä
ei melkein koskaan ole rahoja. Jos ei Maren pidä varaansa, kun isä saa
palkan, niin se on jo hävinnyt kaikille muille, ennenkuin me olemme
saaneet siitä hitustakaan. Mutta pyh, kyllä tulee hyvin toimeen ilman
rahoja", nauroi hän huolettomasti. "Olkaa hyvä."

"Te olette lystinmoinen pikku – te olette herttainen."

Vilhelm Veyer punastui – ja huomatessaan sen hän punastui vielä
enemmän, se kun ei ollenkaan kuulunut hänen tapoihinsa. Olihan hän
satoja kertoja sanonut kaikkia noita toisia herttaisiksi, ja se oli
aivan kuin olla pitikin. Mutta nyt hänestä äkkiä tuntui, kuin hänen
pitäisi selittää sanansa.

"Minä tarkoitan, että te olette niin kiltti. Ja rehellinen", sanoi hän.
"Mutta minä voin kyllä maksaa tämän loistoaterian, vaikkei minulle
olekaan suotu kovin suuria rikkauksia. Niin, nyt minun täytyy rientää.
Tuhat kiitosta tästä illasta."

Pari askelta otettuaan hän kääntyi takaisin.

"Minä voin luullakseni tulla teitä hakemaan ja saattaa teidät
raitiovaunulle, jos olette täällä vielä puoli tuntia."

"Ei kiitos. Kotiin minä kyllä hyvin voin mennä yksin", sanoi Petra.

"Ja sitten – sitten teidän ei pidä luulla, etten minä osaa muuta kuin
lörpötellä ja puhua pötyä ja sellaista. Minä en mielelläni tahtoisi,
että ajattelisitte niin."

Petra katsoi luottavaisesti hänen mustiin silmiinsä – ja pudisti hänen
kättään.

"Ei, hyvä ystävä. Onhan yhdentekevää, millainen joku on, kun kerran on
tultu ystäviksi. Eihän koskaan ajattele, millaisia ne _ovat_, joiden
kanssa on ystävä. Ja mehän olemme kovin hyvät ystävät, emmekö olekin?"

"Olemme. Kovin", sanoi Vilhelm Veyer vakavammin kuin hänen oli tapana.

Petra kulki ympäri ostellen arpoja. Hän katseli vanhaa tyylikästä
menuettiä, jota esitti neljä vanhanaikuisiin pukuihin puettua paria. Se
oli kaunis – hän taputti käsiään kuin hullu.

Kun hän tuli ulos, oli alkanut sataa tihuuttaa. Lyhdyt olivat sytytetyt
ja ne loistivat väräjävinä viiruina vesilätäköissä ja katukäytävän
märillä kivillä. Mutta puodit olivat suljetut ja pimeät.

Petra kääntyi Karl Johanille kulkeakseen puiston läpi. Hänen päähänsä
ei pistänytkään mennä raitiovaunussa – täällä kaupungissa täytyi
nauttia raittiista ilmasta, kun vain sai tilaisuutta siihen. Ja
vihreitä puita hän aina haki. Hän astui nopeasti eteenpäin pienessä
kireässä sinisessä kävelypuvussaan.

"Hyvää iltaa, neiti. Enkö saa tarjota teille sateenvarjoa."

Kookas herra astui takaa hänen rinnalleen.

Petra katsahti häneen – herra oli painanut pehmeän hattunsa niin syvään
silmille, että kasvot olivat varjossa.

"Tuhat kiitosta. Se oli kovin ystävällistä – hattuni tähden",
sanoi Petra, "niin, jos teillä on sama tie kuin minulla. Minä asun
Parkveienin varrella."

Se oli oleva hänelle hyvin mieluisaa. Neiti oli ehkä vieras täällä
kaupungissa? Eikö hän ehkä saanut tarjota käsivarttaan neidille?

"Ehei. Niin vanha en toki onneksi vielä ole. Kyllä minä voin kulkea
yksikseni", nauroi Petra.

Hän kertoi, että tuli myyjäisistä, ja puheli kävellessään niistä. Hän
ei huomannut, että herra kävi yhä harvapuheisemmaksi, kuta pitemmälle
he kulkivat puiston läpi.

Satoi nyt yhä rankemmin – hän piteli sateensuojaa vinossa Petran yli.

"Mutta tehän kastutte itse aivan kokonaan. Te olitte hirveän
ystävällinen, kun tulitte saattamaan minua, vaikkette tunne minua",
sanoi Petra kiitollisena.

Hän ei vastannut sanaakaan.

"Niin olisivat pojatkin tehneet, minun veljeni. Herman saattoi
Tomse-Annea koko kylän läpi kerran, kun Anne kuollakseen pelkäsi
ukkosta. Ehkä tekään ette ole täältä kaupungista?"

Herra mutisi jotain käsittämätöntä kaulukseensa. He olivat jo melkein
vahtikojujen luona, kun heidän takanaan kuului nopeita askelia.

"Hyvää iltaa, neiti Felber", sanoi ylioppilas Bortingin iloinen ääni.

"Kas tekö siinä olette! Niin kiitos, silloin ei teidän tarvitse –"

Ällistyneenä Petra kääntyi ympäri. Herra oli kadonnut hänen vierestään
– Petra näki vain sateenvarjon ja sen alla pitkät sääret, jotka
nopeasti kulkivat poispäin pitkin erästä puiston käytävää.

"Sepä oli omituinen ihminen, kun ei sanonut hyvästiä", sanoi Petra.
"Tuhat kiitosta sateenvarjosta", huusi hän herran jälkeen, niin että
kaikui.

"Kuka hän oli?" kysyi Per Borting.

"Mistä minä sen tiedän?" sanoi Petra rauhallisesti. "Se oli
ystävällinen herra, joka tarjosi minulle sateenvarjonsa ja tarjoutui
saattamaan minua, vaikkei hän tuntenut minua. Kyllä kaupungissakin on
paljon hyviä ihmisiä", sanoi hän ja hymyili.

Per Borting kulki ja katseli häntä sivultapäin omituinen ilme
kasvoissaan – ikäänkuin hän ei oikein olisi tiennyt, miten käyttäytyä.

"Niin, kyllähän he ovat koko lailla ystävällisiä", sanoi hän hetken
epäröityään. "Mutta – mutta kaikkihan eivät ole – sellaisia. Siksi
teidän ei pitäisi mennä ulos tähän aikaan, neiti Felber. Luvatkaa,
ettette tee sitä. Ei ainakaan täällä kaupungissa. Eikä yleensä
ollenkaan."

"Ei, luvata en kylläkään voi", nauroi Petra. "Sillä ajatelkaa, jos
minun kerran välttämättä täytyisi. Silloin en voisi, koska olisin
luvannut. Ja olenhan minä kertonut teille, että olen tottunut kulkemaan
niinkuin itse tahdon."

"Mutta kotona maalla kaikki tunsivat teidät", huomautti Borting.

"Eihän _se_ asiaa muuta. Näittehän itse, että ihmiset ovat yhtä
ystävällisiä, jos eivät tunnekaan minua", sanoi Petra turvallisesti. –
"Ei mutta miten kaunis neiti! Ettekö te nähnyt häntä? Hän, joka seisoi
tuolla kulmassa ja jolla oli paksut mustat kulmakarvat ja niin kaunis
punainen ja valkoinen iho. Ehkä hän ei tuntenut tietä, raukka. Emmekö
käänny takaisin auttamaan häntä?"

Per Borting tarttui äkkiä, tietämättä oikein itsekään mitä teki,
pieneen kylmään märkään käteen, joka oli ilman hansikasta. Hän katseli
innokkaita kasvoja ja loistavaa silmäparia, joka oli käännettynä häneen
päin. Hän ei sanonut mitään.

"Niin mutta ajatelkaa, jos hän on vieras täällä eikä löydä tietä",
intti Petra ja kääntyi katsomaan.

"No, nyt hän kysyi eräältä herralta", rauhoitti hän itseään.

Per Bortingin kasvoille ilmestyi hymy, mutta samassa hänen mieleensä
juolahti saksalainen runo – siinä sanottiin jotain, että Gott pitäisi
erhalten niin hold und rein und –

"Teidän pitää tulla mukaan puutarhaan", sanoi Petra innokkaasti ja
veti häntä hihasta. "Hän sanoi, ettei ollut sopivaa, että me seisoimme
kadulla ja puhelimme."

"Tokkohan tämä hänestä oikeastaan olisi parempaa."

Mutta hän astui kuitenkin pari askelta portista sisäänpäin – ei
päästänyt irti Petran kättä.

"Ettekö salli – neiti Felber, ettekö salli, että minä hiukan huolehdin
teistä", sanoi hän äkkiä, ja hänen äänessään ja silmissään leimahti
nuori lämpö.

Rehellinen, kirkas silmäpari antoi hänelle vastauksen.

"Kyllä, hirveän kernaasti. Tehän olette minun paras ystäväni, niinkuin
tiedätte. Mikä hätä minulla on. Nyt sekä te että kandidaatti Veyer
olette ystäviäni, ja viikon kuluttua tulevat molemmat pojatkin."

Hän päästi äkkiä Petran käden. Hänen kasvonsa synkkenivät.

"Kun teillä on Vilhelm Veyer, tarvitsette tuskin minua", sanoi hän
jäykästi, "hänhän on numero yksi kaikkien naisten silmissä."

"Minä en ole numeroinut teitä", sanoi Petra. "Mutta teidäthän minä
paremmin tunnen. Ja teidän kanssanne paraiten voin puhua kaikesta. Ja
sitten minä melkein tiedän, minkälaista kaikki on teidän kodissanne –
kertomuksienne mukaan. Ja te, te tunnette joka sopen meidän pappilassa."

"Niin", vastasi Per Borting lauhtuneena. "Sen kyllä teen. Mutta
luvatkaa, että aina puhutte minun kanssani kaikesta, sekä pahasta että
hyvästä. Etenkin pahasta."

"Minulle tuskin milloinkaan sattuu mitään pahaa", sanoi Petra
avomielisesti, "paitsi että minulla on kauhean ikävä kotia – kun
muistan sitä."

Hän räpytteli silmiään.

"Mutta luvatkaa kuitenkin, että puhutte _minun_ kanssani, pyydätte
_minua_ auttamaan itseänne, jos jotakin sattuisi – eikä Vilhelm
Veyeriä", sanoi Borting nopeasti ja hiukan hämillään.

"Kylläpä te olette kärkäs kuulemaan ikäviä asioita", sanoi Petra.
Mutta sitten hän lisäsi vakavammin: "Minä hyvin ymmärrän, mitä te
tarkoitatte. Iloisista asioista voi puhua kaikkien kanssa, mutta
pahoista voi vain puhua sellaisen kanssa, joka on mieltynyt –
johonkin." Viimeinen sana tuli hiukan erillään muista.

"Niin", sanoi Borting. "Otaksutaan siis, että minä olen mieltynyt –
johonkin. Ja te lupaatte siis, ettette kävele yksin ulkona iltaisin."

"Lupaan, te kiusankappale", nauroi Petra. "Ja sitten menemme yhdessä
konserttiin ylihuomenna?"

"Menemme. Varmasti."

"Siinäkin tapauksessa, että – joku toinen pyytäisi teidät mukaansa?"

"Oletteko tottunut siihen, että ihmiset teitä puijaavat?" kysyi Petra.

"En, mutta – kun oikein iloitsee jostakin, niin sattuu usein, että
se otetaan meiltä pois. Ja minä iloitsen kovasti, kun saan kuulla
musiikkia teidän seurassanne."

"Minua ei varmaankaan kukaan ole aikonut ottaa", sanoi Petra. "Mutta
jättäkää kaikki iloitseminen, kun ajattelette noin tyhmästi. Voi
sentään, te olette läpimärkä. Te olette vain pitänyt sateensuojaa minun
ylitseni. Te olette paras ihminen, minkä tunnen."

"Teistä äiti pitäisi äärettömän paljon", sanoi Borting ja punastui
samassa. "Niin, hyvästi sitten. Jos onni on hyvä, niin tavataan ehkä
huomisaamuna taas", sanoi hän kiireesti.

"Onni on kyllä hyvä. Hyvää yötä", huiskutti Petra ja meni sisälle.

Eteisen oven lukko rasahti.

Borting jäi seisomaan portin eteen, kunnes ei kuulunut mitään muuta
kuin sateen loiske kadulla ja sen rapina sateenvarjoa vasten.

Petran pöydällä oli kirje hänen serkultaan. Sen osoite oli muutettu
pappilassa. Siinä hän kirjoitti, että hän tuli kotiin viikon kuluttua
äidin ja isän kanssa, sillä hän oli väsynyt olemaan pensionikoulussa,
ja siinä hän myöskin kirjoitti, että äiti kirjoittaa tänään enolle ja
kysyy, eikö Finn tahdo tulla meille joulun jälkeen ja jäädä asumaan
meille ja käydä koulua, niin että nyt sinun ei tarvitse mennä siihen
paikkaan, josta kirjoitit, kun sinusta kerran on niin inhottavaa asua
kaupungissa.

Petra istui sängynlaidalla kirje kädessä ja silmät suurina ja
loistavina, kun Jenny tuli sisään katsomaan, oliko pesukannussa vettä.

"Oletteko saanut tietää jotain lystiä, neiti Febbeler?" kysyi hän ja
katseli Petran säteileviä kasvoja.

"Niin, Jenny, nyt minä voin säästää kaikki rahat, mitkä ansaitsen.
Ja silloin minusta pian tulee miljoonatar, tai miksi miljoonain
omistajattaret nimittävätkään itseään, ja silloin minä opettelen
laulamaan oikein kunnolla."

"Niin, laulu on kaunista", sanoi Jenny, "minä kuulin erään laulavan
Dovrehallenissa, kun täällä muutamana iltana olin siellä serkkuni
kanssa, ja hän lauloi niin ihmeen kauniisti, että voi sentään, ja hieno
hän oli, paljaskaulainen ja niin poispäin. Jos teistä vain voisi tulla
sellainen kuin hän!"

"Niin, jos minusta voisi tulla sellainen", sanoi Petra – hän istui
vaipuneena tulevaisuudenunelmiin.

       *       *       *       *       *

Syyssade oli alkanut oikein toden teolla. Kostea sumu nousi vuonolta.
Kaupunki oli kuin käärittynä harmaaseen villaan.

Tänäänkin satoi rankasti.

Vihreä lampunvarjostin jätti huoneen yläosan pimeään. Suuresta
koksiuunista kuului hiljaista rapinaa ja suhinaa.

Petra istui lämmöstä punoittavin poskin kirjansa ääressä, mutta
maaherra painautui kokoon ja värisi skotlantilaisen pleedin alla, joka
peitti hänen hartioitaan. Letta rouva kutoi ja kutoi. Maaherralla
oli polvillaan paperiveitsi ja kirja, jonka lehdet eivät olleet auki
leikatut. Hänen laiha valkea kätensä painoi turhaan veistä paperia
vasten – se oli aivan voimaton, ei kyennyt leikkaamaan.

"Eikö ole hemmetin harmillista", sanoi hän kiukkuisesti. "Ennen
maailmassa paperi oli ohutta ja kevyttä kuin höyhen. Kaikki huonontuu.
Nythän se on kuin punttinahkaa, niin raskasta ja sitkeätä. Eihän siihen
saa veistäkään pystymään."

"Koetanko minä?" kysyi Petra.

"Mitä joutavia. Osaatteko te paremmin?" sanoi hän.

Hän yritti vielä kerran – sitten hän lakkasi yrittämästä. Hetken
kuluttua hän taas katsoi kirjaan – ja sitten Petraan.

"Leikatkaa te kuitenkin, te pieni. Te istutte ehkä sopivammassa
asennossa. – Noin, kiitos vain. Onnistuihan se."

Maaherra vetäisi tuolinsa hiukan lähemmäksi lamppua, joka räikeästi
valaisi hänen kasvojaan. Ne olivat käyneet laihemmiksi, valkeammiksi,
terävämmiksi jo vain sinä aikana, jolloin Petra oli ollut siellä,
ajatteli tämä itsekseen. Hänen katseensa siirtyi maaherrasta
maaherrattareen. Kutomatyö oli vaipunut alas syliin, Letta rouva katsoa
tuijotti miehensä kasvoihin, ikäänkuin olisi nähnyt ne ensimmäistä
kertaa. Ja kalpeihin, välinpitämättömiin piirteisiin hiipi jotain –
tuskan ja neuvottoman avuttomuuden ilme, joka teki ne pehmeiksi. Hän
istui aivan hiljaa ja katseli, miten maaherran pää vaipui taaksepäin
tyynyjen varaan ja miten hänen joka kerta täytyi ponnistaa voimiansa
kohottaakseen sitä, kun hän jälleen tahtoi lukea. Harmaille, teräville
silmille laskeutui ikäänkuin harso. Sitten hän kumarsi päänsä alas ja
tarttui taas työhön – kutoi, kutoi, kutoi kuten ennenkin. Vain vielä
hermostuneemmin.

Petra katseli häntä – pari raskasta pisaraa tippui kutomatyölle, mutta
hän ei liikahtanut.

Petra nousi, haki jakkaran ja työnsi sen maaherrattaren jalkojen alle.
Hän ei huomannut sitä, ei sanonut mitään.

"Huh. Kylmä täällä lisäksi on. En ymmärrä minkälaiseksi tämä ilmastokin
on muuttunut", riiteli maaherra, "pitäisi oikeastaan nyt vielä olla
vähän kesäistä".

"Ehkä minä laittaisin jotain lämmintä?" ehdotti Petra innokkaasti.
"Ehkä olutjuustoa? Isoisä joi usein olutjuustoa, kun hän oli – oli
nuori", sammalsi hän vihdoin hämillään.

Maaherra käänsi päätään ja katsoi häneen. Kauan.

"Vai tunsitte te isoisänne jo silloin, kun hän oli nuori", sanoi hän
suu hiukan irvissä. "Olutjuustoa? Ei kiitos. Teidän isoisänne oli
sairas. Minä en ole sairas."

"Isä juo myöskin olutjuustoa, kun hän – kun on hyvin kylmä. Monet
terveet juovat olutjuustoa", intti Petra.

Maaherratar katsahti häneen lasiensa yli – hänen huulilleen ilmestyi
jotain hymyn tapaista.

"Niin, niin. No laittakaa sitten olutjuustoa, koska niin välttämättä
tahdotte", sanoi maaherra kiukkuisesti.

Petra katosi kiireimmiten.

"Mukava pikku tyttö, Letta", sanoi maaherra.

"Hänellä on epäilemättä hyvät puolensa", vastasi maaherratar, mutta
muisti samassa eilisaamuisen keskustelunsa Petran kanssa keittiössä –
ja hymyili todella. "Minä tarkoitan, hän on varmaankin kiltti kaikkine
omituisuuksineen", korjasi hän.

Petra tuli sisään kantaen höyryävää kannua ja kahta kuppia ja asetti
toisen rouvan eteen. Tämä teki torjuvan kädenliikkeen. Maaherra vei
vapisevin käsin teelusikan suuhunsa.

"Kas. Todellakin hyvää. Se ei ollut mikään hullu keksintö, pienokainen."

Hän joi vähän kerrallaan, mutta usein.

"Maistakaa tekin", kehoitti Petra. "Te tulette tavattoman lihavaksi
siitä. Ja sitten voisin ehkä tuoda voileipiä tänne, niin ei maah – ei
meidän tarvitsisi mennä ruokasaliin syömään illallista."

Petra iski silmää maaherrattarelle – hän nyökäytti päätään ja ojensi
Petralle kätensä.

Maaherra tahtoi aina välttämättä laahautua pöytään, "sillä kun ei ole
varsinaisesti sairas, pitää syödä pöydässä kuin säädyllinen ihminen"
– mutta kun hän sitten vihdoinkin oli istuutunut paikalleen, ei hän
tavallisesti voinut syödä mitään.

Petra tuli takaisin tuoden ohuita voileipiä, joista kuori oli leikattu
pois. Maaherra katseli niitä.

"Te varmaankin luulette, että minusta on tullut aivan pikkulapsi",
sanoi hän hiukan loukkaantuneena.

"Monet syövät mieluimmin kuoretonta ruokaa", selitti Petra. Ja maaherra
söi enemmän kuin oli syönyt pitkiin aikoihin.

Kun he olivat taluttaneet hänet makuuhuoneeseen ja saaneet hänet
asetetuksi sängynlaidalle, saattoi rouva Petran ovelle.

"Kiitos, neiti Felber", sanoi hän ystävällisemmin kuin Petra koskaan
oli kuullut hänen puhuvan.

"Ei kestä", sanoi Petra hämillään ja niiasi – se tuli niin aivan
odottamatta.

"Ja jos Vilhelm telefonoi konserttilipuista, niin sanokaa, etten
millään ehdolla tahdo jättää Tuesenia."

"Voi, menisitte vain."

Petra laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Tarvitsee kaikkein eniten jotain virkistävää, kun on alakuloinen,
sanoo isä."

Maaherran keppi kutsui kärsimättömästi, ja Letta rouva sulki oven
sisäpuolelta.

Petra järjesteli salia. Kello soi, ja Jenny hyökkäsi eteiseen.
Jenny oli aina altis ja palvelevainen, kun kandidaattia odotettiin,
"sillä voi taivas, miten kaunis kandidaatti on, oikein ihana siihen
kesakkoiseen nuorukaiseen verraten, joka kieppuu teidän kintereillänne
aamusin, neiti Febbeler. Mitä te hänestä, kun teillä on kandidaatti
silmien edessä joka ikinen päivä" – sanoi Jenny.

"Hyvää iltaa, kiitos eilisestä." Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen.
"Ovatko he jo panneet maata? Onko eno huonompi?" kysyi hän, kun Petra
osoitti makuuhuonetta merkiksi, ettei hänen pitänyt häiritä.

"Ei. Mutta nyt _rouva_ ymmärtää, miten sairas maaherra on", sanoi Petra
vakavasti. "Raukka. Hän muuttui niin kiltiksi, kun katseli maaherraa
– ja niin araksi ja pieneksi kasvoiltaan. Se on omituista, ihmiset
ikäänkuin astuvat ulos omasta itsestään eivätkä muista pitää itseään
silmällä, kun tapahtuu jotain jollekin, josta he pitävät. Maren muuttui
tavattoman hyväksi, kun – kun ei kaikki enää ollut vain hauskaa. Hän ei
riidellyt kokonaiseen viikkoon. Hän pyysi minua muuten sanomaan, ettei
hän tahtonut mennä konserttiin, hän ei tahtonut jättää Tuesenia."

"Vai eikö Maren tahtonut?" nauroi Vilhelm.

"Ei, hyi, olkaa kunnolla. Herratar", vastasi Petra hymyillen hänkin.

"Niin, siitä muistan. Kylläpä te olette oivallinen, kun ilmaisette
perheen salaisuudet. Tiedättekö kuka voitti sadankruununsetelin, joka
arvottiin myyjäisissä eilen? 'Herratar', olitte te kirjoittanut. Ja
sitten tämän talon osoitteen. Oli toki onni, että yksi lukemattomista
ystävättäristäni tiesi, että minä kutsun tätiä sillä nimellä, ja
kääntyi minun puoleeni. Ja minä olin jalo ja uhrauduin luonnollisesti –
annoin heidän uskoa, että minä olin sen kirjoittanut."

"Ei mutta nyt hän tulee iloiseksi! Tiesinhän minä, että voittaisin,
minä voitan aina", sanoi Petra säteilevänä.

"Surkuttelen teitä", sanoi Vilhelm Veyer. "Tiedättehän: onni pelissä,
onnettomuus rakkaudessa."

"Ei aina", nauroi Petra. "Meidän karjakko voitti huonekaluston suurista
arpajaisista, ja silloin kaksi miestä heti kosi häntä."

"Toivokaamme, että teillekin kerran sattuu se onni, että voitatte
huonekaluston."

"Ehei. Tällä iällä minulla ei enää ole sellaisia mielitekoja", sanoi
Petra. "Kun olin pieni, tahdoin mennä naimisiin ja saada kolmekymmentä
lasta, mutta nyt tahdon mieluimmiten oppia laulamaan."

"Kolmekymmentä! Herra auttakoon onnetonta elättäjää", sanoi Vilhelm
Veyer. – "Mutta laulusta puhuttaessa, nyt te tietysti tulette mukaan
herrattaren asemesta?"

"Kiitos, minä olen jo luvannut mennä ylioppilas Bortingin kanssa",
sanoi Petra. "Ja hän on niin tavattoman iloinen, kun saa minut
mukaansa."

"Tosiaanko! Mutta entä jos minä olisin vieläkin iloisempi?"

"Ei. Hän on iloisempi. Sillä hän pyysi _minua_ ensimmäiseksi."

"Ettekö te milloinkaan, kun teillä on ollut kutsut kotona, ole kutsunut
jotain toista, jonka te yhtä kernaasti, niin, ehkä kernaammin tahdoitte
luoksenne, jos joku, joka teidän oli _täytynyt_ kutsua, oli estetty
tulemasta?" kysyi Vilhelm Veyer.

"Me pyysimme aina ensimmäiseksi ne, jotka _mieluimmiten_ tahdoimme
luoksemme", sanoi Petra järkähtämättömästi.

"Borting?" sanoi Vilhelm Veyer. "Onko hän ruma, kesakkoinen poika?"

"Ei. Hänellä on muutamia kesakoita, mutta hän on hyvin kaunis", vastasi
Petra varmasti.

"Silloin kai se on joku toinen. Se, jota minä tarkoitan, on kaikkea
muuta kuin kaunis."

"Minun on", sanoi Petra.

"Teidän."

Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen.

"Niin. Minä en omista häntä kokonaan", nauroi Petra. "Mutta hiukan. Hän
on minun paras ystäväni."

"No niin ollen", sanoi Vilhelm Veyer hiukan jäykästi. Makuuhuoneessa
soitettiin kelloa. Sieltä kuului omituista ähkymistä.

He hyökkäsivät molemmat sisälle. Maaherra istui vuoteessaan suuressa
hengenahdingossa. Letta rouva, joka tuki häntä, oli punainen
ponnistuksesta. Petra meni varpaillaan sisään ja työnsi hänet hiljaa
pois ja asettui hänen paikalleen.

"Minä olen vahvempi", sanoi hän.

Ja Letta rouva salli sen tapahtua ja istuutui sängynlaidalle pidellen
valkeaa, kylmää kättä omassaan. Sillä aikaa Vilhelm Veyer meni
soittamaan lääkärille.

Vähitellen kohtaus meni ohi ja maaherra vaipui uupuneena Petran
käsivarsien nojaan.

"Onko tämä nyt loppu, Letta", kuiskasi hän hetken perästä.

Ei kukaan vastannut. Hetken kuluttua kello soi. Lääkäri tuli. Hän tutki
valtimoa ja sydäntä, määräsi jotain helpottavaa. Maaherra makasi hiljaa
vuoteessaan.

"Saako hän nousta vuoteesta, tohtori, se rasittaa häntä niin kovasti,
mutta hän tahtoo välttämättä itse", kysyi Letta rouva salissa.

"Antakaa hänen vain tehdä mitä hän haluaa. Syödä mitä hän tahtoo. Se
ei mitään asiaan vaikuta – nyt", vastasi lääkäri – tumma herra, jolla
oli silmälasit ja kova kiire, ja joka oli vanhan hyväntahtoisen tohtori
Sonderbergin viransijaisena.

"Mitä hän sanoi, Letta?" kysyi maaherra, kun rouva tuli takaisin sisään.

"Hän sanoi, että sinä saat nousta vuoteesta, jos tahdot. Tai maata –
niinkuin tahdot", kuiskasi Letta rouva masentuneena.

"Se merkitsee, että on yhdentekevää mitä teen", kysyi sairas.

Hiljaisuus.

"Eno", alkoi Vilhelm Veyer.

"Ss. Vastatkaa minulle, te pieni. Te olette rehellinen. Pitääkö minun
kuolla nyt – pian?"

"Kyllä. Kai teidän pitää", vastasi Petra tyynesti ja selvästi.

"Ei, ei suinkaan, Tuesen", sanoi rouva kiireesti – ja katsoi aivan
onnettomana Petraan.

Maaherra loikoi hetken ääneti.

"Luuletko, että se siitä paranee, jos en minä sitä tiedä", sanoi hän
sitten hiukan ivallisesti. Mutta ääni oli heikko ja katkonainen.

"Laulakaa minulle joku laulu", sanoi hän hetken kuluttua.

Letta rouva istui ja piteli hänen kättään.

Petra ja Vilhelm Veyer seisoivat sängyn jalkapäässä, kalpeina ja
vakavina. Petra oli vaistomaisesti tarttunut Veyerin käsivarteen. Hän
loi kysyvän katseen Letta rouvaan, kun maaherra pyysi laulua. Rouva
huokasi. "Mitä minä laulaisin?" sanoi Petra hiljaa Vilhelm Veyerille.

"Nach Frankreich zogen zwei Grenadier, on enon mielilaulu", kuiskasi
Veyer, "mutta minä en ole varma, eikö hän tarkoita virttä. Hän on niin
arka puhumaan sellaisista asioista."

Petra nyökäytti päätään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui huoneessa Griegin: "Den store
hvite flok vi se", täyteläisesti, puhtaasti ja lämpimästi. Petra
katseli ylöspäin ja lauloi itsetiedoton, harras ilme kasvoissaan. Oli
ikäänkuin nuo kasvot olisivat käyneet aivan tyhjiksi – ääni ja silmät
vain elivät.

Letta rouva kumarsi päänsä syvälle sairaan käden ylitse. Sairas käänsi
kasvonsa Petraan päin ja katsoi häneen.

"Te pieni", sanoi hän vain – sitten hän sulki silmänsä. Mutta Vilhelm
Veyer tuijotti ruskeisiin, kirkkaisiin lapsenkasvoihin, ja ääni ja
sanat veivät hänet mukanaan kauas, kauas taaksepäin ajassa. Hän seisoi
pienenä poikana pidellen eno Tuesenia kädestä ja katseli, miten kukilla
koristettu kirstu kannettiin ulos eräästä huoneesta – hänen äitinsä
kirstu.

Kun laulu vaikeni, kumartui hän suutelemaan pientä kättä, joka lepäsi
sängynpylväällä – sitten hän nopeasti meni ulos saliin.

Letta rouva istui yhä kumarassa – ei oikaissut ruumistaan.

Mutta maaherra makasi silmät suljettuina ja hengitti tyynesti ja
keveästi.

Hän nukkui.

       *       *       *       *       *

Aamuaurinko korkealla, sinisellä taivaalla. Kuivat harmaat kadut, joita
myöten aamuvirta jo vähitellen alkoi valua sisäkaupunkiin päin.

"Te näytätte niin juhlalliselta tänään. Ja minulla on juuri niin
omituinen uutinen teille, neiti", sanoi Per Borting – hän seisoi
leipomon edustalla odottamassa, kun Petra tuli ulos.

"Hän elää varmaankin vain muutaman päivän enää", sanoi Petra ajatukset
toisaalla. "Veyer on ollut meillä yötä ja tänään hän muuttaa meille,
sillä hän ei tahdo sairaanhoitajatarta, ja se on minusta järkevää,
sillä ei kukaan outo, joka ei ole tottunut potilaaseen, voi tietää,
mitä potilas kulloinkin juuri tarkoittaa. Isoisä kysyi kaiken aikaa,
eikö höyrylaiva voinut kulkea muualle kuin sinne, missä hän makasi,
ja he luulivat, että hän houraili. Mutta minä ymmärsin heti, ettei
hän sietänyt kuulla, miten salin iso kello tikitti – vain siksi, että
minä paraiten tunsin isoisän. Ja hän sanoo myöskin joskus kummallisia
asioita, kun hän ei muista."

"Hyvä, että minä jo tunnen teidän puhetapanne siksi hyvin, että voin
eroittaa, mikä _hän_ kulloinkin on kysymyksessä", vastasi Per Borting.
"Sehän oli kovin surullista. Mutta voitte kai te kuitenkin tulla
konserttiin?"

_"Täytyyhän_ minun melkein, kun hän on minun ystävättäreni, eikö
teistäkin? Ja isä sanoo aina, etteivät ihmiset koskaan tarvitse
niin paljon rohkaisua kuin silloin, kun heille on sattunut jotain
surullista. Etenkin musiikkia. Niin että kyllä kai minä tarvitsen sen
konsertin. Mutta jos hän pyytää minua jäämään kotiin laulamaan, niin
minun täytyy jäädä – rohkaistakseni _häntä_ siis. Sillä _hänelle_ minä
tuskin voin antaa huuliharppua."

"Huuliharppua?" kysyi Per Borting kauhistuneena.

"Niin. Sen isä sai. Minä olin isoisän luona, kun pikku veljeni kuoli,
kauan sitten. Ja kun minä olin kotona hautajaisissa, puhui isä juuri
noin musiikista. Silloin minä ostin huuliharpun ja kirjoitin, että
hän voi käyttää sitä, kun hän oli eniten suruissaan. Ja silloin isä
kirjoitti takaisin, että hän oli nauranut ensimmäisen kerran Leifin
kuoleman jälkeen – niin että mitä hän oli sanonut musiikista, piti siis
paikkansa."

"Oletteko aina ollut tuollainen?" kysyi Per Borting ilmeistä ihailua
äänessään.

"Paljon pahempi", nauroi Petra. "Mutta uutinen? Sen te olette
unohtanut."

"Minä olen kulkenut tässä ja koettanut arvailla, minkä vaikutuksen se
mahtaa tehdä teihin", sanoi Borting ja katsoi uteliaasti häneen. "Isä
hakee papiksi teidän kotipitäjäänne."

Petra pysähtyi ja tuijotti Per Bortingiin omituisen näköisenä.

"Hakeeko teidän isänne _meidän_ virkaamme?"

"Hakee. Äiti on ollut heikko viime aikoina. Hän tarvitsee vuori-ilmaa
ja kuusimetsää, sanoo lääkäri. Ja isällähän on hyvän papin maine",
sanoi hän hiukan ylpeästi, "eikä sinne ole paljonkaan hakijoita, niin
että kyllä kai hän sen saa. Mutta mitä te siitä sanotte?"

"Minä", sanoi Petra ja kulki hetken mietteissään. Sitten hän käänsi
loistavat kasvonsa Bortingia kohti.

"Mutta silloinhan koti yhä edelleen on koti. Sillä teidän äitinne ja
isänne luo kai voin mennä niin usein kuin tahdon? Ja minä voin neuvoa
teille lammen ja kaikki muut hauskat paikat. Voi, minä olen niin
iloinen. Sillä ajatelkaa, jos sinne olisi tullut joku toinen pappi,
kuten esimerkiksi paksu Hviid, joka vain istuu ja maiskuttaa huuliaan
ja kädet vatsallansa pyörittelee peukalojaan toistensa ympäri. Tai
Saeterstoen, jolla on rasvainen tukka ja viheriät hampaat ja joka vain
puhuu siitä, miten huonoja ihmiset ovat. Eikö _huono_ ole inhottava
sana? Se ei merkitse edes niin paljoa kuin että he jaksaisivat olla
oikein pahoja. Se on ikäänkuin kaikkein alhaisin luokka, jonka määränä
on ryömiä vatsallaan ja syödä maan tomua koko elämänsä ajan. Niin
_minusta_ tuntuu."

Borting nauroi.

"Joka tapauksessa minä olen hyvin iloinen, koska _te_ olette iloinen."

"Ajatelkaa, että te ja minä vastedes ajattelemme samaa paikkaa, kun
suljemme silmämme, ja ikävöimme samoja paikkoja", sanoi Petra, "en
kenenkään kanssa mieluummin tahtoisi pitää niitä yhteisinä. Mutta
joskus hän saa housunnappeja kirkkohaaviin – teidän isänne. Maren kyllä
osasi käyttää niitä."

Per Borting kulki eteenpäin aivan tulipunaisena siitä syystä, ettei
Petra kenenkään kanssa mieluummin tahtonut pitää niitä yhteisinä.

"Kiitos", sanoi hän lämpimästi. "Älkää pettäkö tänä iltana", huusi
hän sisään, kun Petra jo seisoi ovella ja heilutti ranskanleipäpussia
jäähyväisiksi.

"Kun Tunturihiiri haluaa jotakin, ei ole sitä voimaa, joka hänet
pidättäisi, sanoi isoisä aina", nauroi hän takaisin ja livahti sisään.

Vuoteessaan makasi maaherra ja hengitti niin raskaasti, niin raskaasti,
ja puoleksi avoimesta suusta tunki vingahteleva ääni. Nenä kohosi
kasvoista terävänä kuin veitsi, suu oli sinertävä.

Kuivina ja keltaisen valkoisina kuin norsunluu hapuilivat kädet
peitteellä.

Sanoja tuli ikäänkuin kaukaa. Muutamat olivat yhtäjaksoisia, toiset
taas hajanaisia.

"Isä", mutisi hän. "Isä sanoi."

Sitten hän loikoi kauan silmät suljettuina.

"Se on havaittu oikeaksi. Niin se oli, niin. Oikeaksi. Niin."

Tuskallinen ilme tuli valkeihin luiseviin kasvoihin. Hän vaikeroi.

"Riisukaa minulta ahtaat kengät, sanon minä. Riisukaa ne", sanoi hän
kiivaasti.

"Sinullahan ei ole mitään kenkiä jalassa, rakas ystävä", rauhoitti
maaherratar. "Sinullahan on vain pehmeät yösukkasi yllä."

Letta rouva istui sängynlaidalla silmät punaisina ja silitteli valkeita
hapuilevia käsiä.

Mutta Petra nousi paikaltaan. Hän oli istunut alaslasketun uutimen
vieressä ja tuijottanut väsynyttä päätä, joka tapaili lepoa asettumalla
milloin toiseen asentoon, milloin toiseen.

Petra pisti lämpimät kätensä peitteen alle ja hieroi kudottuja sukkia
varovaisesti. Tuntui kuin olisi niissä ollut vain ohut luuputki.

"Nyt ovat kengät riisutut", sanoi hän.

"No niin. Näetkö nyt", sanoi maaherra helpottuneena. "Kiitos,
Lettaseni." Hän puhui katkonaisesti ja kuiskaten.

"Minä olen _täällä_, Tuesen", sanoi rouva. "Neiti Felber se sinun
jalkojasi hieroo."

"Niin." – Hän makasi siinä raukeana.

"Te pieni", sanoi hän hetken kuluttua.

"Täällä minä olen", sanoi Petra. "Tahdotteko ehkä, että minä laulan?"

Maaherra makasi kauan ääneti. Taas tulivat kouristukset. "Ai – ai – ai.
Että pitääkin olla niin tukalaa päästä matkaan."

"Laulaa?" sanoi hän hetken kuluttua. "Kun hän välttämättä tahtoo, niin.
– Laulakaa, sanon minä", jatkoi hän äkkiä käskevästi. "Laulakaa se
laulu."

Ja Petra asettui seisomaan sängyn jalkapuoleen ja lauloi taas: "Den
store hvite flok."

"Kas niin", sanoi maaherra, kun hän oli lopettanut. "Kas – niin. Sievä
laulu."

Hän makasi ikäänkuin olisi nukkunut.

Vilhelm Veyer tuli takaisin ja asettui paikalleen vuoteen ääreen.

Lääkäri tuli. Tunnusteli valtimoa. Meni.

"Ei kestä enää kauan", sanoi hän Vilhelm Veyerille eteisessä. Ja
Vilhelm Veyer tuli sisään ja kuiskasi jotain Letta tädille, joka
nyökäytti päätään.

"Tahdotko puhua papin kanssa, Tuesen?" kysyi hän ja kumartui sairaan
puoleen.

Sairas aukaisi silmänsä. Tuskaiset silmät, jotka eivät mitään nähneet.

"Onko – niin myöhäistä?" kuiskasi hän. Hän tuijotti ulos tyhjyyteen.

"Niin", sanoi hän hetken kuluttua. "Hän voi tulla. Jos häntä haluttaa."
Hän tuli.

Laiha harmaapartainen mies, jolla oli kovat kasvot ja kovat silmät
silmälasien takana. Hän jäi yksin huoneeseen sairaan ja maaherrattaren
kanssa.

Ulkopuolella seisoivat Petra ja Vilhelm Veyer. He kuulivat hänen
rukoilevan korkealla äänellä ja selvin sanoin. Yksitoikkoisesti ja
kauan. Sitten syntyi hiljaisuus.

Petra oli tarttunut Vilhelm Veyerin käteen ja puristi sitä kovasti.
Hänen kasvonsa olivat valkeat.

"Kuulkaa", kuiskasi hän Veyerille, "hän puhuu vain ilkeästi – suuresta
syntisestä ja tuomiosta ja osoita minulle uskosi teoillasi. Eihän hän
enää voi tehdä mitään tekoja – hänenhän vain täytyy uskoa. Minä saatoin
nähdä sen papista. Hän on paha, kova mies."

Petran käsi vapisi. Vilhelm Veyer katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei
koskaan ollut nähnyt tyttöä näin kiihottuneena.

"Ajatelkaa, jos hän vain sanoo yhden ainoankaan sanan, jota _hän_
sitten siinä maatessaan ajattelee ja muistaa", sanoi Petra. "Minun
täytyi kerran myöhään illalla kyyditä isä takaisin kuolevan luokse,
sillä isä katui jotain, jonka oli sanonut ja joka oli liian ankaraa.
Ja isä kun kuitenkin on niin hyvä. Ja vaikka hän oli juopporalli,
joka pieksi vaimoaan. Mutta maaherrahan on vain hyvä. Ja hän on niin
peloissaan."

"Peloissaan?"

Ovi aukeni.

Pappi tuli ulos. Maaherrattaren itkettyneet kasvot näyttäytyivät ovessa.

"Letta. Älä jätä. Minua yksin", pyysi heikko ääni huoneesta.

Maaherratar antoi toisille merkin, että he saattaisivat papin ovelle,
ja jäi huoneeseen.

Pappi ei pitänyt kiirettä. Hän tunsi Vilhelm Veyerin rippikouluajoilta
ja hänen sanomalehtitoimintansa kautta. Hän jäi seisomaan puhellen
jokapäiväisistä pikkuasioista.

Vilhelm esitti.

Kun hän katsoi Petraan, pelästyi hän.

Petran silmät loistivat, mutta aivan toisin kuin tavallisesti. Hänen
huulensa värähtelivät, ja hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän katsoi
pappia kasvoihin.

"Te – te olette säikäyttänyt hänet – ja nyt, kun hänen pitää kuolla.
Kuulitteko. Hän ei uskaltanut olla yksin. Te ette ole mikään hyvä
pappi. Ei mikään oikea pappi. Hyi sentään!"

Sanat tulivat katkonaisina Petran suusta, ja sitten syöksyivät
kyyneleet esiin.

Pappi otti askeleen eteenpäin. Silmät kiilsivät terävinä ja harmaan
kylminä silmälasien takaa.

"Mitä te siinä sanotte? Te – – ."

Mutta ennenkuin pappi ehti jatkaa, oli Vilhelm Veyer kääntänyt Petran
pään puoleensa ja painanut sen takintaitettaan vastaan. Hän piti
käsivartensa suojellen hänen ympärillään.

"Hän – pitää niin paljon enostani. Ja hän – on varmaankin tottunut niin
paljoon rakkauteen", sanoi hän puolustellen.

Hän kumarsi jäykästi. Pappi löysi itse tien ulos.

Petra nyyhkytti yhä mieli järkkyneenä nojaten Vilhelm Veyerin
paidanrintaa vasten – se oli aivan märkä.

Hän seisoi kasvot ihan tummanpunaisina ja katseli pientä ruskeaa päätä.
Vilhelm Veyer ei ensimmäistä kertaa pitänyt tyttölasta sylissään, mutta
nyt hän ensi kertaa ei tietänyt, miten hänen piti sellaista kohdella.
Hän tunsi lämpimän pikku olennon, joka vapisi liikutuksesta, seisovan
lujasti painuneena häntä vasten. Hän tunsi, että jos Petra seisoi noin
vielä hetken, oli hän, Veyer, menettävä järkensä ja suuteleva häntä.
Eihän hän myöskään voinut työntää häntä luotaan ja juosta pakoon, niin
kauan kuin hän seisoi siinä epätoivoisesti itkien.

Mutta kun Petra sitten äkkiä kohotti päänsä ja katsahti häneen,
kasvot kuumina ja märkinä, mutta entisen säteilevän hymyn ja entisten
hilpeiden silmien valaisemina, ja sanoi: "Saipa hän toki kuulla sen. Ja
kiitos, että te autoitte minua" – silloin Vilhelm Veyer ei enää voinut
pidättäytyä. Hän kumarsi kasvonsa aivan ruskean samettiposken luo. Ja
sitten hän suuteli häntä – se oli vino pieni suudelma, joka sattui
toiseen suupieleen.

"Rakas pikku Petra", kuiskasi hän lämpimällä äänellä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Petra oli irtautunut hänen sylistään.
Ulkona ovesta. Poissa.

Vilhelm Veyer jäi seisomaan katsellen ovea. Hän pyyhkäisi kasvojaan.
Herrajumala, mitä tämä oikeastaan oli? Olihan hän ennen suudellut
useitakin ilomielisiä ystävättäriään – ilman että se seikka oli
tuottanut hänelle tunnonvaivoja. Tiesihän hän varsin hyvin, ettei
_hän_ ollut ainoa – että he ottivat asian yhtä keveältä kannalta kuin
hän. Kun he puolestaan eivät olleet sen parempia, eikö silloin ollut
luonnollista, että soi itselleen sen pienen huvituksen?

Mutta oliko hän milloinkaan, paitsi ehkä kaikkein ensimmäisen kerran,
jäljestäpäin ikäänkuin tuntenut tehneensä jotain, jota ei olisi pitänyt
tehdä, antanut lupauksen, joka oli pidettävä, jos ei hän omissa
silmissään olisi halpamainen nulikka? Ei milloinkaan ennen.

Eikä hän kuitenkaan toivonut sitä tekemättömäksi. Hän seisoi hetken
paikallaan. Sitten hän astui varpaillaan huoneen poikki, aukaisi
varovaisesti sairaanhuoneen oven ja hiipi sisään puolihämärään.

Petra oli hyökännyt huoneeseensa. Nyt hän vanhan pikkutyttötapansa
mukaan loikoi vatsallaan vuoteella kasvot painettuina käsivarsia
vasten. Silloin tällöin hän pontevasti potkaisi sängyn jalkapäätä, niin
että ryskähti.

Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Hän oli morkannut papin pahanpäiväiseksi. Ja pahinta oli, että hän oli
tavattoman tyytyväinen itseensä sen asian vuoksi. Marenista se olisi
hyvin, hyvin suuri rikos. Mutta isä? Isän mielestä hän vain olisi
tehnyt oikein, sillä isä oli vain rakastavainen ja hyvä ja puolusti
kaikkea. Mutta ehkä hän olisi puolustanut pappiakin? Ehkä hän ei olisi
pitänyt siitä, että Petra sanoi tuon kaiken papille? Petra kävi äkkiä
epävarmaksi. Ja Vilhelm Veyer, mitä hän itse asiassa ajatteli? Hän oli
ollut hirveän hyvä, kun oli puolustanut häntä. Hänhän oli sanonut.

Äkkiä Petra kohotti päänsä – nousi istumaan polvilleen vuoteeseen ja
tuijotti kauhistuneena ilmaan.

Vilhelm Veyer oli suudellut häntä. _Suudellut_ häntä! Eikä hän ollut
sukua hänelle.

Petra tarttui molemmin käsin päähänsä.

Ei kai hän –? Ei kai hän nyt ollut kihloissa Vilhelm Veyerin kanssa?
Olihan niin, että kun oltiin täysikasvuiset eikä oltu sukua toisilleen
ja suudeltiin toisiaan, niin oltiin kihloissa?

Petra hypähti ulos sängystä kuolettavan kauhun valtaamana. Itse
suudelma ei ollut tehnyt häneen huomattavaa vaikutusta – hän oli
tottunut siihen, että veljet aina suutelivat häntä hyvää yötä
sanoessaan. Se oli vain herättänyt hänet huomaamaan, että hän seisoi
ja itki nojaten paidanrintaa vasten. Mutta nyt, kun hän ajatteli,
mitä se saattoi merkitä, hän joutui säikähdyksestä aivan suunniltaan.
Entä jos Vilhelm Veyer nyt saattoi pakottaa hänet menemään naimisiin
kanssaan? Entäpä jos! Maaherra ja pappi ja kaikki muu unohtui tämän
kauhean ajatuksen herätessä. Ja Vilhelm Veyer, josta hän piti niin
tavattoman paljon, muuttui äkkiä suureksi ja kauheaksi kiveksi hänen
tulevaisuutensa tiellä.

Jenny ilmestyi ovelle.

"No mutta jopa nyt, vaivaako teitä mikään, neiti Febbeler, te olette
niin lystinmoisen näköinen", kysyi hän. "Ettekö tahdo päivällistä –
aika on jo kauan sitten ohi?"

Petra seisoi ja katseli häntä.

"Kuulehan, Jenny. Ovatko ihmiset kihloissa, kun he suutelevat
toisiaan?" kysyi hän jännittyneenä.

"Se riippuu asianhaaroista. Pitäisi kai heidän mieluimmin olla",
hihitti Jenny.

"Mutta. Jos. Jos joku esimerkiksi suutelisi minua. Täytyisikö minun
silloin olla kihloissa hänen kanssaan?"

Jenny hihitti pakahtuakseen.

"Sanokaahan – kumpi niistä se on, neiti Febbeler?" nauroi hän. "Jos
se on se kesakkoinen, niin minä kyllä melkein luulen, että sillä
on vakavat aikeet, se on niin totisen näköinen. Mutta jos se on
kandidaatti, niin minä luulisin, että se on vain pilaa. Sitäpaitsihan
voi purkaa samassa", lisäsi hän rauhoittavasti, "teidän ei tarvitse
pelätä."

Petra kuuli hänen äänekkäästi hihittävän vielä käytävässäkin.

Hän tunsi tavatonta helpotusta.

Purkaa. Niin, tietysti. Siitä siis ei tarvinnut välittää hitustakaan.
Hän meni peilin luo, huuhtoi itkettyneitä silmiään, vetäisi kerran
hiusharjalla pään yli – ja meni sisään.

Hän hiipi sisään sairaanhuoneeseen.

"Menkää te syömään", sanoi hän Letta rouvalle, "minä istun täällä, niin
kauan kuin hän nukkuu."

Letta rouva pudisti päätään, mutta Vilhelm Veyer vei hänet väkisin
mukaansa.

"Sinun täytyy syödä, täti, muuten et jaksa valvoa."

Petra istuutui hiljaa vuoteen ääreen.

Maaherra alkoi liikahdella ja mutista katkonaisia sanoja.

"Ei kukaan", kuiskasi hän. "Ei kukaan. Ole kylliksi hyvä." Sitten hän
makasi hetken hiljaa. "Auta, äiti", sanoi hän tuskan valtaamana.

"Siinä ei ole mitään pelkäämistä", sanoi lämmin ääni hänen vieressään.
"Kaikki ovat kylliksi hyviä. Te olette kylliksi hyvä. Isä on sanonut
sen. Ja isä on pappi. Ei se ole vaarallista. On vain suloista päästä
kaikesta, joka vaivaa."

Maaherra liikutti päätään ikäänkuin nyökäyttääkseen sitä, mutta ei
jaksanut. Mutta hänen kasvoihinsa tuli rauhallinen ilme.

"Äiti", sanoi hän pari kertaa, "äiti" – mutta se oli vain kuin
hengähdys.

Petra meni sisälle toisia noutamaan.

He seisoivat vuoteen ääressä. Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen,
ikäänkuin se olisi ollut itsestään selvä asia. Petra ei huomannut
sitä – hän seisoi katsellen valkeita kasvoja, näki, mitenkä harmaa
varjo laskeutui niille. Hitaasti. Ylhäältä alas. Ikäänkuin käsi olisi
sivellyt piirteitä tehden ne sileiksi. Ne jäykistyivät vähitellen.

Ei muuta enää. Ainoastaan Letta rouvan hillitön itku.

Ja hiljaisuus laskeutui yli talon.

       *       *       *       *       *

Tuli jo pimeä. Ja tuuli niin, että katulyhtyjen liekit leimuelivat.
Kello oli pian seitsemän.

Petran sääret liikkuivat kuin rummunpalikat pitkin Parkveieniä. Tuuli
tuli takaa ja kääri ahtaan lyhyen hameen hänen ympärilleen. Hän tarttui
kiinni hattuun ja piti selkänsä tanakkana, ettei tuuli kaataisi häntä
kumoon.

Kulman ympäri. Ylös pitkin Haegdehaugsveieniä. Lähellä Majorstuenia hän
kääntyi sivukadulle ja pysähtyi sitten puuhuvilan eteen, jossa näkyi
valoa parista vinninikkunasta.

Hän seisoi hetkisen ja katsoi ylöspäin – niin, täällä sen täytyi olla.
Tuulenpuuska työnsi hänet eteenpäin – hän hapuili portaita ylös, näki
hämärässä nimikortin ovella – kolkutti.

Muuan herra aukaisi – Petra näki hänet vain epäselvästi pimeässä.

"Minä – en voi tulla teidän kanssanne – ikävä kyllä", tokaisi Petra.

"Valitan suuresti. Olittepa te herttainen, kun kiipesitte tänne ylös
sanomaan sen minulle", vastasi outo, naurunsekainen ääni. "Mutta jos
teillä ehkä on samanlaista asiaa ylioppilas Bortingille, niin hän asuu
tuossa vastapäätä. Odottakaa vähän, minä hankin valoa."

"Ei kiitos. Minä näen", vastasi Petra nopeasti ja kääntyi vastapäätä
olevalle ovelle. Sitä raotettiin, ja valoa tunki ulos.

"Enkö ollutkin kuulevinani teidän ääntänne täältä ulkoa", sanoi Per
Borting ällistyneenä.

"Niin, minä menin väärän herran luo", sanoi Petra.

"Tuhat kiitosta. Sangen ystävällistä", nauroi ääni toiselta puolelta,
ja ovi suljettiin.

"Minä en voi."

"Ettekö voi?"

Per Bortingin pettymys oli niin suuri ja ilmeinen, että Petraa oikein
säälitti.

"Hän on kuollut. Nyt iltapäivällä", sanoi hän hiljaa. "Minä juoksin
tänne, ettette tulisi meille."

"Niinkö", sanoi Borting vain. "Olkaa hyvä ja istukaa", muisti hän
sitten.

Petra istuutui nojatuolin käsipuulle. Lamppu valaisi selvästi hänen
kasvojaan. "Te olette aivan toisenlaisen näköinen kuin tavallisesti.
Tämä on varmaankin koskenut teihin kovasti", sanoi Borting
osaaottavaisesti.

"Eipä niinkään. Onhan vain hyvä, ettei hänen enää tarvitse kärsiä eikä
olla riippuvainen toisien avusta. Ja on itsekästä surra, kun joku
kuolee. Minulla on toinen, pahempi huoli."

Borting katseli häntä.

"Selkkauksia herrattaren kanssa?" keksi hän.

"Pahempaa", sanoi Petra järkähtämättömästi.

"Vieläkin pahempaa? Mitä ihmettä se sitten voi olla?" kysyi Per Borting
aivan säikäyksissään.

"Minä – luulen, että olen kihloissa", sanoi Petra.

"Luulette? Veyerin kanssa varmaankin?" kysyi Borting terävästi. Hän
punastui kaulaa myöten.

Petra nyökäytti päätään.

"Luulette? Mutta oletteko te hullu. Täytyy teidän toki tietää, oletteko
kihloissa", huudahti Per Borting kiihkoisasti. "Kertokaa minulle
kaikki! Muistakaa, että olette luvannut sen." Ääni oli käskevä.

"Niin", kertoi Petra. "Minä sanoin kovia sanoja papille. Ja sitten hän
suuteli minua."

"Veyer? Papin katsellessako?"

"Ei. Pappi oli mennyt. Ensin minä morkkasin papin pahanpäiväiseksi,
koska hän puhui ilkeästi maaherralle. Ja sitten pappi tahtoi puolestaan
sanoa minulle jotain, mutta silloin Veyer veti minut luokseen, ja
sitten minä itkin hänen paitansa aivan märäksi, ja sitten pappi meni.
Ja silloin hän suuteli minua."

"Hävytöntä", puhkesi Per Borting kiivaasti sanomaan. "Käyttää hyväkseen
sitä, että te olette tuollainen lapsi. Halpamaista."

"Ei", vastusti Petra pontevasti. "Hän teki sen vain ollakseen
ystävällinen. Mutta – luuletteko, että hänen tarkoituksensa on, että me
nyt olemme kihloissa?"

"Suoraan sanoen, en." Hän oli nyt aivan kalpea ja vapisi. "Veyer on
tunnettu suureksi liehittelijäksi. Ei. Te voitte epäilemättä olla
rauhallinen. Hänen puoleltaan se tuskin oli muuta kuin leikkiä. Mutta
se on hävytön loukkaus teitä kohtaan."

"Jumalan kiitos", sanoi Petra huojennetuin mielin. "Muuten hänen
tarkoituksenaan vain oli olla ystävällinen minulle. Minä en ole tyhmä.
Minä kyllä hyvin tiedän, milloin ihmisten tarkoituksena on olla ilkeitä
ja milloin he ovat ystävällisiä. Sitäpaitsi ei kukaan suutele muita
kuin niitä, joista pitää oikein paljon."

Per Borting seisoi ja töllisteli häneen. "Sanokaa, neiti Felber,
pidättekö te minua pilkkananne? Vai oletteko niin ihastunut Veyeriin,
ettette tiedä eroitusta pahan ja hyvän välillä?" – "Tai oikean ja
vasemman", – jatkoi Petra – mieli äkkiä keveänä. "Ei saa puhua pahaa
Veyeristä. Hän on minun ystäväni. Jos te olisitte suudellut minua,
olisinko luullut, että te olisitte tehnyt sen ollaksenne ilkeä?"

"Ei – minä", vastusti Per Borting harmistuneena ja posket hehkuvan
punaisina kesakkojen alla.

"Teidän pitäisi lukea uudelleen malasta ja raiskasta", sanoi Petra.
"Mutta nyt minun täytyy mennä. Ja teidän myös, jos tahdotte joutua
ajoissa."

"Ettekö sittenkin voi tulla mukaan?" pyysi hän – hänet oli lepyttänyt
tuo "jos _te_ olisitte –"

Petra pudisti surullisena päätään.

"En voi niiden molempien tähden, jotka ovat siellä kotona. Ajatelkaas,
että minä sanoin kotona. Se kai johtuu siitä, että tänään on niin
juhlallista. Mutta minä aion tehdä jotain toista. Minä aion huomenna
mennä hänen luokseen ja pyytää häntä arvostelemaan lauluani. Sillä
minusta pitää tulla laulajatar eikä mikään muu maailmassa. Minä en
tahdo miksikään muuksi."

"Sentähden minä niin pelkäsin, että olisin kihloissa, ymmärrättekö",
lisäsi hän hymyillen.

Per Borting tuijotti häneen hämmästyneenä ja loukkaantuneena.

"Sen tähdenkö!"

"Niin, silloinhan minun olisi pitänyt mennä naimisiin ja saada paljon
lapsia, kuten tiedätte. Ja nehän ovat niin suurena haittana, kun aikoo
laulajattareksi. – Niin, muistakaa omaa äitiänne. Hänenhän täytyi
luopua siitä, kun hän meni naimisiin. Mutta se nyt joka tapauksessa oli
onnellista – muuten ei teitä olisi ollut olemassa, ja se olisi ollut
hyvin ikävää", sanoi Petra, "mutta nyt meidän pitää mennä."

He lähtivät yhdessä ulos. Per Borting esitti matkalla innokkaasti
esimerkkejä siitä, että varsin hyvin saattoi sekä kehittäytyä
laulajattareksi että mennä kihloihin.

"Enkö voi saattaa teitä Wedloffskan luo huomenna?" kysyi hän, kun he
erosivat. "Minä tahtoisin niin kernaasti olla ensimmäinen, joka –"

"Kyllä, mutta ei sisään", lupasi Petra.

Hän meni puutarhan läpi.

Valkeat uutimet peittivät sen huoneen ikkunan, missä maaherra makasi,
ja ikkuna oli auki.

Edestakaisin salissa, jota valaisi ainoastaan maaherran lukulamppu,
kulkivat Letta rouva ja Vilhelm Veyer. Veyer oli kietonut käsivartensa
laihan mustan olennon vyötäisille ja haki nyt muististaan esille yhtä
ja toista, pieniä sanoja, jotka eno Tuesen oli sanonut hänen ollessaan
pikku poikana. Letta rouva hymyili kiitollisena, pyyhki yhtämittaa pois
kyyneleitä ja puhdisti nenäänsä.

"Anteeksi."

Petra tahtoi vetäytyä takaisin.

"Ei. Tulkaa tänne", viittasi maaherratar. Hän otti Petran toiselle
puolelleen. He kulkivat nyt kaikki kolme.

"Missä te olette ollut?"

"Kävin sanomassa, etten voi mennä konserttiin", sanoi Petra.

"Mutta sehän oli vahinko", sanoi Letta rouva. "Siitähän te olette
iloinnut koko ajan. Se oli varmaankin suuri pettymys teille."

"Oli", sanoi Petra avomielisesti. "Mutta minä menen huomenna hänen
luokseen. Minä olen odottanut hänen tuloaan, siitä asti kun olin pieni.
Minä aion myöskin laulajattareksi", puhkesi hän äkkiä sanomaan —
_"enkä_ aio mennä kihloihin" – ja Vilhelm Veyer sai hyvin merkitsevän
silmäyksen.

He pysähtyivät molemmat ja katselivat häntä hämmästyneinä.

"Niinkö?"

"Niin, onhan teillä harvinaisen kaunis ääni", sanoi maaherratar. "Mutta
oppiaika käy kalliiksi."

"Niin se ehkä käy", sanoi Petra sävyisämmin kuin hänen oli tapana. "Ja
nyt – kai minä en enää jää tännekään", lisäsi hän.

Taas Letta rouvan täytyi pyyhkiä silmiään.

"Kaikkea sentapaista en vielä jaksa ajatella", sanoi hän. Hän irroitti
huomaamatta Vilhelm Veyerin käsivarren ja meni hiljaa Tuesenin
huoneeseen. Vilhelm jäi katselemaan Petraa. Mitähän Petra oikein
ajatteli siitä, mikä oli tapahtunut? Hän tarttui hänen käteensä.

"Mitä te ajattelette minusta, Petra? Rakas pikku Petra", sanoi hän, ja
hänet valtasi taas se äkkinäinen hellyys, jota hän tunsi joka kerta,
kun kosketti tätä lujaa ruskeaa kättä.

"Minä – olen niin kauhean iloinen, koska te olette – liehittelijä",
sanoi Petra säteilevänä. "Ensin minä luulin, että olin kihloissa teidän
kanssanne. Mutta nyt minä tiedän, että te vain _olette_ sellainen. Ja
te olitte hirveän ystävällinen, kun olitte sellainen minua kohtaan, kun
pappi tahtoi käydä minun kimppuuni. Tuhat kiitosta."

Hän päästi Petran käden ja tuijotti mitään ymmärtämättä kirkkaisiin
harmaisiin silmiin, jotka loistavina katsoivat häneen. Sitten hän taas
tarttui käteen ja kumartui sen ylitse.

"Petra. Te olette kummallinen lapsi, mutta minä — pidän teistä – niin
kovasti", sanoi hän lämpimästi.

"Sen minä toki tiedän. Muuten ette olisi suudellut minua", sanoi Petra
hyvillään. "Ja koska te pidätte minusta niin paljon, niin saatte
tietää, että huomenna on elämäni ratkaisevin hetki. Sillä ajatelkaa,
jos minulla sittenkään ei ole tarpeeksi ääntä. Silloin minun vain pitää
mennä naimisiin. Ja se on niin jokapäiväistä."

Jenny raotti ovea.

"Tee on pöydässä", sanoi hän laulavalla äänellään.

He söivät vaihtamatta montakaan sanaa. Vilhelm Veyer pelkäsi, että
hänen ehkä täytyisi käyttää stipendirahansa heti ja matkustaa nyt jo
eikä vasta keväällä, kuten hän oli toivonut.

"Te olette varmaankin väsynyt, lapsi. Pankaa te vain maata", sanoi
Letta rouva, kun he olivat syöneet. Ja hänen ääneensä tuli sävy, jota
Petra ei koskaan ollut luullut siinä voivan olla, hänen nyt lisätessään:

"Ja kiitos kaikesta, minkä olette tehnyt – _hänen_ hyväkseen." Ja
sitten kapeat valkeat sormet keveästi koskettivat Petran poskea.

Petra meni huoneeseensa ja riisuutui puolinukuksissa. Sinä iltana hän
sulki herrattarenkin vanhaan iltarukoukseensa, joka oli jonkunlainen
lisä isämeidän rukoukseen ja jonka Maren oli opettanut hänelle hänen
lapsena ollessaan.

       *       *       *       *       *

Petran käynnistä Wedloffskan luona ei tullut mitään seuraavana päivänä.
Eikä liioin sitä seuraavina. Sillä seuraavana aamuna Letta rouva
ei voinut nousta vuoteestaan – hänen sänkynsä oli ruokasalissa, ja
ruokasalin ikkunoiden piti koko päivä olla uutimien peitossa – hän
oli saanut tavallisen päänsärkynsä, ja sitä kesti aina kolme päivää.
Petra kulki edestakaisin ja asetti kääreitä – otti vastaan sukulaiset,
jotka tulivat, ja vastasi kaikkiin kysymyksiin. Vasta illalla hän tuli
ajatelleeksi, että Per Borting turhaan oli seisonut yliopiston kellon
luona odottamassa. Mutta Petra otti asian levollisesti. Sanomalehdet
kertoivat, että Wedloffska aikoi antaa vielä yhden konsertin.

Se sattui hautajaispäiväksi.

"No eikö ole onnetonta", sanoi Petra Jennylle lukiessaan sen. "Minä
olen varma siitä, ettei _hän_ olisi pahoillaan, jos menisinkin sinne.
Mutta rouva ei voi olla yksin sinä iltana. Mutta huomenna minä menen,
jos vaikka – en tiedä mitä."

"Eihän ole niinkuin oikein sopivaakaan mennä huvittelemaan sellaisena
päivänä", sanoi Jenny kokeneesti.

       *       *       *       *       *

Kaikki oli ohi.

Lähin suku oli ollut aikaisilla päivällisillä, mustat, hiljaiset
päivälliset, joiden kuluessa poliisimestari-serkku oli pitänyt
muistopuheen.

Nyt he olivat menneet.

Talossa vallitsi se suuri tyhjyys, joka syntyy, kun _se_ on kannettu
ulos – kun huone taas on järjestetty jokapäiväistä elämää varten, eikä
enää ole mitään hommattavaa eikä ajateltavaa.

Vilhelm Veyer sanoi aikaisin hyvästi.

"Neiti Felber. Minua haluttaisi pyytää teitä täksi yöksi nukkumaan
minun huoneeseeni. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi Letta
rouva.

"Eihän toki. Minusta se on hirveän hauskaa", sanoi Petra. Ja hän ja
Jenny kantoivat sängyn sisään ja asettivat sen maaherrattaren sängyn
viereen.

Letta rouva nousi vuoteeseensa punakeltainen pähkinänkokoinen
hiusnuttura päälaellaan. Sitten hän vei nenäliinan suulleen, ja kun
hän jälleen asetti sen yöpöydälle, oli sen alla jotain. Ja Letta rouva
alkoi äkkiä sammaltaa.

Kun valo oli sammutettu, kuuli Petra hiljaisen nyyhkytyksen – hän etsi
hapuillen Letta rouvan ohuita sormia. Ne puristivat heikosti hänen
kättään eivätkä enää vetäytyneet pois.

Seuraavana aamuna Petra seisoi peilin edessä ja oli kovassa puuhassa
letteineen. Mutta ensi kertaa ne eivät tyydyttäneet häntä. Hän sytytti
kynttilän ja kuumensi kynänvarren, kuten oli nähnyt Jennyn tekevän, ja
sai käsiinsä ison hiussuortuvan. Hän lähensi kynänvarren kasvoihinsa
tunteakseen, oliko se liian kuumaa.

Ssssss, kärvensi se. Ja kun Petra katsoi peiliin, oli hänellä punainen
juova juuri nenän poikki.

Hänen täytyi nauraa, niin surkeata kuin se olikin.

"Maren on totta tosiaankin oikeassa, kun hän sanoo, että turhamaisuus
saa hyvin ansaitun rangaistuksensa", sanoi hän. Ja sitten hän luopui
kaikista ponnistuksista saada Tunturihiirestä jotain muuta kuin
Tunturihiiren.

"On toki taivaan onni, kuten Maren sanoo, ettei minun pidä nenällä
laulaa", nauroi hän katsellessaan omaa turmeltunutta kuvaansa.

Petra kulki puiston läpi mieli jännityksessä, joka oli sangen
harvinainen ilmiö aina tasapainossa olevan Tunturihiiren elämässä.
Kellon luona seisoi Per Borting odottamassa – hän tuli juuri luennolta.

"Älkää puhutelko minua", sanoi Petra. "Minusta tuntuu aivan
samanlaiselta kuin silloin, kun minun piti mennä ripille. Istukaa tässä
penkillä ja odottakaa minua."

Ja niin pieni tummansininen olento pujahti sisään Grandin suuresta
ovesta.

Heti sen jälkeen se taas tuli ulos – hitaasti ja pää kumarassa se meni
penkin luo. Per Borting ei keksinyt häntä, ennenkuin hän jo oli siellä,
hän ei odottanut häntä tulevaksi vielä pitkään aikaan.

"No?" kysyi hän kovasti jännittyneenä.

Petra nosti kasvonsa. Per Borting ei saanut muuta vastausta kuin kaksi
kyyneleistä silmää ja pienen vavahduksen suun ympärillä.

Hän ei kysynyt enempää. Veti vain Petran istumaan penkille viereensä ja
puristi hänen kättään.

Petra ei sanonut sanaakaan.

Vihdoin pitkän ajan kuluttua Borting kysyi:

"Eikö hän tahtonut ottaa teitä vastaan?"

"Hän on matkustanut", kuiskasi Petra. "Matkustanut tänä aamuna
Bergeniin."

Per Borting istui hetken ääneti.

"Mutta hän tulee ehkä tänne takaisin. Tai tehän voisitte antaa jonkun
toisen etevän arvostella lauluanne", sanoi hän sävyisästi.

"Ihmiset ovat niin ty-hyhmiä, kun heidän pitää lohohdutella", nyyhkytti
Petra.

Hän istui keskellä Karl Johania itkien, niin että kyyneleet vierivät
pitkin poskia.

Per Borting ei loukkaantunut. Hän mietti vain, miten saisi Petran taas
iloiseksi. Hän muisti ensi kerran junassa, kun Petra painoi nenänsä
ruutua vasten, ja hän alkoi kertoa äidistä ja isästä ja – äiti. Hänen
mieleensä juolahti ajatus.

"Neiti Felber", alkoi hän, mutta sitten hän ei kuitenkaan jatkanut. Oli
parasta olla sanomatta mitään, ennenkuin tiesi varmasti.

"Nyt teidän pitää tulla kotiin", sanoi hän, "punaisine
nenännipukkoinenne", lisäsi hän hilpeästi.

Petra kääntyi hänen puoleensa.

"Niin, sen minä poltin aivan turhanpäiten", sanoi hän harmistuneena.

Hän nousi ja alkoi kulkea eteenpäin, mutta hän ei sanonut mitään
kotimatkalla. Viime aikojen tapahtumat olivat olleet vähän liikaa
itse Tunturihiirenkin tavalliselle mielenrauhalle ja valoisalle
maailmankatsannolle – sekä maaherra että Wedloffska.

Per Borting saattoi hänet portille.

"Minä menen vielä takaisin kaupunkiin. Minun täytyy välttämättömästi
telefonoida kotiin tänään. Paluumatkalla pistäydyn tänne ja kysyn, mitä
teille kuuluu", sanoi hän – ja riensi pois pitkin katua niin pitkin
askelin kuin suinkin saattoi.

Maaherratar oli yksin. Vilhelm Veyer oli mennyt sanomalehden toimistoon.

"No?" kysyi hän, heti kun Petra näkyi ovessa – aivan kuin olisi hän
odottanut. Hän istui aivan toimettomana ja hiljaa tuolillaan ja
tuijotti tyhjää paikkaa vastapäätä.

"Hän oli", sanoi Petra, "matkustanut", jatkoi hän sitten. Ja sitten
painautui pieni ruskea lettipää äkkiä maaherrattaren syliin ja
nyyhkytti äänekkäästi.

Letta rouva aivan pelästyi tällaista hänen persoonaansa kohtaan
suunnattua hyökkäystä, jommoiseen hän ei suinkaan ollut tottunut. Mutta
sitten kaksi ohutta valkeaa kättä alkoi silittää Petran selkää. Ne
silittivät ja silittivät. Eikä sanaakaan lausuttu.

Niin he istuivat kauan.

"Meidän pitää neuvotella Vilhelmin kanssa siitä, mitä meidän nyt on
tehtävä. Vilhelm on niin käytännöllinen", sanoi Letta rouva vihdoin.
Aivan ehdottomasti ja huomaamattaan hän sanoi "me". Ja se seikka, että
herratar sanoi me puhuessaan itsestään ja Petran surusta, herätti
Petran. Nyyhkytykset lakkasivat. Hartiat hytkähtelivät vain pari
kertaa. Sitten tulipunaiset, märät kasvot lähenivät maaherrattaren
kasvoja ja kaksi käsivartta kietoutui hänen kaulaansa.

"Tuhat kiitosta. Minä en koskaan ollut luullut, että te voisitte olla
niin kiltti", sanoi Petra. Ja sitten lämmin suu painautui lujasti
maaherrattaren kuivaa vanhaa poskea vasten.

Petra katosi ovesta. Letta rouva istui yhä paikallaan omituisen
heltyneenä. Niin pitkiin aikoihin, kuin hän saattoi muistaa, ei kukaan
muu kuin Tuesen ollut vapaaehtoisesti suudellut Letta rouvaa. Ja Letta
rouvasta tuntui miellyttävältä, kun nuo vahvat nuoret käsivarret
kietoutuivat hänen kaulaansa. Niissä oli jotain suojelevaa, vaikkapa
_hän_ oikeastaan oli se, jonka tässä piti suojella ja lohduttaa.

Hän istui hetken mietteissään, sitten hän nousi ja meni Petran jälkeen.
Hän kolkutti hänen ovelleen.

Petra istui sängynlaidalla ja tuijotti eteensä ilmaan.

"Neiti Felber", alkoi maaherratar melkein hämillään. "Minä ajattelin,
että ehkä tahtoisitte jäädä tänne talveksi sittenkin. Minullahan on
huoneisto vain itseäni varten nyt. Ja Vilhelm matkustaa luultavasti
pois. Ja sitten – sitten antaisin teidän mielelläni nauttia
lauluopetusta. Jos voisitte kestää yksinäisyyttä täällä luonani."

Letta rouva liikutteli jalkojaan ja oli aivan punainen kasvoiltaan
eikä uskaltanut katsella Petraa. Hän ei ollenkaan tietänyt, miten oli
meneteltävä, kun tahtoi olla rakastettava.

Petra ei ensin sanonut sanaakaan. Katsoi vain. Mutta sitten äkkiä koko
hänen kasvonsa kirkastuivat.

Ja ennenkuin oikein itsekään tiesi, mitä teki, oli hän kietonut
käsivartensa maaherrattaren polvien ympäri ja nostanut hänet ylös
ilmaan.

"Anteeksi", sanoi hän hämillään, kun Letta rouva aivan säikähtyneenä
taas seisoi lattialla. "Anteeksi, mutta minä tulin niin iloiseksi.
Tuhat –"

"Älkää kiittäkö minua", sanoi Letta rouva hiljaa. "Se on ikäänkuin –
häneltä."

Samassa kello soi. Petra kiiruhti käytävän läpi ja ulos.

"Minun pitää sanoa terveisiä isältä ja äidiltä ja kysyä, ettekö tahdo
tulla meille asumaan ja laulamaan äidin kanssa", puhkesi Per Borting
sanomaan voitonriemua ja raikuvaa iloa äänessään.

Petra katsoi häneen aivan ymmällään. Sitten hän teki korkean hyppäyksen.

"No sattuupa nyt kummia", sanoi hän. "Nyt juuri herratar – ei maaherra
– on tarjonnut minulle laulutunteja. Kyllä he sanovat oikein kotona,
kun väittävät, että Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina
jaloilleen."

"Te tulette luonnollisesti meille", sanoi Per Borting varmasti.
"Ellette mieluummin valitse – Veyeriä", lisäsi hän pisteliäästi.

"Niin, teille minä mieluummin tahdon", sanoi Petra iloisesti, mutta
sitten hän vaikeni ja seisoi hetken ääneti.

"Ei", sanoi hän päättäväisesti. "Minulla on paikka täällä. Ja kun hän
tahtoo pitää minut luonaan tänä talvena, niin minun täytyy jäädä hänen
luokseen. Etenkin nyt, kun hän on suruissaan ja yksin. Niin, sillä
Veyer, hän matkustaa pois. Ulkomaille. Ja ajatelkaa, hän on muuttanut
mieltään niin, että hän nyt pitää minusta, luullakseni, – vaikka minä
nostin hänet ilmaan ihastuksissani. Eikä hän varmaankaan ole tottunut
siihen. Niin että ei kiitos. Minun täytyy kyllä jäädä tänne."

Per Borting ei sanonut mitään. Mutta hänen avoimet pojankasvonsa
ilmaisivat niin selvästi, mitä hän ajatteli, että sanat olivatkin aivan
tarpeettomia.

"Mutta keväällä. Silloin kai te asutte kotona. Silloin minä tulen
teille, ja silloin te ja minä istumme lammen luona, kun toiset nukkuvat
päivällisuntaan – niin, ja sitten teidän äitinne ja minä laulamme
yhdessä", lisäsi hän.

"Tuhat kiitosta", sanoi Per Borting onnellisena. Sillä Petrahan oli
ensin ajatellut lampea ja häntä ja sitten vasta laulua ja äitiä. Ja
olihan hän, Borting, kaupungissa talvella – ja Veyer aikoi matkustaa
pois.

Mutta Petra meni keittiöön Jennyn luo.

"On kai hirveän syntistä olla iloinen, kun täällä on suru", sanoi hän,
"mutta minä en voi sille mitään. Minä olen sellainen onnen porsas,
Jenny."

"Vai niin, se kesakkoinenko se sitten lopulta olikin", vastasi Jenny ja
alkoi hihittää.

       *       *       *       *       *

Lumi pyrysi ristiin rastiin raskaalta, valkean harmaalta taivaalta ja
laskeutui valkeaksi, utuiseksi kanneksi sen harmaan peitteen ylitse,
joka vielä oli maassa viime lumisateen jälkeen. Oli niin pimeää, että
lyhdyt ulkona vielä paloivat, vaikka kello oli melkein kymmenen aamulla.

Oli kaksi päivää ennen jouluaattoa.

Petra seisoi nenä matkakirstussa ja järjesteli tavaroitaan. Maaherratar
ilmestyi ovelle.

"Tässä minulla on joululahja – jos ehkä tahdotte käyttää sitä
matkalla", sanoi hän ja ojensi Petralle pienen käsilaukun.

"Voi tuhannet kiitokset", sanoi Petra ja aukaisi sen. Sen sisässä oli
neliskulmainen punainen seteli.

"Te olette unohtanut tämän", sanoi hän ja ojensi sen Letta rouvaa kohti.

"Se on teidän. Voitte kai käyttää sen ostoksiinne", sanoi maaherratar.
"Tehän olette itse voittanut sen, muistattehan."

Petra seisoi silmät selällään.

"Sata kruunua. Minä luulen, että olette hullu. Sillä te olisitte voinut
ostaa joululahjoja puolelle kaupunkia. Ja te, joka sitäpaitsi olette
antanut minulle koko laulun."

Ja ennenkuin maaherratar ehti äännähtääkään, lensi laukku matkakirstuun
ja hän itse oli Petran sylissä kuin pihtien puristamana.

"Te olette kovin väkevä", oli ainoa, minkä hän sanoi, kun taas pääsi
irti. Ja sitten hän hymyili.

Maaherratar oli oppinut hymyilemään aivan kuin muutkin ihmiset. Aluksi
se ei ikäänkuin sopinut hänen kasvoihinsa, mutta nyt se jo oli siinä
aivan kuin paikoillaan.

Niin sanoi myöskin vanha tohtori Sonderberg, kun hän tuli tavalliselle
viikkokäynnilleen enemmän ystävänä kuin lääkärinä.

"Te olette opettanut herrattaren hymyilemään, te pieni", – sanoi
tohtori Sonderberg.

Mutta Petra nauroi ja sanoi, että asianlaita varmaankin vain oli niin,
että herratar oli unohtanut sen joksikin aikaa, kun hänellä oli ollut
niin paljon ikävyyksiä ja suruja. Sillä kaikki ihmiset ovat toki
syntyneet sellaisiksi, että osaavat hymyillä.

Maaherratar hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän, kun Petra veti esiin
koruompelun ja sanoi:

"Ja tässä on minun joululahjani teille. Se on salvetti. Mutta tuo yksi
kulma minun pitää ommella, kun tulen takaisin. Minulta koruompelu sujuu
niin hitaasti, sillä se on minusta niin tympäisevää työtä."

"Kiitos. Minä luulen melkein, että pidän salvetin tällaisenaan, Petra,
Näin se on aivan te itse", hymyili herratar. "Te olette hyvin kiltti.
Se on varmaankin tuottanut teille monta ikävää hetkeä."

"Niin on", hymyili Petra avomielisesti. "Minun lahjojeni omituisuutena
on muuten, etteivät ne koskaan ole valmiita, sillä kotona minä aina
keksin niin paljon tekemistä ulkosalla. Tässä on se lahja, jonka olen
aikonut Veyerille. Minun olisi pitänyt koristaa se koruompelulla – se
on tarkoitettu liiveiksi. Mutta eikö se teistäkin ole yhtä sievä ilman
koruompelua? Tai melkein ainakin?"

"Aivan yhtä sievä", vastasi Letta rouva vallan vakavana. "Vaikka
luulenkin, että Vilhelm olisi pannut erikoista arvoa pariin teidän
kätenne tekemään neulanpistokseen, niin hän kyllä tulee iloiseksi
nähdessään, että te yleensä olette ajatellut häntä. Hänelle varmaankin
on oleva suuri pettymys, ettette ole kotona hänen palatessaan."

"Kyllä varmaankin", sanoi Petra hyvillään.

"Ettekö voisi odottaa huomiseen, niin voisimme joka tapauksessa syödä
aikaisen päivällisen yhdessä hänen kanssaan."

"Minä olen luvannut ylioppilas Bortingille matkustaa yhdessä hänen
kanssaan. Hänen vanhempansahan asuvat nyt meidän pappilassamme. Ja
minun veljeni matkustaa samalla kertaa."

Maaherratar kävi vakavaksi. Hän istuutui.

"Kuulkaa nyt, pikku Petra", sanoi hän. "Te tiedätte, että minä sanon
suoraan, jos jokin ei minua miellytä. Enkä minä pidä siitä tavasta,
millä te kohtelette molempia näitä nuoria ihmisiä. Tehän olette vain
lapsi ettekä ajattele kihlausta ettekä muuta sellaista, – mutta on
sääli näitä kahta poikaa, paitsi sitä ettei se myöskään ole aivan
sopivaa. Toisen kanssa olette niin innokkaassa kirjevaihdossa, että –
että – en tiedä mitä – ja –"

"Minusta on niin hienoa saada kirjeitä ulkomailta", puolustautui Petra.
"Sitäpaitsi se on hauskaa."

"Ja toisen kanssa te käytte konserteissa ja kävelette, ja nyt
te matkustatte kotiinkin hänen kanssaan", jatkoi maaherratar
tyytymättömänä. "Minun mielestäni se ei ole oikein. Minun mielestäni
teidän pitäisi antaa toisen heistä tietää, että te pidätte enemmän
toisesta."

"Niin, mutta se olisi toisesta ikävää. Enkä minä tiedä, kuka on
toinen", sanoi Petra. "Minä pidän hirveän paljon kumpaisestakin – aina
sen mukaan, kenen kanssa olen yhdessä."

"Niin niin. Olkaa vain varovainen, lapsi kulta", sanoi maaherratar
leppyneenä ja nousi paikaltaan. "Joka tapauksessa sekä Vilhelm että
minä kaipaamme teitä kovasti jouluna."

"Sepä hauskaa", vastasi Petra ilosta säteillen.

       *       *       *       *       *

Lunta tuprutteli yhä tiheämmin ja tiheämmin. Oli mahdotonta eroittaa
muuta vaununikkunasta kuin yksityisiä pieniä kaukaisia valoja, jotka
välähtivät esiin pimeästä ja katosivat yhtä nopeasti. Kattolamppu
loisti himmeästi ja leimuellen, juna jyskytteli eteenpäin. Mutta kolme
matkustajaamme ei huomannut mitään siitä, mikä heidän ympärillään
tapahtui. Pappila ulkopuoleltaan ja pappila sisäpuoleltaan oli kaiken
aikaa puheenaiheena, niin että Per Borting vihdoin sanoi, että siellä
hän nyt osaisi liikkua vaikka sokeana.

Hämäristä saakka oli ilma selkeää, ja kun juna iltamyöhällä pysähtyi
vanhalle tutulle asemalle, hohtivat tähdet niin kirkkaina, että köyhät
vilkkuvat rautatielyhdyt näyttivät vieläkin kurjemmilta ja nolommilta
kuin muuten.

"Tunturihiiri", kaikui Finnin ääni, "onko sinulla uudet suksirakset
minulle, niinkuin lupasit?" Ja rakennuksen takana ravistelivat hevoset
kulkusiaan, joiden ääni kaikui kumahdellen ja sitten äkkiä lakkasi
kuulumasta.

"Se on Musta. Se nykii aina noin, kun se on sidottuna", sanoi Petra ja
kiiti läpi lumen kahden ison reen luo.

Toisessa istui turkkeihin kääritty herra.

"Isä."

Petra lensi hänen kaulaansa, puristeli häntä ja suuteli häntä ainoaan
paljaaseen paikkaan – nenälle.

"No. Ei ole vaikeaa arvata, kuka te olette, sydämellinen nuori neiti",
sanoi naurunsekainen ääni turkin sisästä. "On luonnollista, että
erehdyitte, sillä ovathan sekä hevonen että reki vanhoja tuttujanne."

"Ai! Anteeksi", sanoi Petra ällistyneenä. Mutta sitten hän nauroi ja
käänsi taas päänsä turkkia kohti.

"Sitäpaitsi minä olen tottunut suutelemaan tämän pitäjän pappia."

"Toivon, ettette luovu siitä tavasta, pikku ystävä. Per'in isänä toki
minäkin voinen vaatia vähän ystävyyttä. Toivomme, että saamme ilon
nähdä teidät kaikki meillä ensimmäisenä joulupäivänä. – No, hyvää
päivää ja tervetuloa, poikani."

"Tunturihiiri! Täällä on Musta. Jouduhan vähän", vinkui Finn. "Herman
jo istuu reessä."

Tunturihiiri tuli hyppien. Per Borting seurasi perässä ja kääri hänet
vällyihin.

Pari minuuttia myöhemmin reet lähtivät nytkähtäen liikkeeseen. Kulkuset
soivat tahdikkaasti ja kaviot kapsahtelivat. Ensi tienhaarassa erottiin.

"Hyvästi ja tervetuloa."

"Huomenna", huusi Per.

Petra istui kasvot ylöspäin käännettyinä, onnellisena ja turvallisena
äitinsä vanhassa tutussa turkissa.

"Tähdet loistavat aivan toisella tavalla täällä kuin kaupungissa",
sanoi hän.

Joen rannalla olevan pienen valkean rakennuksen kaikki ikkunat olivat
valaistut. Portailla seisoi Maren, kädet kudotun kaulahuivin alla. Hän
oli vielä harmaampi ja ryppyisempi ja vinompi kuin miksi Petra hänet
muisti. Hän käänsi Petran kasvot käytävän lamppua kohti.

"Enkö minä jo arvannut. Paljon laihempi eikä yhtä ruskea. Niin, se
kaupunki!" sanoi hän harmissaan.

Pappi tunnusteli hapuillen Petraa toisella kädellä ja piti toisella
Hermanista kiinni.

"Lapsi kultani. Rakas pikku Tunturihiiri", sanoi hän. Hän vapisi,
eivätkä silmät enää nähneet mitään. Hän oli paljon vanhentunut.

"Voi isä, miten sinä olet käynyt – kauniiksi", sanoi Petra, mutta
hänen äänensä ei ollut niin varma, että hän olisi uskaltanut sanoa sen
enempää hetken aikaan.

Hän juoksi läpi talon – kaikki oli tarkastettava.

"Huonekalut ovat muuttuneet niin isoiksi minun mielestäni", sanoi hän
Marenille, joka uskollisesti seurasi häntä eikä voinut katsella häntä
kyllikseen.

"Niin, näetkös, pappilan suojathan olivat avarammat. Mutta näitä voikin
paljon paremmin pitää puhtaina", sanoi Maren.

Petra seisoi pienen ullakkohuoneensa ikkunan luona ja riisuutui. Puiden
latvojen takaa hän näki pappilan valot. Hän seisoi kauan katsellen
niitä.

"Paikkoja ikävöi melkein enemmän kuin ihmisiä", huokasi hän ja veti
uutimen alas.

Hän heräsi siihen, että Maren laski halkosylyksen jymisten lattialle ja
alkoi panna puita uuniin.

"Niin hyvin kai sinä et ole nukkunut, sitten kun menit kaupunkiin?"
kysyi hän.

"Minä nukun kaikkialla, Maren", sanoi Petra.

"Hoh, niin sinä varmaankin vain luulet", sanoi Maren, jonka epäluulo
kaikkea vastaan, mikä kantoi kaupungin nimeä, oli syvälle juurtunut.

Petra makasi katsellen tulen leimuelevaa heijastusta seinällä. Uusi
öljytty seinä. Ikävä seinä. Hän muisti vanhoja harmaita seinäpapereita,
joille keltaiset sadetahrat muodostivat kuvioita, kukon ja miehen, joka
ratsasti katon harjalla. Ja reikää, jonka läpi raontäyte näkyi. Petra
muisti varsin hyvin, että hän itse oli tehnyt sen nähdäkseen, mitä
paperin alla oli – kauan, kauan sitten.

Ja äkkiä pieni ruskea pää pujahti peitteen alle. Peite hytkähteli ja
sen alta kuului tukahdutettua nyyhkytystä.

       *       *       *       *       *

"Ei, minä en tahdo sinua mukaan, Finn."

Petra seisoi sovitellen suksia jalkaansa heti päivällisen jälkeen.

"Se on hävytöntä. Rakset ovat jo suksissa. Katso vain", sanoi Finn
innokkaasti.

"Sinä voit mennä Hermanin kanssa. Minä tahdon mennä yksin", sanoi Petra
ja hiihti tiehensä.

"Petra on muuttunut niin tyttömäiseksi", sanoi Finn suutuksissaan
Hermanille. "Nyt hän tahtoo mennä yksin kuin täysikasvuinen ainakin."

Kuivaa lunta putoili hiljalleen. Se rapisi puissa ja pisteli Petraa
kasvoihin, kun hän hiihti jokea pitkin. Hän meni maantien poikki,
niityn yli ja pappilaan kuuluvan kivikon läpi.

Ison koivun luona hän pysähtyi, taputti runkoa ja nyökäytti päätään
katsellen ylös kuiviin riippuviin oksiin. Sitten hän hiihti eteenpäin
lampea kohti. Sukset liukuivat kahisten runkojen lomitse. Oli niin
hiljaista, että hän kuuli, miten lumi putoili.

Lampi oli lumen peitossa, ainoastaan hiukan maata alempana. Kuivia
kaisloja ja korsia pisti esille sen ympärillä.

Petra meni vähän syrjään ja jäi katselemaan pappilaa, joka kohosi siinä
valkeana ja rauhallisena molempine ikkunariveineen ja näytti ikäänkuin
kuuluvan yhteen puhtaan uuden lumen kanssa. Hän seisoi hetkisen ja
katseli.

Sitten hän palasi takaisin, kiersi lammen ympäri ja pysähtyi taas
tuijottamaan kauas entisiin aikoihin. Ja lumi putoili hiljalleen ja
tiheään ja kasaantui valkeaksi huipuksi hänen lakkiinsa ja pieniksi
valkeiksi tyynyiksi hänen olkapäilleen.

Suhahti läpi lehdon.

Notkea olento ilman lakkia, yllään ainoastaan tavalliset sisävaatteet,
hiihti alaspäin liian pienillä suksilla. Hän kiepahti Petran rinnalle.

"Minä ymmärsin, ette te aioitte mennä lammelle. Minä näin teidän
hiihtävän koivikkoon ja silloin sieppasin renkipojan sukset ja livahdin
perästä. No, mitä te pidätte uudesta kodistanne? Minä olen mielestäni
melkein kuin rikoksentekijä, kun asun pappilassa."

"Se ei ole mikään koti. Nyt vielä", sanoi Petra. "Sellaiset
tornihuvilat leikeltyine kuistikkoineen ovat ruminta, mitä tiedän. Ne
näyttävät yhtä uusilta aina siihen hetkeen saakka, jolloin ne hajoavat.
Niillä ei ikäänkuin ole mitään kasvoja. Vain siksi, että _minun_
ihmiseni asuvat siellä, on tämä talo toisenlainen kuin muut rumat
talot. Ovat sellaiset asiat kuitenkin omituisia. Siksi vain, että te
nyt asutte pappilassa, olette te jotain muuta kuin tavallinen ystävä."

Per Borting kävi hehkuvan punaiseksi.

"Jotain muuta kuin tavallinen ystävä? _Mitä_ sitten, Petra?"

"Mitä? Niin, sitä minä en tiedä", vastasi Petra ikäänkuin hyvin kaukaa.
"Tiedättekö", lisäsi hän äkkiä vilkkaasti. "Herratar sanoi eilen, että
on väärin, että minä pidän sekä teistä että Vilhelm Veyeristä. Mutta
nyt minä hyvin tiedän, että te olette ainoa, jonka soisin asuvan täällä
– jonka kanssa tahtoisin pitää kaikkea tätä yhteisenä."

"Petra", sanoi hän vain.

Hänen silmänsä syttyivät. Hän olisi niin kernaasti sulkenut Petran
syliinsä, mutta hän ei uskaltanut säikäyttää häntä.

Petra sai tulla itsestään, kun hänen hetkensä oli tullut. Per Borting
tiesi nyt voittaneensa niin paljon kuin oli voitettavissa. Vastaiseksi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73809 ***